Varmaan hämyisiä paikkoja muuallakin, mutta itselle Marokosta Mauritaniaan siiryminen on ollut kyllä hämyisin rajanylitys ikinä. Ensin otetaan passiin Marokon maastapoistumisleima Guergueratin rajanylityspaikalla, mutta kun normaalisti mennään sitten uuden valtion passisekoiluihin, niin täällä poljetaan niin kutsuttua no man’s landia, jossa olet jo saanut leiman passiin toisesta maasta, mutta silti olet vielä Länsi-Saharassa. Pitää mennä tietä eteenpäin noin kolme kilometriä, että saavutaan Mauritanian rajalle. Jos poikkeat tieltä, saattaa vanha miina posahtaa renkaan alla. Tämä kaistale juontaa juurensa Länsi-Saharan konfliktiin, joka on jo jatkunut vuosikymmeniä ja puolet tästä Länsi-Saharasta on Marokon hallinnoimaa aluetta ja siihen kuuluu tämä päätie, mitä kautta matkaajat ylittävät rajan ja rannikko. Jos Länsi-Saharassa kulkisi tarpeeksi pitkään itään, tulisi vastaan samanlaisia miinavaarallisia alueita ja Marokon rakentama hiekkapankki, joka eristää Marokon hallinnoiman alueen Polisario-vasta-aaterintamalta. Tilanne on hyvin arkaluontoinen paikallisille eikä me keneltäkään marokkolaiselta mitään positiivista kuultu tästä toisesta puolesta Länsi-Saharaa tai kuultu heidän edes puhuvan Länsi-Saharasta omana alueenaan. Painottivat hanakasti, että Sharan alue on Marokkoa. Nyt me poljettiin tätä kaistaletta pitkin seuraavaan pisteeseen: Mauritanian rajalle. Maasta poistuessamme leimat vielä tarkistettiin passeista ja samalla ensimmäinen kauppias tuli roikkumaan ja alkoi sama kysely kuin miljoona kertaa aiemminkin, kun joku yrittää huijata tai myydä jotain:
- Where are you from?
- From Finland
- Oh England!
- No, FINland
- Ah Ireland!
- NO, FINLAND
- Ah Finland! (+tyhjä katse)
Matkakumppani totesi myyjälle, että ei ole enimmäinen kerta Mauritaniassa ja kysyi miten bisnes sujuu. Ei kuulemma tee mitään bisnestä. Ja tämän tekstin perusteella ei pidä vetää johtopäätöstä siitä, että me oletettaisiin kaikkien tietävän, missä Suomi on. Tai, että kaikki tietäisivät Suomen. Usein vastaan, että ollaan ruotsalaisia, sillä Sweden ei mene sekaisin monenkaan maan kanssa eikä kukaan tiedä missä se(kään) on. Tämäkin oli sarkasmia.
Hieman ennen Mauritanian rajaa päällystämätöntä tiepätkää pitkin ohi mateli hädin tuskin kasassa pysyvä Mersu 190 suoraan 90-luvulta. Mietittiin, kuinkahan pitkälle se luulee pääsevänsä, kun meinasi pohjakin jäädä matkan varrelle ja varmasti on tullut muutaman kerran ralli-Grönholmin sanoin “Up in the ass of Timo” -hetkiä pelkääjän paikalla istuville. En yhtään ihmettelisi, jos kyseisestä voisi ihailla maa-ainesta samalla, kun ajetaan eteenpäin.
Vastassa oli niin sanottu etuvartio, jossa istuskeli yhteensä noin 7 rajaviranomaista ja poliisia. Lisäksi sisäpihalla hengaili joku siviiliasuinen mies, joka koko ajan huuteli mitä meidän pitää tehdä ja kamerat pois päältä. Melkein jo hermostuin, kun sanoin, että kamera on pois päältä ja hän tokaisi, että niin jotkut sanovat, vaikka se on päällä. Kerroin että herra on hyvä ja tulee itse tarkistamaan sitten jos kerran on sitä mieltä, että se on päällä. Vähän vaikea se on tässä muuta sanoa tai tehdä, kun se ei ole päällä. Jätti tulematta. Näitä siviilipukuisia jokapaikanhöyliä hengaili vähän siellä sun täällä tämän pisteen jälkeen ja olivat kärppänä paikalla neuvomassa ja sanomassa mitä seuraavaksi pitää tehdä.
