5Athlonin viimeinen osuus, pyöräily, on virallisesti alkanut nyt Ceutasta, Afrikan mantereelta. Vielä on rajanylitys Espanjasta Marokkoon ja sitten vaan kovaa ajoa kohti Afrikan eteläisintä kärkeä: Cape Agulhasia.
Rajanylitys tapahtui oikein kivasti moottoripyöräkaistalta ja noin 10min jonottamisen jälkeen oltiinkin jo Marokossa. Aina, kun rajanylityspaikalla kysytään: “Onko sinulla mitään laitonta laukuissa? “ Jään aina hieman miettimään, että onkohan kukaan koskaan sanonut, että “On minulla.” Meillä ei kuitenkaan ollut oikeasti mitään laitonta, vaikka dronea tiedutelivatkin, oltiinhan me matkavloggaajia ja melkein kaikilla sellaisilla kyseinen härpäke löytyy. Me kuitenkin otettiin jo ennakkoon varman päälle eikä edes yritetty salakuljettaa dronea Marokkoon, jossa jopa sen omistaminen on rangaistava teko. Siitä ei pelkällä “soosoo”:lla olisi selvinnyt.
Ceutasta otettiin suunta Tetouaniin, jonka kautta lähdetään lähestymään länsirannikkoa. Sen jälkeen lasketellaankin rannikkoa pitkin etelään. Marokko on kyllä valtavan kaunis ja pohjoinen on vehreää ja todella upeaa pyöräillä. Semi-mäkistä alkuun, mutta rannikolla suurimmaksi osaksi tasaista. Lisäksi rannikolla tuuli puhaltaa yleensä pohjoisesta, jolloin meillä on mukavaa myötätuulta päivästä toiseen. Yllättävää on myös se, että roskia näyttää olevan hieman vähemmän tienvarsissa kuin esimerkiksi Espanjassa. Tämä havainto on ojaan tuijottelevalta kokemusasiantuntijalta.
Ihmisten ystävällisyys on käsittämätöntä. Polkiessamme ollaan saatu monet kerrat pullovettä autoilijoilta, jotka ovat pysähtyneet meidän viereen tauollamme, ollaan saatu leipää syödessämme viimeisiä leivänmuruja pientareella, saatu proteiinipatukoita liikkuvan auton ikkunasta ja vaikka mitä hedelmistä suklaapatukoihin. Ihmiset ovat toivottaneet meidän tervetulleiksi Marokkoon ystävällisyydellään. Sama ollaan koettu myös telttaillessa. Me ollaan jatkettu telttailua täällä niin, että ollaan kysytty paikalliselta maatilalta, voidaanko laittaa heidän pihaan teltta pystyyn ja se on aina onnistunut. Sen mukana ollaan saanut iltapalaa, aamupalaa ja osassa paikassa olisi tullut lounaskin mukaan, jos ei oltaisi pystytty perustelemaan miksei pyörälaukkuun voi laittaa kastiketta. Samalla täällä hiipii sieluun pieni syyllisyyden tunne. Mitä me pystytään antamaan takaisin? Meillä ei ole antaa rahaa, sillä muuten oltaisiin jumissa koko loppuvuosi Marokossa eikä olisi varaa maksaa viisumimaksuja tuleviin maihin. Meillä ei ole mitään varusteita tai vaatteita, joita voitaisiin antaa vastineeksi, sillä valitettavasti tarvitaan kaikkea reissun loppuun asti. Meillä ei ole antaa mitään vastineeksi. Mutta jos he antavat heidän vähistään, miten me ei voida antaa mitään? Yhdessä paikassa me saatiin uskomattoman hyvää keittoa, joka aivan varmasti oli tehty kaikista niistä raaka-aineista, mitä heiltä kotoaan löytyy. Silloin pisti miettimään, mitä kaikkea meillä on elämässämme ja kuinka etuoikeutettuja me pohjoismaissa ollaan. Ja silti ihmiset maaseudulla Marokossa ovat onnellisempia elämässään, kuin suuri osa pohjoismaalaisista. Me ollaan saatu viettää näitä aitoja hetkiä näiden ihmisten kanssa ja se on antanut meille huomattavasti enemmän kuin osattiin odottaa. Ja juuri tämän takia olen pistänyt kaikki säästöni peliin tätä matkaa varten sen sijasta, että olisin jossain vaiheessa ostanut vaikka uuden auton tai asunnon (ihan ei kyllä tässä vaiheessa olisi riittänyt kumpaankaan), vaan se takia, että pääsen pidemmälle ja pidemmälle maailmassa katsomaan, miltä maailma oikeasti näyttää.
