Saksa
Ja siellähän se silkinsileä asfaltti jatkuu: Saksassa. Saksassa on poljettu aiemminkin ja tavoitteena oli Berliini. Silkinsileys kuitenkin jatkui ainoastaan autoteillä ja jo viime kerrasta oppineena pyöräteiden asfalttiin ei panosteta pätkän vertaa. Erona kuitenkin myös meillä tähän reissuun on se, että meillä on jousitetut satulatolpat ja ohjaustangot, joten nyt reikäinen asfaltti ei harmita yhtään niin paljon kuin viimeksi, kun poljin 45€ Kaunottarellani Helsingistä Berliiniin. Nyt mentiin rajasta yli ja jatkettiin samaa tietä eteenpäin ja siinäpä ei näyttänyt pyörätietä olevan missään. Ajettiin tien sivussa, mutta piennarta ei kyllä ollut nimeksikään. Siinä aikamme polkiessamme ja oman elämän ralliekuskien ohitellessa meitä noin metrin etäisyyksiltä, mentiin tien sivuun katsomaan onko meillä joitain muita reittivaihtoehtoja.
Taaksemme levennykselle pysähtyi liikennepoliisi. He tulivat kysymään, että mikä meininki ja sanottiin että ihan hyvä meininkihän meillä on. Kertoivat, että olivat saaneet ilmoituksen kahdesta pyöräilijästä ja heitä hieman hymyilytti. Olivat vissiin odottaneet jotain taparikollisia, mutta saivatkin vastaan kaksi hullua suomalaista. Juteltiin hetki ja kysyttiin, että onko tämä nyt laitonta ajaa pyörillä kyseisellä tiellä ja he sanoivat, että ei se ole laitonta. Pyöräilijöiden pitää noudattaa vain erityistä varovaisuutta ja ajaa mahdollisimman lähellä toisiaan ja mahdollisimman tien reunassa. Itseäni ehkä pyöräilijänä näissä tilanteissa huvittaa se, että pyöräilijä on se, ketä valistetaan ja ohjeistetaan aina erityiseen varovaisuuteen, koska “autoiijat ovat kuitenkin varomattomia ja ajavat ylinopeutta”. Eikös siinä tapauksessa pitäisi puuttua siihen ajokulttuuriin ja niihin nopeuksiin eikä siihen, miten muut liikkuvat? Tai mahdollistaa infrastruktuurilla niiden muiden kulkijoiden liikkuminen yhtä tehokkaasti eteenpäin turvallisen matkan etäisyydellä? Mutta nämä poliisisedät eivät tietysti voi infrastruktuuriin kovinkaan paljon vaikuttaa ja he olivat vallan mukavia, sekä he puhuivat hyvää englantia. He näyttivät myös kartasta, mitkä tiet ovat pyörille sallittuja ja mitkä eivät. Kaikin puolin mielekäs kokemus. He toivottivat meille turvallista loppumatkaa.
Jatkettiin polkemista samalla tiellä ja liikenne oli kyllä hullua. Laitoin google mapsista pyöräilynavigoinnin päälle ja se näytti ohjaavan jonkun tien viereen menevälle pikkutielle. Sinne mentiin ja jos osaan kuvailla oikein, tie oli pellon reunassa ja näytti siltä, että ehkä siitä heinikosta oli joku traktori kulkenut 10 vuotta sitten. Säälittävää. Mentiin takaisin polkemaan samalle tielle, missä aiemmin tavattiin liikennepoliisit. Hetken aikaa polkiessamme, sivulle hidasti musta pakettiauto, jonka pelkääjän paikan avoimesta ikkunasta huusi kiukkuinen nainen. Hän huusi saksaksi, joten ei ymmärretty mitään ja Peyman edellä huusi englanniksi, että ei hätää, me ollaan juuri keskusteltu poliisien kanssa ja tämä on ihan ok, jos meinaatte polkemisesta jotain sanoa. Mamma ei hellittänyt ja auto jatkoi ajamista meidän kanssa samaa nopeutta. Muut autot ohittelivat holtittomasti, kun meidän vauhti ei tosiaan päätä huimaa ja rallikuskien edestä löytyykin pakettiauto matelemasta keskellä tietä. Nyt alkoi jo vähän ärsyttää, että mitä ihmettä siellä meuhkataan ja Peyman toisti, että poliiseille on ok, että me täällä poljetaan. Kuski repi omaa hihaansa ja sanoi, että hän ON poliisi. No mitä ihmettä.