Sitten puhuttiin oikein kohteliaan mauritanialaisen rajamiehen kanssa ja hän sanoi, että passit ja tulostettu e-viisumi pitäisi tässä tarkistaa. Mentiin luukulle, mutta mulkaisin varmuuden vuoksi vielä siviilihemmoa pyöräni vieressä ja otin arvotavarani mukaan pyöräni päältä ja menin luukulle matkakumppanini kanssa. Siitä sitten oltiin jatkamassa jo matkaa, niin piti vielä käydä toisessa rakennuksessa, jossa luki police ja päätettiin tehdä niin, että minä menen ensin ja Peyman jää vahtimaan pyöriä. Sisällä odotti kohtelias vanhempi poliisi, joka tutki passejamme ja kyseli perus mistä tulossa ja mihin menossa -kysymykset ja minä istuin toisella puolella pöytää. Peymanin piti tulla vielä näyttämään naamansa, että se täsmää passissa olevaan ja sitten jatkettiin matkaa.
Poljettiin noin kilometri ja saavuttiin oikealle rajalle. Saman tien alkoi höykytys ja myynti, kun kaksi ei-paikallisen näköistä saapuu pyörien kanssa mestoille. Otsassamme lukee selvästi “turisti” ja ulkomuotomme muuttuu paikallisten silmissä ihmismuodosta täydeksi lompakoksi. Erona auto- ja pyörämatkustamisessa on se, että auton ikkunan voi aina laittaa kiinni ja istua omassa rauhassa jos ei jaksa kuunnella epäaitoa ystävällisyyttä, jonka tarkoituksena on vaan myydä jotain. Eikä edes pelkästään myydä, vaan huijata. Pyörällä voit ehkä laittaa silmät kiinni, mutta tilannetta se ei yleensä paranna. Et pääse tilanteesta pois, vaikka olet jo monta kertaa sanonut ei. Omalla kohdallani iän myötä syvenevä “resting bitch face” toimii osittain, muttei todellakaan aina.
Pysähdyttiin kysymään rajapoliisilta, minne meidän pitää mennä ensimmäisenä ja hän vaan viittoili umpimähkään eteenpäin. Tarjolla oli viisi eri vaihtoehtoa. Mentiin ensimmäiseen ja rakennuksessa makoili ihmisiä, mutta muuten se oli tyhjä. Mentiin seuraavaan, jossa hengaili eniten ihmisiä ulkona. Menin passien kanssa ihmistungoksen läpi, jossa vastassa oli rajapoliisi seisomassa ovenkarmien välissä niin, että sisään pääsi vain pieni joukko ihmisiä kerralla. Muut parveilivat ulkopuolella. Poliisi työnsi ihmisiä aina kauemmas ja aika ajoin joku yritti vain kävellä sisään kutsumatta. Jonosta ei ollut puhettakaan. Huoneessa istui kaksi poliisia leimaamassa passeja. Karmien välissä seisova poliisi viittoi passimme itselleen, annoin ne hänelle ja hän ja toimitti ne huoneen pöydälle odottamaan. Matkakumppani odotti ulkona pyörien kanssa. Odotin ihmistungoksessa ulkopuolella noin 45 min kunnes Peymanin nimi huudettiin huoneessa. Viitoin hänelle ja vaihdoimme paikkoja niin, että hänen ollessaan huoneessa, minä olen pyörien kanssa, sillä varmasti ottavat minun passin seuraavaksi käsittelyyn. Peyman tuli passien kanssa ulos ja sanoi, että pitää mennä toiseen rakennukseen. Sanoin ettei me voida mennä erikseen, sillä kukaan ei katso sillä aikaa pyöriämme. Hän sanoi, että molempien passit katsottiin eikä minun tarvitse mennä enää sinne huoneeseen. Olin hämmästynyt ja närkästynyt. Olin turhaan odottanut tungoksessa, kuvitellen, että minä passien antajana olisin ollut se, kuka tarvittaessa menee huoneeseen tai he edes haluaisivat nähdä, että passin henkilö ja oma naama täsmää. Olin pannut merkille, että samoja henkilöitä kulki koko ajan huoneeseen poliisin antaen heidän mennä edestakaisin miten haluavat. Ihmettelin, että miten heillä tarvitaan niin monta vierailua kyseisessä huoneessa.