Rabatissa pysähdyttiin sen verran, että päästiin suihkuun ja editoitiin taas hieman materiaalia. Päästiin seuraajamme Tuulin kotiin, vaikkei hän ollut itse kotona, mutta saatiin avain naapurilta ja päästiin leväyttämään tavarat huusholliin. Niin mieletän kiitos Tuulille, joka pystyi majoittamaan kaksi reissaajaa, nämä kokemukset ovat ihan kullan arvoisia. Hän oli jopa laittanut meille lakanat sänkyyn valmiiksi ja laittanut meille pöydälle lakritsia(?!) ja paikallista suklaata. Ihan kuin hotelliin olisi mennyt. Tuuli on suomalainen opettaja Rabatisssa ja kun me jatkettiin matkaa, hän oli kavereidensa kanssa matkalla takaisin kotiin etelästä. Sovittiin, että treffataan jossain matkan varrella, kun he näkevät meidät tienposkessa. Ja niin me tavattiin huoltoaseman pihalla ja heillä olikin auto täynnä suomalaisia opettajia! Siinä tovi juteltuamme me jatkettiin matkaa etelään, he pohjoiseen. Ihana kohtaaminen!
Rannikolla saavuttuamme, myös meininki on muuttunut jonkin verran. Casablancassa päädyttiin nukkumaan valvotulla parkkipaikalla, sillä kaupunkien läheisyydessä telttailu on jonkin verran levotonta. Päädyttiin itse asiassa jonkin verran ohjattuna sinne, sillä suoraan sanottuna poliisit ovat jokseenkin stressaantuneita turismitelttailusta Marokossa. Käymättä läpi viime vuosien tapahtumia, poliisit käyvät usein auringonlaskun jälkeen ohjaamassa telttailevat turistit hostelleihin tai leirintäaluella, jos näkevät, että teltta on laitettu pystyyn metikköön ja siellä meinataan nukkua. Telttailusta ei ole suoranaista ohjeistusta Marokossa, joten sitä ei ole erikseen kielletty eikä se ole rangaistava teko. Tähän pieneen suomalaiseen blogiin voin röyhkeästi paljastaa, että itseäni kyllä tässä vaiheessa auttaa matkakumppanin semi-paikallinen ulkonäkö ja se me molemmat tiedostetaan täällä Euroopan ulkopuolella. Tähän Casablanca-keissiin liittyen myös me saatiin poliisit peräämme samalla tapaa, mitä useimmat pyörämatkaajat kokevat. Me yleensä ollaan leiriydytty ennen pimeää, mutta nyt päätettiin, että poljetaan vielä vähän aikaa ja mennään sitten kysymään joltain voidaanko laittaa teltta pihalle. Nyt vaan oli talot aika vähissä tien vieressä tai sitten kyseessä oli jo kerrostaloja. Kurvattiin rannassa olevien omakotitalojen kadulle ja poliisit tulivat kysymään, että mitä tehdään. Sanottiin, että leiripaikka pitäisi löytää yöksi ja hetken keskustelun jälkeen näytettiin iOverlander-sivuilta (sivusto pyörä- ja camper-matkustajille) parkkipaikka, joka on seuraavana tutkimusvuorossa. Poliisit sanoivat, että se parkkipaikka on oikein hyvä, menkää sinne. Mehän mentiin.
Parkkiksella oli yksi tyyppi ottamassa parkkimaksua autoilta, jotka olivat illan aikana parkissa ja sama äijä istui siinä koko yön. Me kysyttiin voidaanko laittaa teltta yöksi hiekkaparkille ja äijä sanoi, että siitä vaan. Aamulla huomasin, että hiekkaparkin montussa meillä oli ollut naapuri ostoskärryjen ja pressun kanssa. Yön aikana varpaat olivat ilmestyneet pressu-talon alle. Itse olin nukkunut oikein hyvin koko yön, mutta matkakumppani kertoi, että poliisit olivat käyneet yöllä vielä tarkastamassa telttamme vierustat.
