Editointitauon jälkeen olikin sitten aika jatkaa matkaa etelään. Sahara alkoi ja oli uskomattoman kaunista polkea Atlantti toisella puolella ja Saharan aavikko toisella puolella. Olin tosin hieman pettynyt, kun en nähnykään hiekkadyynejä silmänkantamattomiin, vaan ihan kiviä ja karkeaa hiekkaa. Sitähän se Sahara on 80 prosenttisesti, eikä mitään hiekkadyyniä.
Agadirin ympäristö on kuitenkin jokseenkin turistialuetta ja vaikka ollaan oltu Dar Zina -nimisessä majatalossa vähän syrjemmässä, saatiin tuntea kyllä huijaamiset nahoissamme tälläkin alueella. Tarina alkoi kahvista. Mentiin ostamaan pikakahvia vastapäisestä putiikista, jonka vuokraemäntämme sanoi olevan ihan hyvä mesta. Ostettiin pieni purkki ihan peruskahvia ja Peyman kertoi, että oli maksanut siitä 70 dirhamia. Siis seitsemän euroa?! Siinä jo itsekin mietin, että miten voi olla noin kallista kahvia, vaikka se usein onkin vähän kalliimpaa, mitä niin sanotut normituotteet. Mentiin takaisin kotiin ja kysyttiin Fatimalta, että mitä tämmöinen purkki maksaa ja hän sanoi, että jotain 25-30 dirhamin verran. Sanottiin, että maksettiin äsken lähikiskassa 70 dirhamia ja näin, kuinka emäntämme alkoi kiehua. Hän vielä varmisti, että puhuimme samasta putiikista, kunnes otti puhelimen käteen, soitti omistajalle ja antoi kunnon läksytyksen kauppiaalle. Hän vannotti ettei kukaan hänellä majoittuvistaan asiakkaista tule käymään hänen suosituksestaan kyseisessä kaupassa eikä itsekään enää käy siellä. Siitäs sai! Huijari.
Samassa editointirysäkässä päästiin todistamaan myös “killing fiestaa”, niin kuin emäntämme Eid mubarakia kuvaili. Siinä juhlassa vahvana osana on lampaan lahtaaminenja sen syöminen seuraavat kaksi viikkoa. Yhtä juhlallinen kuin länsimainen joulu. Lisäksi juhlaan kuuluu lampaantaljasta kasattu puku, joka sitten puetaan päälle ja osallistutaan kulkueeseen. Mutta nykyään se muodostuu erilaisista asusteista eikä siitä lampaan taljasta, joka juuri on päätynyt juhlapöytään. Me nähtiin lahtauspäivää edeltävänä päivänä lampaita ties kuinka monen auton katolla ja takakonteissa ja edellinen yö koostui eri kerroksista kuuluvista määkimisistä. Seuraava yö oli hiljainen.
Lähtiessämme saimme muistot Fatimalta, ja itse sain matkaajia suojelevan Fatiman kämmenen korun muodossa. Se kuljee matkassani tästä lähtien koko ajan. Agadirissa pysähdyttiin vielä viimeisessä Carrefourissa, sillä tiesin, että sieltä saa viimeiset hyvät myslit ja kahvin oikeaan hintaan. Kaupassa huomasin ilokseni, että hyllyllä paistatteli aina niin ihana vaniljakahvi! Ihmettelin, että hyllyillä oli puolikkaita kahvipurkkeja ja ajattelin, että onpa väsynyttä pölliä kahvia hyllystä niin, että kaataa johonkin omaan astiaan suoraan pikakahvia. Kun menin ostosten kanssa ulos ja matkakumppanin luokse toiselle puolelle parkkipaikkaa, halusin haistaa ihanaa vaniljakahvia ja ilokseni huomasin, että kannen alla olevassa sinetissä on reikä. Eli siis joku paviaani on tehnyt siihen rei’än, kaatanut kahvia omaan käyttöön ja täyttänyt sitä jollain muulla (luultavasti sillä, mikä oli puolillaan hyllyllä), että purkki näyttää täydeltä. Kuka jaksaa nyhvätä kahvipurujen kanssa hyllyjen välissä. Mietinpähän vain. Mutta ilmeisesti reikä oli ollut sen verran pieni ettei ainakaan kovin suurta vaihtoa oltu tehty tähän kyseiseen purkkiin. Vihasin itseäni siitä, etten avannut kahvia jo kaupassa, vaan katsoin vain ulkopuolisesti, että