Menimme ohjeistettuun rakennukseen ja minä taas kaikkien dokumenttien kanssa. Odotin yhden miehen jälkeen puolisen tuntia ja pääsin huoneeseen. Siihen väliin tunki vielä yksi hemmo samalla, kun astuin huoneeseen ja läpätti jotain monen passin kanssa ja heitti setelit pöytään. Hänen passinsa otettiin ensin käsittelyyn. E-visamme skannattiin ja sormenjäljet sekä kasvokuvat otettiin. Vaihdoimme taas paikkoja sen aikaa, kun Peymanille tehtiin samat temput. Maksoin tasan 55€/naama tasarahalla käteisellä, sillä muuta ei hyväksytty maksuksi turisteilta ja me tiedettiin se jo ennakkoon ja oltiin käyty rikkomassa euroja sen verran ennen Marokkoon saapumista, että saatiin tämä homma hoidettua. Samalla, kun olin maksamassa, huomasin, että se sama tyyppi, joka oli tullut myymään jotain jo Marokosta lähdettyämme, kuka ei siis omien sanojensa mukaan tehnyt mitään bisnestä, oli täällä samassa huoneessa kanssani passien kanssa. Hän siis teki ilmeisesti bisnestä kyseisellä toiminnalla. Todellinen ammattimatkaaja: hoitaa passihommat muiden puolesta maksua vastaan. Täällä ei ollutkaan niin justiinsa vaikkei passin omistajia näe, kunhan raha liikkuu.
Meidän piti sormenjälkihemmon jälkeen mennä vielä takaisin ensimmäiseen häröpallopaikkaan. Tarkistin, että leimat puuttuvat passeista. Ehkäpä ne saadaan sitten sieltä. Ja minä taas passien kanssa samaan sekoiluun. Nyt oli hiljaisempaa kuin aiemmin ja poliisikin puuttui ovikarmien välistä, joten astuin suoraan huoneeseen ja iskun passit pöydälle. Tuijotin poliisia, joka otti passeja järjestyksessä pöydältä, mutta laittoi aina silloin tällöin osan passeista sivuun. Viereeni tuli taas tuttu mies, joka laittoi setelin passin väliin ja antoi sen poliisille. Poliisi otti sen käsittelyyn. Huomasin nyt, että passimme ovat hengailleet pöydällä ilman mitään syytä pidempään kuin muiden saapuneiden ja oltiin viimeisiä, jotka saivat leimat passiin. Eihän niissä ollut edes mitään seteleitä välissä. Tässä vaiheessa todellakin valkeni millaiseen maahan ollaan saapumassa. Moraalilla ei ole mitään tilaa siellä, missä raha puhuu. Voin valita, jätänkö tämän häiritsemään itseäni, vai jatkanko eteenpäin ja totean, että olen vierailijana heidän maassaan enkä voi muuttaa sääntöjä ja syvälle juurtunutta korruptiota. Valitsin jälkimmäisen.
Kahden tunnin päästä oltiin saatu rajamuodollisuudet valmiiksi ja oltiin valmiita jatkamaan matkaa. Siinä samalla tunnistin mustan mersun, joka oli taas tulossa samasta suunnasta, mitä aiemminkin meidän ohi rajojen välissä. Siis kyseessä oli ihan aito no man’s landin pimeä taksi. Sen takia se oli täysin käyttökelvoton muualla liikenteessä, kun se on rymistellyt menemään rajojen välissä ties kuinka monta kertaa päivässä.
Samalla kun olin jonotellut passien kanssa paikasta toiseen, Peyman oli käynyt kauppaa paikallisten kauppiaiden kanssa SIM-korteista, netistä ja käteiskursseista. Toisin kuin yleensä rajoilla, myyntipisteet löytyy näille kaikille, mutta täällä täällä ei kauppoja ollut, vaan kaupustelijat myyvät kaiken taskustaan. Special price, tottakai. Ei ostettu mitään ja rahaakin oltiin vaihdettu jo Marokon puolella, mikä ei ollut itsestään selvää, koska pankit lähellä rajaa eivät vaihtaneet Marokon dirhameita Mauritanian ouguiyaksi. Kyllä me nyt ainakin seuraavaan, 50km päässä olevaan kylään päästään pienen rahamäärän kanssa ja ilman nettiä.
Poljettiin noin 10km ja tienvarressa oli kioski. Ostettin vettä ja kysyttiin mistä voi ostaa SIM-kortin ja nettiä. Herra sanoi, että Nouadhibou-nimisestä kaupungista löytää kaiken. Harmi, että kyseinen kaupunki on rajalta täysin päinvastaisessa suunnassa, mihin me oltiin menossa ja sijaitsee vielä niemenkärjessä. Tämä tarkoittaa, että jos me mennään nyt sinne, vallitsevat pohjoistuulet tulevat olemaan äärimmäisen raskaat sieltä pois tullessa. Sitä hauskuutta tulee kestämään 40 kilometriä. Ja nyt puhutaan 20-30m/s vastatuulesta päivästä riippumatta. Toistaalta jos jatketaan vaan eteenpäin, seuraava kylä on noin 200km päässä. Mietittiin noin kaksi tuntia, mitä tehdään. Somevaikuttajan mielestä ei voida jatkaa ilman nettiä, sillä meidän pitää julkistaa videoita seuraavan kahden päivän aikana, joten ilman nettiä ei voida olla. Rajalle ei haluttu palata, koska huijarit, ja jos sieltä ostaa netin, et tiedä toimiiko se vai ei, koska “rekisteröiminen”. Mauritaniassa SIM-kortin ostaminen ei riitä. Se pitää rekisteröidä ja sinusta otetaan kuva ja passitiedot ja saat liittymän toimimaan vasta, kun rekisteröityminen on tehty “jossain”. Erittäin hämystä toimintaa. Sen jälkeen voit vasta ostaa kredittiä esim. nettiin.