Ihmisiä tuli aamulla rannalle kävelemään ja he parkkeerasivat autonsa telttamme viereen, kun olimme kasaamassa sitä. Yksi rouva tuli juttelemaan meille, kun oltiin kasaamassa varusteita. Hän oli asunut pitkään perheensä kanssa Amerikassa hänen poikansa koripallouran vuoksi ja nyt he olivat muuttaneet takaisin Marokkoon. Hän oli aivan haltioissaan meidän matkasta ja lopuksi antoi meille suklaata ja 100 dirhamia (noin 10€) aamupalaan. Tällä summalla me saadaan itse asiassa kahden päivän full set-aamupalat molemmille. Lähtiessämme annettiin pieni tippi parkkipaikan äijälle. Hyvin valvottu.
Matka jatkui Casablancan läpi päiväsaikaan ja itse halusin käydä katsomassa, oliko Hassan II moskeijan torni vielä samassa paikassa, missä se oli ollut noin 18 vuotta sitten. Olihan se, ja täynnä turistibusseja. Poljettiin äkkiä turistialueen läpi ja palattiin paikallisten alueelle, jossa nautittiin full-set aamiainen: tuorepuristettu appelsiinimehu, leipää, munakas ja oliiveja/hlö. 2,5€/naama. Hyvä paikka. Koitettiin käydä nostamassa rahaa automaatista, koska sunnuntaisin käteisvaihtopaikat on suljettu. Ollaan kyllä vaihdettu käteistä myös normi kioskeissa, jos ollaan helposti voitu vaihtaa myyjän kanssa eurot dirhameiksi yhdessä sovitulla vaihtokurssilla. Osa myyjistä kuitenkin käy usein Euroopassa ja voi käyttää eurot siellä. Nyt me ei vaan saatu automaastista mitään ulos ja se on aina hieman tuuria, mikä automaatti toimii ja mikä ei. Samaa ihmetteli yksi paikallinen rouva, joka joutui kiertämään samaa automaatti-kierrosta meidän kanssa, kun kaksi ensimmäistä automaattia ei toiminut. Kolmas paikka tärppäsi ja hän äitinsä kanssa autolla kulkiessaan oli ensimmäisenä aina kertomassa toimiko kyseinen automaatti vai ei. Siinä kun ilakoitiin kolmannella automaatilla, että nyt saadaan rahaa seinästä, hänen äitinsä ojensi autosta pussillisen itse tehtyjä keksejä meille mukaan, että jaksetaan polkea. He toivottivat ikimuistoista matkaa ja jatkoivat omaansa. Ihania ihmisiä.
Eteenpäin rannikkoa polkiessa lämpötilat nousevat ja vehreys vähenee. Tilalle tulee hiekkaisia dyynejä, pusikoita ja kauniita rantoja. Nyt tielle osui myös muutama camping-alue. Ne ovat usein pelkkiä autoparkkeja, mutta haluttiin kokeilla onneamme olisiko sellaisessa myös telttamahdollisuutta. Kurvattiin autioon pihaan, jossa oli – ei mitään. Ilmeisesti siinä on joskus ollut leirintäalue ja uima-allas, mutta ei seillä nyt kyllä ollut yhtään mitään tai ketään. Rakennuksesta tuli nuori poika, joka osasi hitusen englantia. Pihan nurkassa oli koira kiinni kytkettynä ketjuun ja se oli silminnähden innoissaan. Koira näytti belgian malinois-rodulta, mutta hyvin epätodennäköistä, että olisi puhdasrotuinen. En tiedä oliko kyseessä leirintäalue vai ei, mutta me saatiin telttailla siellä ilmaiseksi. Mentiin moikkaamaan koiraa, joka innostuneena heilutti häntäänsä ja näytti jalkapalloa, jonka se oli jo pureskellut puhki, mutta silti hyvin innoissaan siitä. Koira ei päässyt liikkumaan lähes yhtään, sillä kettinki rajoitti sen liikkumista pariin metriin. Siinä parin metrin säteellä pyöriessään minulle tuli todella paha mieli. Miksi koiraa pidetään kytkettynä pienelle alueelle, jossa sillä ei ole pääsyä esimerkiksi juomaan. Kulkukoirat saivat sentään temmeltää vapaasti ja löysivät usein ruokaa, mutta tämä ei päässyt minnekään, edes juomaan. Silti se oli maailman onnellisin koira, kun me mentiin sitä moikkaamaan ja kehumaan palloa. Käännyin ympäri ja silloin meni sipulit silmään. Pörröturkkinen koira juoksi meitä kohti häntä heiluen niin, että koko koiran perä heilui. Samalla se juoksu kolmella tassulla, sillä toinen etutassu oli vaurioitunut ja luutunut asentoon, jossa sillä ei pystynyt astumaan ollenkaan. Yritin keräillä itseäni, mutta eihän siitä tullut mitään. Hanat olivat jo auenneet ja yritin miettiä jotain aivan muuta kuin vammautuneita iloisia koiria. Ruokittiin koirat ennen lähtöämme viimeisillä tonnikalapurkeillamme ja kytketylle koiralle me annettiin vesikuppi ja meidän pullovedet.