Pysähdyttiin ja oltiin ihan ihmeissämme. Pakettiauto pysäytti kirjaimellisesti aivan keskelle tietä ilman mitään viranomaisvaloja tai pysäytysvilkkuja. Sanottiin, että nyt ei kyllä meidänkään mielestä näytä kovin järkevältä toiminnalta ja he ajoivat pakettiautolla tien olemattomalle pientareelle meidän eteen. Jotain he huutelivat ikkunasta eikä vieläkään kuultu mitään, kun autoja suihki koko ajan ohi. Tämän täytyy olla joku pila. Ei kukaan viranomainen huutele autosta jotain ja pysäytä keskelle tietä vaarantamaan muuta liikennettä. Tien penkkaa oli niin vähän, että mahduttiin kävelemään pyörien kanssa niin, että oltiin pyörien päällä eikä talutettu sivusta. Samalla tilanne kääntyi ehkä jopa komiikan puolelle.
Alkuasetelmassa itsellä kiehui jo sen verran, että saisi perunat keitettyä. Meidän onkivavasta askarreltu mainoslippu, joka oli Peymanin pyörän päällä, odotti uudelleenkiinnitystä ja oli siitä syystä tökätty poikittain pyörän taakse. Se sattui viemään leveyssuunnassa melko paljon tilaa. Siinä samalla, kun herra möyri pyöränsä kanssa patalaiskojen poliisien auton viereen heidän odotellessa autossa, lipputangon kanta osui auton sivuun ja yrittäessäni huutaa Peymanille, että pysähdy tai saat taiteilusta vielä muistilapun, ei hän pystynyt keskittymään puheeseeni, vaan ohitti upeasti kaiken, mitä yritin hänelle kertoa. Hienoa viivaa tuli auton oveen askel askeleelta, mutta häntä kiinnosti enemmän, mitä poliiseilla oli sanottavaa eikä huomannut lippua eikä minua. Samalla kurottauduin matkakumppanin lippua kohti ja tökkäsin sitä sisäänpäin ettei nyt ainakaan koko auton pituudelta tule valkoista naarmua mustaan autoon. Samalla auton liukuovi avautui, joka paljasti kaksi poliisisetää lisää takapenkiltä ja olisi ollut katastrofin ainekset myös suurempaan naarmuun. Peymanilla ei kuitenkaan ollut tietoakaan siitä(kään), että horjutan hänen tasapainoaan, koska hän ei kuunnellut sanottavaani, vaan hänen harha-askeleensa osui ojaan päin, eli suoraan alas. Kuin hidastetussa elokuvassa matkakumppanini vajosi ojaan pyörä mukanaan. Luonnollisesti hän alkoi huutaa minulle, miksi työnsin hänet ojaan tahallani ja minä aloin sättiä suomeksi kaikkea siinä tilanteessa mieleen tulevaa. Raivo kihisi äärimmäisen epäammattimaisille poliiseille, jotka eivät eväänsä liikauttaneet auttaakseen toista pois ojasta, vaan sättivät jotain taas saksaksi. Yritin parhaani mukaan olla kohtelias siinä tilanteessa, sillä he eivät olleet tajunneet millaiset terveiset olimme heille oveen jättäneet, sillä eivät sitä huomanneet enkä kiusallani sitä tässä vaiheessa edes maininnut. Jotain hyvää siinäkin, että pysyivät koko ajan autossa. Läksytyksestä tajusin yhden sanan: motorway. Samalla, kun Peyman kömpi pois ojasta pyöränsä kanssa, koitin selittää, että juuri äsken keskusteltiin aiheesta liikennepoliisien kanssa ja nimenomaan kysyttiin heiltä, onko tässä tiellä ajaminen laitonta. EI OLE. Saksan kieli jatkui ja kädet huitoivat niin, että ilmeisesti olisi pitänyt mennä seuraavasta liittymästä suoraan länteen etelän sijaan ja sitten taas seuraavasta kylästä itään seuraavaan kylään. Kerta toisensa jälkeen sama “motorway” tuli esiin saksalaisesta puheesta ja nyt oli meikäläisen perunat keitetty.