Päätettiin mennä kaupunkiin ja miettiä vastatuulta vasta seuraavana päivänä. Kioskin pitäjä halusi ottaa valokuvan kanssamme ja suostuttiin. Hän halusi ehdottomasti viereeni, mitä pidin hieman turhan innokkaana, mutta tavallisena reissatessa, koska näytän enemmän pohjoismaalaiselta, mitä karvanaamainen retkikumppanini. Otettiin kuvaa, kunnes tunsin, että käsi alkoi lähestyä uhkaavasti toista rintaani. Heitin hänen kätensä pois ja totesin, että not in my watch! Ajoittain näitä turhautumisen tunteita tulee matkoilla, mutta huomattavasti vähemmän nyt, kun reissukaverina on mies. Silti se joka ikinen kerta kiehauttaa kaikki veret suonissa, että naisten asema on suuressa osassa maailmaa todella alhainen ja objektifioitu. Se, mihin Suomessa on kehitytty, otetaan se kaikki pois minulta jossain muussa maassa ihan vain perustuen sukupuoleeni, ja koetaan oikeudeksi käydä käsiksi, sillä olenhan heidän maassaan. Tässä menee kuitenkin itsellä se raja, että jos kulttuurilla yritetään selittää toisen ihmisen esineellistämistä, en ole siinä mukana enkä tule sitä hyväksymään missään tilanteessa. Tunnen suurta vääryyttä siitä, että miesten asema on aina lähtökohtaisesti sama tai huomattavasti parempi riippumatta siitä, missä he matkustavat. Naisena saatat menettää jopa ihmisarvosi matkustaessasi. Ja ratkaisu tähän ei ole matkustamatta jättäminen, vaan sen esiin tuominen myös kansainvälisesti, sillä ne naiset, jotka kokevat häirintää, eivät ole matkustajia. He ovat paikallisia ilman ääntä. Ongelma on globaali ja hyvin monimutkainen. Se on miehenä helppo sanoa “maassa maan tavalla”, kun maan tapa ei lähtökohtaisesti koske heidän ihmisarvon alentamista tai fyysistä koskemattomuutta.
40km myötätuuleen meni helposti ja nopeasti. Pitkässä matkassa ollaan kuitenkin sekoitettu oma kalenteri eikä me koskaan tiedetä mikä viikonpäivä on. No nyt tiedetään, sillä kävi ilmi, että viralliset liittymäkaupat ovat kiinni perjantaista sunnuntaihin. Nyt oli perjantai. Mentiin kaupunkiin syömään munakaspatongit ja käytiin kaupassa. Lapset juoksivat perässä niin kovaa kun pääsivät, halusivat karkkia ja lahjoja. Ei annettu. Heittivät kiviä perään. Eivät osuneet. Etsittiin majapaikkaa, sillä kaupungissa ei telttailla. Löydettiin jo pakettiautolla vastaan ajaneen saksalaisen suosittelema, hollantilaisen asuttama vierastalo, joka on itse asiassa hänen kotinsa, jossa hän majoittaa matkaajia. Saatiin nukkua pihalla jurtassa, sillä ei haluttu mennä pyörinemme ja hiekkoinemme sisään. Siellä me majailtiin merenrantahuvilassa perjantaista tiistaihin asti, kun oltiin saatu netit hoidettua. Saatiin lainata myös prätkää, jotta päästiin kaupunkiin 10km päähän asioille. Kolikkoa heitettiin kumpi saa ajaa kylään ja kumpi takaisin. Kumpikaan ei halunnut istua matkustajan paikalla. Majatalossa tavattiin ihania ihmisiä, kaikki matkaajia eri puolilta maailmaa. Nautin henkisestä hengähdyksestä, jossa tietää, että kulttuurit ovat hyvin samanlaisia ja mieli avoin. Katsottiin kaikki 9 yhdessä myös jalkapallon MM-kisan Norja – Englanti -peli yhdeltä kännykän näytöltä, sillä televisiota ei ollut. Norja valitettavasti hävisi
Tauon jälkeen jatkettiin matkaa. Odotettu vastatuuli oli mahdotonta polkea. Talutettiin pyöriä noin 15 kilometriä, kunnes saavuttiin kaupunkiin johtavalle check pointille. Gendarmerie nationalet sanoivat, että voidaan jäädä siihen yöksi jos halutaan. Kiitos, kyllä halutaan.