Tämä eläinten kurjuuden näkeminen on todella rankkaa matkustamisessa, kun tietää ettei asialle voi tehdä mitään ja pitää jatkaa vain matkaa. Samaa mietin joka kerta, kun näen auton alle jääneen eläimen, kissan tai koiran, sillä niitä on paljon ainakin Marokossa eikä niitä kukaan ole siirtämässä pois tieltä. Samaa mietin, kun näin kissan, jolta puuttui puoli leukaa, mutta silti se näytti nauttivan päivästä niin kuin muutkin kissat. Oltiin päästy puoleenpäivään asti ja ihmeteltiin roskan määrää kylän viereissä. Pienissä kylissä näyttää olevan tapana, että kaatopaikka sijaitsee ihan kylän keskellä, jonne kaikki käyvät dumppaamassa kaikki roskat, oli se sitten koti tai kauppa. Siinä kaatopaikan viereisessä kaupassa käytyämme Peyman tokaisi, että katsopa roskaläjään. Ihmettelin hetken, että mitä tässä nyt roskia on tuijottamaan, niitähän on nyt muutenkin joka puolella, kunnes tajusin, mitä roskan alta kurkisteli. Aivan pieni koiranpentu oli mennyt pahvisen roskan alle tuulelta suojaan. Sillä oli silmät jo auki, mutta nyt puhuttiin aivan viikon vanhasta koiranpennusta. Nyt jos koska oli pidettävä itsensä kasassa. Olin jo heittämässä tavaroita pois tarakalta tehdessäni tilaa tuolle ihanuudelle pyörän päälle, mutta totuuden torvi seisoi vieressäni ja toisti mantraa, että ei me voida ottaa koiraa mukaan tälle matkalle. Ja tottahan se on. Koitettiin taas ensimmäisenä syöttää tonnikalaa pennulle, mutta se nuoli vain öljyt kalasta. Samalla tajuttiin, että se on vielä niin pieni, että se ei pysty syömään kiinteää ruokaa. Ostettiin jogurtti kaupasta ja sen se söi iloisesti viimeiseen jogurttipisaraan asti. Siinä hetken koiraa roskakasassa silitellen mietin, kuinka h***tin epäreilua tämä elämä on, eikä se koske pelkästään eläimiä. Niin se tuli taas aika jättää koiranpentu kaatopaikalle ja jatkaa matkaa. Hetki oli itselle huomattavasti rankempi, mitä koiralle itselleen. Sehän oli iloinen, että oli saanut juuri jogurttia tietämättä siitä, että lajitoverit pohjoismaissa ovat juuri kieltäytyneet koirapesulan jälkeen menemästä ulos, kun tassut on juuri kuivattu, koirien takki ja villasukat laitettu päälle ja omistaja kantaa ne autoon ettei turkki likaannu.