se näyttää avaamattomalta samalla, kun hoin itsekseni: “Avattu pakkaus on ostopäätös”. Ärsyttävää. Samoin oli käynyt talouspaperille: muovi oli revitty huomaamattomasti vähän auki yhdestä kulmasta ja sieltä pienen pienestä reiästä, oli saatu ihan pieni siivu talouspaperia ensimmäisestä rullakerroksesta irti. Toivon, että kyseinen henkilö on todella tarvinut sitä pientä talouspaperipalaa. Ymmärrän täysin, miksi pienet kioskit toimivat niin, että asiakkaat eivät pääse itse kauppaan sisälle, vaan tiskille mennään ja osoitellaan sormella mitä haluaa ostaa sieltä myyjän takaa. Kumma juttu ettei täällä ole itsepalvelukassoja…
Marokossa on tullut myös selväksi, että eläimillä on hyvin erilainen arvo, mitä tulee kissoihin ja koiriin. Kissoja on paljon ja lähes jokaisessa kaupassa myydään kissanruokaa ja kaikki heittelevät ravintolassa ruokaillessaan kissoille hieman jämiä pöydän alle. Koiria puolestaan ehkä vähän vieroksutaan ja koiralaumoja pyöriikin vähän siellä täällä. Joskus nuoret pojat potkivat varjossa nukkuvia kulkukoiria, koska se on hauskaa. Lapset ovat muutenkin hieman erilaisia pohjoisessa Marokossa verrattuna eteläiseen Marokkoon. Etelässä lapset huutelevat huomattavasti enemmän vaaleaihoisille ja tulevat pyytämään rahaa tai karkkia. Huomiota haetaan hinnalla millä hyvänsä ja jos jotain reagoi, siihen vastataan enemmän huutelemalla. Jos rahaa tai karkkia ei tipu, haistatellaan huutamalla, näytetään keskaria tai heitetään kivi perään. Jotain sellaista, mitä ei oikeasti sivistyneellä alueella näe. Tämä on siis lasten hauskanpitoa, he eivät ole yleensä vihaisia, mutta ajanviettotavat ovat jokseenkin erilaisia, kun miettii, että Eurooppalaisen lapsen harrastus on joko jalkapallo tai jääkiekko ja täällä suunnalla pyöräilijöiden ärsyttäminen. Jos aikuiset näkevät, he yleensä puuttuvat, mutta jos turisti antaisi paikalliselle lapselle selkäsaunan keskellä kirkasta päivää, sekään ei turisti-CV:ssä tulisi näyttämään kovin hyvältä. Lapset kuitenkin ärsyttävät niin kauan aikaa, että saavat jotain reaktiota aikaiseksi. Se reaktio voi olla mitä tahansa ja tavoite on saavutettu, jos aikaan saadaan ärsytystä tai mitä muuta tahansa. Oltiin yksi aamu nauttimassa aamukahvia paikallisessa kahvilassa, kun perus poikalauma tuli kyselemään mistä ollaan ja alkoi tehdä todella rasistisia intialaisia käsimerkkejä siinä uskossa, että Peyman olisi kotoisin Intiasta. Sanoin hetken päästä jo, että nyt riittää, voi lähteä lätkimään, mutta äänenpaino ei ilmeisesti ollut tarpeeksi agressiivinen. He olivat saaneet jo kontaktin meihin ja sekös vasta villitsi heitä enemmän. Aivan turha koittaa selittää yhtään mitään käytöstavoista ja hetken he siinä naureskelivat ja jatkoivat show:ta, kunnes matkakumppanilta paloi pinna, hän ampaisi pystyyn ja lähti poikia kohti ja karjaisi suomeksi, että NYT RIITTÄÄ!! Siinä lähti seitsemän veljestä kuin telkät pöntöstä ja yhdellä jäi polkupyöräkin niille sijoilleen, kun luikkivat nurkan taakse. Hetken päästä joku toinen poika tuli hakemaan pyörän meidän edestä. Tämä tapaus oli melko simppeli, mutta näitä huuteluita alkoi olla enemmän ja enemmän, mitä etelämmäs ollaan edetty. Monen kuukauden jälkeen samanlainen käytös eri paikoissa ei naurata, vaikkei se alussakaan ole naurattanut. Sekin tiedetään jo tässä vaiheessa, että tämänlaista käytöstä lapsilta on odotettavissa myös seuraavassa maassa, ehkä muissakin.