Tässä kun jälkikäteen miettii, olisin ehkä itsekin voinut olla kohteliaampi, sillä hyvin närkästyneenä kaiken tämän saksalaisen läksytyksen jälkeen kysyin miten voi olla mahdollista, että viranomaisilla on eri säännöt samalla tiellä 15min erolla? Sain vastaukseksi olan kohautuksen. Ja kai me nyt mentäisiin pyörätielle JOS SELLAINEN SUOTAISI eikä ohjattaisi jollekin toisen maailmansodan aikaisille traktoriurille vetelemään 30km siksakkia kylien välille, kun suoraankin pääsee asfalttia pitkin. Jos tämä asia halutaan selvittää, niin se on tehtävä englanniksi tai suomeksi tulkin avulla, sillä saksaa en osaa tuon taivaallista. Tämän jälkeen kuului tuhahdus, sivuovi vedettiin kiinni ja auto jatkoi matkaansa. Peyman oli päässytkin jo sopivasti ojasta pois ja olin pääsemässä vasta vauhtiin poliisien kanssa, joten seuraavaksi raivoni kohdistui häneen. Minulle ei huudeta muiden ihmisten edessä jostain, mitä en tehnyt tahallani. Koskaan. Annoin palautteen. Se taisi kestää muutaman tunnin. Kuka noita nyt laskee. Onpas mahtavaa olla Saksassa!
Pölyn laskeuduttua pääsimme etenemään rauhallisemmalla tiellä, vaikka mentiinkin suoraan etelään. Tämän jälkeen nähtiin myös poliiseja, mutta heitä ei enää tuntunut kiinnostavan meidän polkemiset. Iloksemme huomattiin myös farmi, jossa myytiin kananmunia itsepalveluna: heität hinnan mukaisen euromäärän lippaaseen ja otat itsellesi kananmunia. Mehän ei oikein voida kuljettaa raakoja kananmunia pyörien päällä, vaan ne olisi aina hyvä keittää, ettei kananmunat leviä pitkin pyörälaukkuja. Omistaja sattuikin olemaan kotona ja me kysyttiin onko ok jos me vähän kokkaillaan siinä kaupan edessä. Häntä huvitti moinen ajatus ja sanoi, että tottakai voi. Siinä kokkailun ohessa juteltiin ja hän antoi meille matkaan toffee-konvehtirasiat, että jaksetaan polkea Etelä-Afrikkaan asti. Saksan maaseutu on ihanan rauhallista ja vaikkei ihmiset puhukaan kovin paljoa englantia, kyllä ihmiset silti haluavat ottaa kontaktia ja tulevat juttelemaan. Niin oli tämänkin herran laita.
Kaiken tämän jälkeen Berliini häämötti horisontissa. Berliini on aivan uskomaton paikka ja tuntuu, että vaihdat valtiota aina, kun menet kaupungin toiselta laidalta toiselle. Lisäksi ystäväni asuu siellä ja meidän taukopäivinä pääsinkin pitkästä aikaa näkemään häntä ja kävimme kiipeilemässä. Voi että kaipaankin kiipeilyä todella paljon. Berliinistä lensin myös töihin ja Peyman jäi editoimaan videoita viikoksi asuntoon, jonka seuraajamme tarjosi käyttöömme koko siksi aikaa, kun olen töissä. Sinne saimme tavarani ja pyöräni myös säilytykseen, kun taas viikon jälkeen palaan mestoille.
Paluun jälkeen syksy tekee jo tuloaan. Lehdet alkavat putoilla puista ja ilma on jo selvästi viileämpää, mitä se oli ennen töihin menoa. Nyt pitää alkaa polkea taas rivakammin, että tässä parin viikon aikana ehditään Weil der Stadt -nimiseen kylään, jossa meidän pyöräsponsorin Velotraumin tehdas sijaitsee. Siellä on taas yksi matkan etappi odottamassa, kun vaihdetaan pyörät. Meidän nykyisissä pyörissähän ei ole mitään vikaa ja ne ovatkin toimineet vallan loistavasti. Nyt pyörähifistelijä-Peyman halusi, että me testataan uutta yhdistelmää, Velotraumin Speedster -runkoa drop bareineen yhdistettynä Pinionin vaihteistoon. Sanotaan, että saavat ainakin kunnon testin yhdistelmälle, sillä matkaa on jäljellä noin 18000 kilometriä.