Turistialueet lähestyvät ja sen huomaa hinnoista. Mitä enemmän mennään etelään rannikkoa pitkin, sitä enemmän hinnat nousevat. Samasta tuorepuristetusta appelsiinimehusta, mistä ollaan maksettu pohjoisessa 5 dirhamia, maksetaan rannikon turistialueella 15 dirhamia. Myös turistihuijaukset ovat rajautuneet luonnollisesti turistialueille ja paikalliset myyjät kokeilevat, jos saisivat vähän enemmän nyhdettyä meidän matkabudjetista ihan puoli huolimattomasti. Muutama dirhami lisää banaaneista, eihän se tunnu missään meidän budjetissa, eihän? Jos me maksetaan euro lisää joka kerta, kun me ostetaan banaaneja, se on jo 10€ lisää kulutusta/viikko. Se on 40€ kuukausi ja 240€/6kk. Ja jos sama tapahtuu jokaisen tuotteen ja ruoan kohdalla, se tekee pitkässä juoksussa (tai polkemisessa) aika paljon, kun kyse ei ole kahden viikon lomasta, jolloin usein heitellään seteleitä miten sattuu. Hintataistelut ovat kuluttavaa ja rasittavaa, sillä omalla naamallani on ihan turha selittää etten ole pohjoismaalainen. Sen sijaan salainen aseemme, Peyman, sulautuu hyvinkin paikalliseen katukuvaan. Hänelle hinnat ovat usein paikallisella tasolla ja säästymme huomattavasti useammin hintaväittelyltä, jos hän menee kauppaan eikä sano mitään muuta kuin hei ja näkemiin arabiaksi (koska ei muuta osaa) ja minä jään kulman taakse odottamaan pyörien kanssa. Yleensä turistialueilla myyjä nimittäin tekee arvion siitä, kuinka rahallisesti rikas olet, perustuen synnyinmaahasi. Lisäksi itselle ollaan tultu sanomaan, että olen Saksasta, koska mistäpä muualtakaan voisin olla, jos muutkin saman ihonvärin omaavat ovat turistialueella saksalaisia. Turistipaikoissa viimeinen virhe on kysyä hintaa, jolloin myyjä ymmärtää ettet tiedä tuotteen oikeaa hintaa. Se nähdään usein mahdollisuutena nostaa tuotteen hintaa, only for you my friend. Niinpä me yleensä tehdään niin, että annetaan arvion mukaan seteli pöytään ja odotetaan rahaa takaisin eikä missään vaiheessa kysytä hintaa. Niin me usein saadaan sama hinta kuin paikalliset. Mutta kuten aiemmin jo totesin, ongelma on ainoastaan turistipaikoissa.
Hyvä puoli kahviaddikti-pyöräilijälle on Marokossa, että peräkonttikahvioita riittää matkan varrella. Se on hyvin tyypillinen näky tien varressa, missä on jonkin verran liikennettä. Eli toisin sanoen auton peräkontissa, usein pienen pakettiauton takaosassa on kahvikone ja kahvia myydään suoraan kontista. Kahvi on todella hyvää ja se nautitaan joko auton vieressä tai autoilijat usein jatkavat suoraan matkaa take away -kahvin kanssa. Näitä me ollaan hyödynnetty jonkun verran, siinä voi nauttia taukoa puun alla ympäristöä tutkaillen. Telttapaikkoja sen sijaan on hieman vaikeampi löytää, sillä poliisit seuraavat turisteja todella paljon. Kuten aiemmin totesin, poliisit ovat kiinnostuneita siitä, missä matkaajat nukkuvat. Me yritettiin yhtenä iltana telttailla kylän ulkopuolella ja odotettiin pimeän saapumista. Pimeässä on se hyvä puoli, että pääsee puikahtamaan pusikkoon huomaamattomammin, mutta se huono puoli, että ei siellä itsekään näe sen paremmin, että mikä olisi hyvä paikka laittaa teltta pystyyn. Meinattiin kuitenkin, että mennään kylästä ulos ja katsellaan otsalampulla, jos hyvä paikka löytyisi. Siinä oli ainoastaan se huono puoli, että tilanteemme oli välittynyt viereiseen kylään. Poliisien check pointeja on aina kylien reunoilla liikenneympyröissä. Check pointit ovat autoilijoita varten, mutta viesti kulkee poliisilta toisille radiopuhelimella. Niin tässäkin tapauksessa, kun kyseessä