Länsi-Saharan alueella päästyämme huomattiin selvästi, että Marokko pistää paljon rahaa alueeseen. Suuri osa Länsi-Saharaa on Marokon hallinnoimaa ja täytyy myöntää, että Laaayone kaupunkina on todella upea. On uskomatonta, että keskellä aavikkoa on niinkin upea kaupunki suihkulähde-liikenneympyröineen ja viihtyisine palmupuistoineen. Alueena Länsi-Sahara on selvästi jännitteinen, sillä osa paikallisista suostuu puhumaan ainoastaan arabiaa ja toiset ainoastaan ranskaa, mutta me ei puhuta kumpaakaan. Tosin, kun huomaavat, ettei ollakaan YK:n työntekijöitä, vaan pyörämatkaajia asenne on muuttunut huomattavasti ystävällisemmäksi. On aika jännä, että yleensä ihmisten ennakkoluulot ovat niitä, jotka vaikuttavat eniten kanssakäymiseen. Meidänkin kansallisuudet vaihtuu aina sitä mukaa, millä alueella ollaan. Laayonessa itse olin jenkki ja sitä tultiin minulle muutaman kerran kertomaan. Yritä siinä sitten selittää, mikä Suomi on ja missä se sijaitsee.
Länsi-Saharassa alettiin myös meitä pysäyttelemään tarkastuspisteillä, mitkä ovat aina kaupunkien sisääntuloväylillä. Ennen tätä, meille on vain morjesteltu ja tarkastukset on tehty vain autoilijoille. Itse kuitenkin nautin siitä jatkuvasta tyhjyydestä, mikä on ympärillä: hiekkaa ja merta. Se on karua ja kaunista ja jollain tavalla myös lumoavaa. Vertaus tuntuu tökeröltä, mutta siinä on samanlaista tyhjyyden tuntua, mitä ehkä Lapissa on.
Sahara-osuus on ollut tähän asti kyllä suoraan sanottuna helppo. Tien kulkiessa rannikon läheisyydessä, lämpötilat ovat heinäkuussakin pysyneet noin +25:ssä ja tuuli on ollut kovaa myötäistä. Sen tuulen avulla ollaan pystytty etenemään vähintään 100km päivässä ja monta päivää putkeen, kun asfalttikin on hyvää ja tie tasaista. Röyhkeästi edettiin 25-30km/h polkematta juuri ollenkaan, kiitos luontoäidin tuulien. Hyviä huoltoasemia on noin 50-100km välein, joka mahdollistaa ruoka- ja vesitäydennykset tasaisin väliajoin. Teltta me ollaan saatu laitettua aina pystyyn jonkun huoltoaseman taakse, jolloin ei ole tarvinut lentää teltan kanssa tuulen mukana iltaisin. Tuulet voimistuvat aina iltapäivällä ja laantuvat noin aamukolmen aikaan. Siinä saa pitää teltasta kiinni, jos telttailisi aavalla alueella, kun tuuli puskee 16m/s keskituulella keskellä yötä. Muutenkin teltta täynnä hiekkaa aina aamuisin, niin jos sen tuulikärsimyksen jättäisi nyt tältä etapilta pois. Muutamia kertoja ollaan oltu vierasmajoituksissa, jos etappina on ollut kylä. Sieltä on hyvä ja lähtökohtaisesti aina todella siisti ja puhdas huone löytynyt suurin piirtein 12-15€/huone kahdelle, jossa oma vessa ja suihku lämpimällä vedellä.
Vähän harmitti vaihtaa maata, kun Marokko oli jo niin tuttu ja pääosin mukava. Mauritania kuitenkin kolkutteli jo seuraavana vuorossa. Viisumisekoilut olivat yllättävän kivuttomat, sillä e-viisumit hankittiin netin kautta ja ne myönnettiin jo samana päivänä. Piti vain olla prikuulleen oikean kokoiset kuvat kasvoista ja passista, että järjestelmä hyväksyi ne. Maksu (55€/kankkupari)suoritetaan sitte tasarahalla käteisellä (tietenkin) maahan saapuessa. Mauritania, here we come!