Muutettiin aikatauluja niin, että lähdettiin polkemaan noin 7 aikaan aamulla, kun tuuli ei ollut vielä noussut ja illalla lopetetaan aiemmin, kun tuuli on taas puolestaan noussut. Niin me jatkettiin siitä eteenpäin, sillä joka ikinen päivä seuraavan 200km matkan meillä oli enemmän tai vähemmän vastatuulta. Samalla päivälämpötilat ovat olleet 40-50 astetta, jolloin keskipäivän pyöräilyt on voinut unohtaa. Kioskeja on noin 50km välein, joten aamun etappina on ollut kioski, jonka nurkkiin ollaan jääty neljäksi tunniksi ja klo 16 ollaan jatkettu polkemista. Tuuli tuntuu siltä, että joku pitää fööniä kuumalla asetuksella kohti kasvoja ja siihen on sekoitettu hiekanjyviä.
Keskellä aavikkoa on itse asiassa kuumuutta lukuun ottamatta todella ihanaa polkea. Mauritanian puolella asfaltti ei ole yhtä hyvässä kunnossa, kuin esimerkiksi Marokossa, mutta silti se on tasaista ja rauhoittavaa. Ja näiden kaupunki-kivittäjien jälkeen olen suorastaan tyytyväinen, ettemme polje tällä matkalla monenkaan kaupungin läpi, sillä pienet paikat ovat rauhallisempia ja on parempi, että kylässä yksi poika tuijottaa 2h vieressä istuen verrattuna siihen, että 10 lasta huutaa karkkia ja lahjoja niin kauan aikaa, kun pystyvät pyörän vieressä juoksemaan. Tämä ei TODELLAKAAN ole mikään ylemmyydentuntoinen köyhät kyykkyyn -vuodatus, vaan harmillinen totuus siitä, että köyhemmissä maissa, jossa on kastijako, on kova taloudellinen luotto turisteihin, joilla on rahaa matkustaa pois kotimaastaan ja palata sitten taas töihin kotimaahan. Harmillisesti lapselle annettu karkki johtaa siihen, että siitä saa hetken ilon, mutta se kostautuu seuraavalle ohikulkijalle, sillä mitä enemmän lapset saavat turisteilta, sitä röyhkeämmiksi he tulevat seuraavia kohtaan. Olisihan sen kiva ilahduttaa pienellä eleellä, mutta valitettavasti pitkäaikainen hyöty on olematon ja se aiemman toteamukseni mukaan ainoastaan pahentaa tilannetta tulevaisuudessa.
En voinut muuta kuin purskahtaa nauruun, kun poljettiin poikkeuksellisesti keskipäivällä +45 asteessa, että ehditään kahden päivän aikana polkemaan pääkaupunkiin myötätuulessa ja molempina päivinä pitäisi puskea yli 100km. Siinä sitten läähätettiin yhtä harvassa olevaa ylämäkeä ylös ja voin sanoa, että soijaa pukkasi. Siinä yksi ohi ajavista autoista hidasti vierelle ja rouvan käsi työntyi ikkunasta ulos ja kääntyi kämmen ylöspäin. Siis ihminen kerjäsi ohi ajavasta autosta. Tilanne tuntui niin absurdilta, etten tosiaan ole ikinä kokenut vastaavaa. Se(kin) kertoo paljon tästä maasta ja siitä, kuinka vaaleaan ihoon suhtaudutaan. En nyt valitettavasti silläkään kertaa pystynyt repimään irti mitään käyttötavaraa pyörästäni tai antamaan rahaa. Oli vähän muuta hommaa. Pyöräileva lomakko jatkaa matkaa.