oli kaksi pyörämatkustajaa, joista toinen näyttää esimerkki-pohjoismaalaiselta, oli viesti myös meistä lähtenyt kiertämään liikenneympyrän jälkeen. Me huomattiin, että takanamme jonkun matkan päässä ajoi auto hitaasti, pysähtyi tien viereen ja sammutti valot. Tästä vähän ajan päästä auto ohitti meidät ja kun poljettiin eteenpäin, sama auto oli taas edessämme pysähtyneenä ja valot sammutettuina. Tätä jatkui muutaman kerran kunnes auto kohtasi toisen auton edessämme, joka jatkoi samaa rytmiä kanssamme. Autoissa oli yksi lippispäinen kuski, joka peitti oman ammatti-habituksensa pukeutumisella yhtä hyvin kuin suomalainen erikoisjoukkojen taistelija vapaa-ajallaan. Eli siis todella huonosti. Tämä perässä ajaminen siviiliautolla ja siviilivaatetuksessa poliisin toimesta ilman kontaktia on tuttu kuvio niille, jotka ovat pyöräilleet Marokossa. Matkakumppanilla meni hermo, sillä molemmat tiedettiin, että meidät tullaan hakemaan pois metiköstä, koska poliisit tiesivät tasan tarkkaan missä me ajetaan milloinkin. Käännyttiin takaisin kylään ja mentiin uudestaan check pointista läpi. Voivat rauhassa ilmoittaa kollegoille, että turistit in the house. Mutta me mentiinkin toisen check pointin läpi takaisin, mistä valoisalla oltiin ajettu, joten me tiedettiin jo minkälaista maastoa on luvassa ja sitä jo päivällä tutkailtiin, että näyttää hyvältä telttailumaastolta. Niinpä me heti ensimmäisen mutkan jälkeen check pointista revittiin pyörät pusikkoon ja odoteltiin hetki ettei kukaan nähnyt meidän poistumista tieltä. Siellä me rauhassa yövyttiin keskellä kaunista luontoa kylän vieressä.
Agadirin lähelle saapuessamme sovimme, että nyt pistetään YouTube uudestaan eloon ja laitetaan liukuhihnalta videota eetteriin. Näin nollakokemuksella youtube-videon tekeminen on hieman kauhistuttavaa, sillä reissun alussa tämä vastuualue kuului matkakumppanilleni. Jostain sekin on aloitettava ja niin sitä vaan tehtiin vailla mitään kokemusta kaksi youtube-videota uinti- ja purjehdusosuuksista. Saavuttuamme pieneen kylään, huomasimme, että nyt on majataloa tarjolla. Löydettiin kuitenkin itsellemme täydellinen editointipaikka.
Guest house, jossa ollaan oltu editoimassa youtube-videoita, on marokkolais-saksalaisrouvan omistama. Meillä on ollut todella mahtavaa olla guest housessa, joka löydettiin vähän vahingossa, sillä paikkaa ei löydy oikeastaan mistään ja me vaan kysyttiin kadulla, olisiko tietoa jostain vierastalosta lähistöllä ja omistaja, Fatima, kertoi että hänellä on yksi kerros vapaana, jos tarvitaan paikka. Mehän siihen suostuttiin ja sovittiin hinnaksi 12€/yö. Tällä hinnalla me saatiin oma kerros keittiöineen, suihkuineen, vessoineen ja oma huone. Me ollaan vietetty Fatiman kanssa yhdessä aikaa ja olo on ollut kuin kotona. Myös Fatiman ystävä, italialainen Debora, on majaillut meidän kanssa samaan aikaan Fatiman luona.
Ladyt päättivät yhtenä perjantaina lähteä paikalliseen hammamiin ja kysyivät oltaisiinko haluttu mennä mukaan. Hammam on paikallinen kylpylä/pesula ja ne ovat aina erikseen naisille ja miehille. Siellä voi itse peseytyä tai halutessaan saa myös kirjaimellisesti selänpesijän, kessalan, joka työskentelee kylpylässä. Jälkikäteen kuulin, että löytyy myös privaatteja hammameita, joissa jokaisella peseytyjällä on oma huone ja kessala. Peymania ei juurikaan kiinnostanut hammamit, joten hän jäi vierasmajaan, mutta itse en ole koskaan moista kokenut, joten halusin mennä mukaan. Enpä vielä ymmärtänyt, mitä kaikkea tämä rentouttava kylpyläkokemus sisältää.