Tähän kohtaan sopiikin tutuksi tullut blogin vuodatusosuus. Itse koen, että ainut toimiva ratkaisu olisi, että valtio itsessään mahdollistaisi sellaiset elinolosuhteet maassa asuville ihmisille, ettei heidän tarvisi pyytää lahjoja tai muutakaan ohikulkijoilta tai lähteä muualle työn perässä. Se kuitenkin tuntuu nykyisessä maailmantilanteessa aivan utopialta. Tiedän senkin, että moni on eri mieltä. Näiden ajatusten pyöritysten jälkeen palaan aina siihen faktaan, että olen todella etuoikeutettu, että saan asua Suomessa, jossa voi luottaa virkavaltaan ja ihmisiin ympärillä aivan eri tavalla, mitä muualla maailmassa. Eihän mikään maa ole täydellinen ja Suomessakin on paljon kehitettävää, mutta pohja paremmalle on luotu yhteistuumin jo sata vuotta sitten. Jos tämäkin blogi menisi kansainväliselle yleisölle, olisin melko varma, että minut poltettaisiin roviolla ihan vaan siitä syystä, että kehtaan aukoa päätäni muiden maiden toimintatavoista, kun itse tulen etuoikeutetusta demokraattisesta oikeusvaltiosta. Kaikki korruptio, eriarvoisuus ja Mauritaniassa myös orjuus kuuluisi lakaista maton alle ja hymyillä kaiken hyvyyttä ja pysyä hiljaa muusta. Kyllä. Mauritaniassa on nähtävissä myös vanhan ajan orjuutta mustia kohtaan, vaikka se on kielletty viimeisenä maailmassa vuonna 1981, se on luokiteltu rikokseksi vuonna 2007 ja kriminalisoitu vuonna 2015. Tätä me olemme nähneet, vaikka se kiistetään ja aihe on todella arka. Me kuitenkin huomataan asennetta myös meitä kohtaan riippuvan siitä, kenen kanssa me keskustellaan. Jos puhutaan parempiosaisista arabeista, he ovat meille oikein ystävällisiä ja he pysähtyvät tien viereen antamaan meille vettä ja joskus myös jotain syötävää. Ihonväriltään mustat ihmiset eivät lähtökohtaisesti halua ottaa meidän kanssa kontaktia, ja huomataan väistämättä kuilu rotujen välillä, joista meidät luokitellaan siihen toiseen.
Lisäksi Mauritaniassa vanhana perinteenä edelleen on näkyvissä leblouh, jossa tyttöjä ylensyötetään avioliiton toivossa. Tämä on ollut vähemmän näkyvissä isommissa kaupungeissa ja käytäntö on vähentynyt, mutta pienissä kylissä sitä esiintyy joidenkin lähteiden mukaan. Me ei olla saatu suoraa vastausta muuta kuin muutamalta paikalliselta, kun ollaan kehdattu asiaa kysyä. Naiset eivät ole osanneet puhua englantia ja omalla croissant-ranskalla en myöskään ole pystynyt kysymystä esittämään suoraan heille. Tämäkin asia on muutenkin äärimmäisen arka paikallisten keskuudessa.
Hyvin naiivisti jos ajattelee, niin kyllähän jokaisessa valtiossa siellä johdossakin on ihmiset, ei mikään ulkopuolinen kone. Mutta toisin kuin demokratia, järjestelmä on rakennettu niin, että erot suurenevat muutaman rikkaan suvun ja tavallisten kansalaisten välillä. Suuntaa ei voi enää muuttaa, jos ylhäällä norsunluutornissa ei käännetä ajattelumallia ja suostuta laittamaan omia rahahanoja edes vähän pienemmälle, vaan kaivetaan ne omat miljoonat mielummin piiloon maan alle. Ja meneppä muuttamaan valtion järjestystä sellaisessa maassa, missä on totuttu keskittymään omaan selvitytymiseen ja luotto virkavaltaan, sekä johtoon on täysi nolla ja kaikki toimii korruptiolla. Mutta mikäs minä olen sanomaan, minähän olen vain reissaava nainen pohjoismaasta. Hurjaa hommaa kyllä. Niinpä vuodatan nämäkin ajatukseni vain mitättömään blogiini.
Tämän päänsisäisen kamppailun lisäksi me jatkettiin matkaa pääkaupunkiin. Nyt oli pakko päästä pois sisämaasta, tai lämpöhalvaus ei ole enää vain pelkkä uhka-ajatus. Vettä kului päivässä 10 litraa pelkästään juomalla per henkilö ja silti vessatauot jäivät vähäisiksi. Elektrolyyttejä kului nappitolkulla, mutta silti tuntui, että käyttörajoitusten paukkuessa yli, keho oli nesteetön. Chamissa pysähdyttiin sen verran, että päästiin suihkuun ja edes hetkeksi pois hiekasta. Tiedettiin, että yksi päivä on muita kuumempi, noin viisi astetta ja se päivä voidaan mielellään olla ilmastoidussa sisätilassa. Samalla saatiin pestyä itsemme lisäksi pyykit ja suodatettua itsellemme lisää vettä. Koitetaan säästää rahaa (ja mitättömän vähän luontoa) sillä, että aina kun on mahdollisuus tehdä juomavesi meidän MSR Guardian Gravity vesifiltterillä, sen teemme. Se on painovoimainen filtteri ja yhden vesipullon täyttämiseen menee noin 5-6 minuuttia. Ei siis mikään on the go-filtteri, mutta välipäivinä vallan mahtava. Ihan kaikkea sivumakua silläkään ei saa pois, mutta ennemmin sitä vettä juo, kun ottaa lämpöhalvauksen.
Tässä vesifiltterissä on 10 litran täyttöpussi, johon laitetaan filtteröitävä vesi. Pussi ripustetaan ylös ja painovoiman avulla vesi saapuu letkua pitkin filtteriin. Filtterin jälkeen on vielä kaksi letkua: toinen musta letku sitä varten, että viritysvaiheessa ensimmäiset vedet lasketaan filtterin “ohi” ilmakuplien poistamiseksi ja hyvän vesivirtauksen takaamiseksi. Toista letkua pitkin puhdas juomavesi laskeutuu juomapulloon tai mihin sen haluaakaan. Viritysvaiheessa kuplat päästetään ulos mustaa letkua pitkin, suljetaan se ja sitten avataan varsinainen puhdasvesiletku ja aletaan lorottaa juomavettä. Meidän “tippapussi” roikkuu aina milloin missäkin ja tällä kertaa se roikkui huoneessamme pyöräni ohjaustangosta.Huoneessa oli jo raivostuttava määrä muovisia vesipulloja, sillä Mauritaniassa myydään suurimmaksi osaksi vesi maksimissaan 0,75l pulloissa ja niitähän vasta lojuukin tienvarsissa, kun porukka heittää ne auton ikkunasta ulos suoraan Saharaan. Tiedetään, että myös meidän pullot tulevat päätymään samalle aavikolle, vaikka me kuljetetaan tyhjät mukanamme ja laitetaan ne hostellin roskikseen. En kuitenkaan itse pysty heittämään kyseistä pulloa luontoon. Samalla osa näistä pulloista toimii pissapulloina matkakumppanilleni, joka hyödyntää niitä öisin. Tällä kertaa filtteri oli valmiina ja kuplat piti päästää ulos mustasta putkesta. Kysyin olisiko jotain pulloa, mihin voisin likavedet laskea ja matkakumppani ojensi vasta tyhjennetyn virtsapullonsa. Käytin sitä aina likavesien tyhjennykseen mustasta putkesta, kun olin vaihtanut pussiin uudet vedet filtteröintiä varten. Myäs taukopäivinä pitää muistaa juoda runsaasti vettä, vaikkei ulkona samalla tavalla olisikaan. Täytin siis juomapullojamme useamman kerran taukopäivän aikana. Aamulla täytin vielä viimeiseksi kaikki pullot täyteen, kun matkakumppani totesi, että nyt on tosi oudon makuista vettä. Huomasin, että hänellä oli kädessään se virtsapullo, mihin olin vuorokauden aikana tyhjentänyt filtteröimättömät vedet. Katsoimme epäuskoisina toisiamme, kumpi tässä vitsaili, mutta toden totta hän oli siitä hörppässyt. Voi sitä inkiväärin ja kuminan määrää, mitä herralle syötettiin juomahetken jälkeen ja molemmat jännitettiin mikä shit show meillä voisi olla edessä seuraavan vuorokauden aikana. Onneksi vatsa heitti vain lievää kuperkeikkaa ja varsinaiselta ongelmalta vältyttiin.
Lähtiessämme hostellista kurkkuni oli jonkin verran kipeä. Meillä oli kuitenkin kaksi päivää ilman vastatuulta eli käytännössä oli pakko puskea 260km kahteen päivään, että päästään pois sisämaasta ja maan pääkaupunkiin Nouakchottiin. Toisen päivän illalla oltiin 40km päässä pääkaupungista ja laskeskeltiin, että parempi ehkä jäädä kaupungin ulkopuolelle yöksi ja olla polkematta pimeällä, sillä liikenne on aivan tavattoman hullua auringonlaskun jälkeen. Sillä ei ole mitään väliä, millaiset valonheittimet ja heijastimet meillä on pyörissä, vaatteissa ja laukuissa, kun paikalliset rekkakuskit painavat torvi pohjassa ohi niin pitkän aikaa, kun saavat meidät pois tieltä. Osassa autoista on toimivat ajovalot, toisista puuttuu koko etupuskuri, jossa valojen kuuluisi olla ja tilalla on pelkkä reikä. Joskus tulee mieleen, että kaikki muu voi autosta hajota, mutta torvi toimii kaikissa. Vastaan on tullut myös kirjaimellisesti kokoon TEIPATTUJA autoja. Eli jopa meille turhaa riskiä polkea täällä öisin.