Sanotaan aluksi vaikka niin, että todella uskomaton kokemus ensikertalaiselle suomalaiselle. Kuvittelin, että suomalaiset ovat vähiten häveliästä kansaa, kun puhutaan kylpylästä, mutta tämä kokemus veti kyllä luulot pois.
Lähdettiin kymmenen jälkeen aamulla liikkeelle ja Deboran Marokossa asuva siskontyttö kaarsi omalla italian kilvillä varustetulla autollaan hakemaan meidät. Poikettiin vielä hakemaan siskontytön kaveri matkaan ja jatkettiin auto täynnä naisia paikallisen hammamin eteen. Automatka marokkolaisen ja kolmen italialaisen kanssa Marokon liikenteessä oli jo itsessään kokemus.
Tiskiltä saatiin paperiin kääritty musta saippua, joka oli kuin pehmeää muovailuvahaa ja ostin pesuhansikkaan, sillä sellaista en omistanut ennestään. Muilla oli omat pesuhanskat mukana. Pesuhanska maksoi 7 senttiä ja sisäänpääsy vähän vajaa 2€.
Sitten astuttiin huoneeseen, jossa oli rouva tiskin takana ja jo kylpylässä käyneitä paikallisia naisia joko pyyhkeet päällä tai alasti. Näky muistutti hyvin pitkälti suomalaista puhuhuonetta. Myös tässä huoneessa oli tarkoitus riisuutua ja antaa tavarat tiskin takana olevalle rouvalle hyllylle laitettavaksi ja vahdittavaksi, sillä tavaroille tarkoitettuja lukittavia lokeroita ei ollut. Riisuttiin vaatteet ja laitettiin omaan kassiin kaikki muut paitsi kylpylätavarat. Burkaan ja niqabiin pukeutuneet naiset heittivät ilkosen alastiksi saman tien, kun astuivat ovesta sisään.
Pukuhuoneen jälkeen mentiin saippuat, pesuhanskat ja pyyhkeet kainalossa kylpylän puolelle. Näky oli yllättävä ja mielenkiintoinen samaan aikaan. Kylpylä muodostui kolmesta tyhjästä kylpyhuoneesta, joiden välillä pystyi helposti kulkemaan, sillä niissä ei ollut ovia. Jokaisessa kylpyhuoneessa oli vesihanoja seinissä niin, että vesiämpäreitä oli helppo täyttää nostamatta niitä lattialta. Ensimmäinen huone oli täynnä kylpijöitä, suuria ja pieniä ämpäreitä sekä kuuppia joka paikassa. Suurella osalla näytti olevat jonkinlainen matto mukana, ettei peppu luisu lattiaa pitkin. Kylpijät istuivat lattialla, sillä huoneet todellakin sisälsivät vain katon, lattian ja seinät, osa pesi itseänsä pesuhanskalla, osaa pestiin kessalan toimesta, osa pienistä lapsista istui vesiämpäreissä leikkimässä ja osa taas leikki äidin vieressä samalla, kun äiti peseytyi. Toisin kuin kylpylän ulkopuolisten kokemusten mukaan, vaalea ihoni ja selvästi pohjoismaalainen ulkonäköni herättää huomiota ja tunnen katseet hyvinkin vahvasti aina kadulla. Kylpylässä kukaan naisista ei jäänyt tuijottamaan eikä minulla tullut oloa, etten kuuluisi sinne, vaikka muut olivatkin paikallisia. Vesiämpäreitä täytettiin jatkuvasti ja ämpärit liikkuivat aina pesijältä toiselle. Jatkettiin toiseen huoneeseen, joka oli hieman lämpimämpi, mutta sekin täynnä. Kolmannessa huoneessa oli jo sen verran lämmin, että hikoilu alkoi toden teolla, mutta sanoisin, että siellä oli noin 50 astetta lämmintä ja TODELLA kosteaa. Jäätiin sinne, kun ei muuallekaan mahduttu. Fatima kävi kahmimassa ämpäreitä muista huoneista, huuhdeltiin lattia vedellä ja ei muuta kun kankut kaakeliin. Näissä kylpylöissä lämpö tulee lattiasta ja hetken istuttua kuumalla lattialla, kankkuja alkoi jo vähän kiristää.