Tuuli nousee aina iltapäivisin ja jatkuu aamu kolmeen asti. Niinpä me taas kysyttiin kaupasta, voidaanko laittaa telttamme pystyyn heidän seinänsä taakse, että päästään suojaan tuulelta. Kaupassa olikin töissä noin 9 ja 11 vuotiaat pojat, jotka osasivat sanoa, että vanhemmat ovat kaupungissa. Koitettiin pyytää että voisivat ottaa ehkä yhteyttä vanhempiin, että voidaan kysyä heiltä, mutta pojat sanoivat että voidaan jäädä yöksi. Olivat avaamassa meille yhtä kaupan takana olevista paikallista “kotahuonetta”, mutta sanottiin, että ei tarvitse, meillä on kaikki omat tavarat mukana. Laitettiin leiri pystyyn ja mentiin nukkumaan. Parin tunnin päästä, noin 24-01 vanhempi mies tuli sohimaan taskulampulla naamaan ja toisti, että “Pay,pay!”. Kertoi ranskaksi paikan olevan camping-alue. Aivan hämillämme tapahtuneesta ihmeteltiin, että mistä maksetaan, eihän me majoituta sisällä ja vessakin oli pusikko. Suihkua ei tarvinut vaivautua edes miettimään. Olin jo aivan raivona ja sanoin Peymanille, että näin törkeästä käytöksestä minä pakkaan tavarani ja menen toiselle puolelle tietä nukkumaan, sillä on pusikossa ihan samat palvelut. Äijä ei lopettanut ja Pemyan yritti puhua, että saataisiin alempi hinta, nyt kun omat tavarat ollaan laitettu. Hän siis pyysi samaa hintaa, mitä kyseinen vieressä oleva maja maksaa: 200MRU, siis vaivaiset 4€, mutta tämä olikin periaatekysymys eikä hinnasta kiinni. Jos en olisi ollut niin väsynyt, olisin pakannutkin ne tavarat, mutta Peyman ehti maksaa ennen kuin latauduin palautteenantoon. Kolmen aikaa yöllä tuuli puhalsi hiekat telttaan, alkoi sataa ensimmäistä kertaa Mauritaniassa ollessamme ja ukkonen jylisi laskujen mukaan noin 4-5km päässä. Pyörät ulkona teltan vieressä ja alettiin laittaa sadesuojaa teltan päälle. Tästä huvista siis maksettiin se 200MRU. Aamulla heittelin tavarat kasseihin ja työnsin teltan väkivaltaisesti takaisin pussiin. Kurkku oli entistä kipeämpi ja tunsin, että nyt ollaan matkalla kuumeen nousuun ja pääkaupungin sisämajoitukseen ei tulla pääsemään ilman särkylääkettä. Napit naamaan ja heittelin hyvin aikuismaisesti tyhjät muovipullot yksi kerrallaan sedän pihalle. Täytyyhän rahalle jotain vastinetta saada. Ihan kuin ne muutamat mielenosoituspullot olisivat jotenkin edes erottuneet ympärillä vallitsevasta roskamerestä. Harmi, että ehdittiin ostaa illalla vettä kioskista, muuten olisin jättänyt nekin ostamatta. Pappa tuli vielä aamulla kyselemään, että eikös ollutkin mukava nukkua täällä, johon todettiin, että ei ollut, koska käytöksesi. Lähtiessä totesin valitettavasti ainoastaan suomeksi, että kiitos, ei mistään. Lisäksi kirjoitin tulikivenkatkuisen arvion matkailijoiden käyttämään appiin huonosta paikasta. Kyllä täällä ihmiset huijaavat ja huijaavatkin häikäilemättömästi, mutta ruoan kanssa huijaamisessa saat sentään sen ruoan. Nyt me maksettiin ei-mistään.
Nouakchottiin päästiin yhtenä kappaleena ja lepopäivät on ansaittu. Saharan rankin osuus vaikuttaa olevan takana päin ja Senegalin raja häämöttää noin 200km päässä! Meitä koitetaan koko ajan ohjeistaa rajanylityspaikalle, mikä sijaitsee Rossossa, vaikka toinenkin vaihtoehto löytyy. Tämä on tunnettu taktiikka, sillä Rosso on tunnettu järkyttävästä korruptiosta. Rahat hyväuskoisilta turisteilta pois. Edellisellä poliisin check pointilla ennen pääkaupunkia meidän passeja tarkastanut poliisi oli asiallinen ja sillä aikaa, kun hän niitä tutkaili, toinen poliisi tien toisella puolella ohjeisti meidät Rosson rajanylityspaikalle. Että sinne pitää mennä. Peyman vastasi kaikille kuuluvalla äänellään, että “Ei me sinne mennä, se on korruptoitunut paikka, me mennään Diaman kautta!” Jonka jälkeen ohjeistaja käänsi päänsä pois ja muut poliisit hymyilivät ympärillä ja toivottivat oikein mukavaa päivää.