Hetken istuttiin, rentouduttiin ja nautittiin lämmöstä samalla, kun koko kylpylä täyttyy puheesta ja ämpäreiden kolinasta. Jos jollekin halusi puhua, se piti huutaa, koska muuten ei kuullut. Hierottiin itseemme tiskiltä saatua mustaa saippuaa. Ensimmäinen kessala tuli paikalle, Fatima vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan arabiaa ja osoitti minua. Sen jälkeen sitten mentiinkin.
Kessala otti yhden ämpärin, pesuhanskani, mustan saippuan, viittoi minua seuraamaan ja meni ensimmäiseen pesuhuoneeseen. Hän valitsi paikan pesulle ja huuhteli paikan vedellä poistaen edellisen kylpijän kuolleen ihosolukon paikalta. Vieressä olevat rouvat siirtyivät, että mahduttiin heidän viereensä. Ei muuta kuin maahan makaamaan ja katse kattoon. Siitä sitten kattoa tuijotellessani kessala kävi koko kropan läpi pesuhanskalla, joka tuntui kuin karhunkielellä olisi ihoa rassannut ja minä pyörin aina ohjeistuksen mukaan selältä kyljelle, mahalleen ja toiselle kyljelle lattialla. Samalla katselin, kuinka monen kuukauden ihokerrokset kuoriutuivat pesulan lattialle ja välillä tuntui, että kessala yrittää kaivaa pesuhanskalla pohjeluuta esiin ihon alta. Kokonaisuudessaan kuitenkin tuntui erinomaiselta, että saa hangattua pesuhanskalla kaiken lian (ja ensimmäisen ihokerroksen) pois iholta, mutta tekisin ehkä itse siinä järjestyksessä, että etenisin yläkropasta alakroppaan enkä jättäisi kasvoja viimeiseksi, kuten tässä tehtiin. Mutta eipä sillä enää siinä vaiheessa ollut väliä, kun oli jo hetken maannut nenä kylpylän lattiassa kiinni samassa kohtaa, missä monet ovat jo istuneet. Sitten vaan ämpärillä viileää vettä niskaan ja loppuhuuhtelu. Nyt en ole aivan varma, oliko huuhtelun jälkeinen kevyt hieronta sisältänyt jotain öljyä, vai oliko se samaa mustaa saippuaa, jota laitettiin ennen pesua, mutta kessala ilmoitti, että valmista tuli. Lopuksi vielä tukan pesu, mutta siihen käytettiin omaa shampootani.
Tämän hämmentävän rentouttavan lattialla pyörimis-karhunkieli -kokemuksen jälkeen palasin kolmanteen kylpylähuoneeseen, jossa tavarani olivat. Fatima oli ottanut appelsiineja kaikille mukaan kylpylään, jossa ne olivat pyörineet pussissa lattialla sen aikaa, kun porukka oli kylpenyt eri huoneissa. Nautittiin appelsiinit, viimeiset huuhtelut ja lähdettiin takaisin pukuhuoneeseen.
Kokeilin ihoani, enkä kyllä tämän pesukokemuksen jälkeen ollut yllättynyt ettei siitä irronnut yhtään kuollutta ihoa, mutta miltä ihoni tuntuikaan! Se ei ole vuosiin ollut näin pehmeä ja tuntui, että kostea huone on avannut kaikki ihohuokoset, jotka hurraten ovat vastaanottaneet kaiken mustasta saippuasta, mitä se sitten pitikään sisällään. Ilmeisesti ainakin oliiviöljyä. Lopuksi minua pesseelle kessalalle maksettiin erikseen 5€. Kaikki kunnia hänelle, joka päivästä toiseen pesee toisia ihmisiä kosteassa huoneessa mekko päällä.
Kaiken tämän jälkeen iho oli pehmeä ja olo raukea, vähän kuin saunan jälkeen. Olen melko varma, että jossain paikoissa kokemus voi olla hieman rentouttavampi, mutta itse tykkäsin erityisesti tämän kokemuksen autenttisuudesta. En vieläkään oikein tiedä mitä ajattelen siitä, että joku toinen ihminen pesee toisen, joka pystyisi siihen itsekin, mutta kokemuksena paikallinen hammam oli kyllä erinomaisen hauska.
Editointitauon jälkeen matka jatkuu, seuraavana Saharan hiekat.