Saksan tasainen maaseutu alkaa saada mäkiä, mitä etelämmäs edetään. Frankfurtistahan lähtee suoraan etelään erittäin tasainen reitti, joka jatkuu Rein-jokea pitkin Sveitsin Baseliin asti, jolloin joki kääntyy itään. Nyt me ei voitu seurata jokea koko aikaa, sillä Weil der Stadt sijaitsee Stuttgartin vieressä. Nyt kuitenkin mentiin Frankfurtin kautta, sillä tiesin, että seuraava lentoni tulee myös lähtemään sieltä töihin ja matkalla oli useampi kylä, josta kulkee juna juuri Frankfurtiin. Nämä etapit tuleekin suunnitella aina sillä perusteella, että joku kulkupeli lentokentälle löytyy edes jostain lähistöltä. Saksassa se on aika usein juna. Satuttiinpa ohittamaan Frankfurt myös kello 3 yöllä ja poljettiin rautatieaseman lähistöltä. Punaiset sydänvalot vilkkuivat lähes jokaisessa ikkunassa ja näky oli kuin maailmanlopun zombie-elokuvasta. Tiesin, että huumeet ovat vakava ongelma etenkin Frankfurtissa, mutta morjens. Oli kauhea nälkä ja pysähdyttiin 24h kaupassa. Jäin odottamaan pyörien kanssa kaupan ulkopuolelle, kun Peyman kävi kaupassa.
Ovien edustalla olevalla rappusella istui nuori nainen piikittämässä itseään ja ihmisiä lojui molemmin puolin katua aivan omissa maailmoissaan. Osa nuokkui otsa lähes kiinni maassa ja osa jutteli itsekseen. Ohi kulki vanhempi rouva, joka huuteli hävyttömyyksiä kovaan ääneen ja huitoi vieressä kulkevalle henkilölle – jota ei ollut. Lähes jokaisessa kadunkulmassa seisoi ryhmä nuoria miehiä ja kauppa selvästi kävi. Kolmen jälkeen työvuoroaan päättelevät tytöt astuivat ulos sydänhotellista ja oikoivat minihameitaan jatkaessaan matkaa – jonnekin. Olisi tehnyt mennä jokaisen ihmisen luokse, jutella ja kysyä, mikä heidän elämäntarinansa on. Antaa aikaa heille ja tehdä heidät näkyväksi. Jollain tavalla auttaa, mutta ei voi.
Pakattiin ruoat ja vedet laukkuihin ja jatkettiin matkaa. Yövyttiin keskustan ulkopuolella olevassa kauniissa metsässä, jossa saatiin olla ihan rauhassa. Kaunis syksy ohjasi auringonvalon puiden punaisiin lehtiin ja teki metsän upean väriseksi. Jatkettiin matkaa kylästä kylään. Käytiin päivällä vielä uudestaan marketissa ostamassa lisää vettä ja ruokaa ja huomasin vettä täyttäessäni pulloon huomasin, että Frankfurtin yössä joku oli ehtinyt laittaa piikkisuojan vesipullon ja vesipullon hihnan väliin. Tarkistin vesipullot siltä varalta, että niihin olisi tiputettu itse piikki, mutta mitään jälkiä muusta kuin suojan telinekäytöstä en löytänyt.
Saksassa ollaan noudatettu yhden kebabin taktiikkaa, joka tarkoittaa sitä, että ainakin kerran päivässä käydään vetämässä kunnon mätöt, että jaksaa polkea. Hinta-laatusuhde on aivan mahtava: jäätävä rulla viidestä kahdeksaan euroon. Tuoreita kasviksia, itse tehtyjä falafeleja (melko usein) ja laadukasta lihaa. Itse nautiskelen aina falafel-rullan ja Peyman ottaa kanarullan tai kaksi. Nyt pysähdyttiin turkkilaiseen kebabmestaan todella pienessä kylässä ja se kävi jo iltapalasta. Kello oli luultavasti noin kahdeksan illalla. Rouva ei puhunut englantia eikä me puhuttu saksaa. Klassinen tilanne. Onneksi Peyman osaa puhua jonkin verran turkkia ja rouvan ilme kirkastui huomattavasti, kun Peyman aloitti turkin puhumisen. Saimme tilattua ruoat ja rouvan mies tuli myös kauppareissulta takaisin kebabbilaan. Siitähän alkoikin sitten kaiken taivaan ja maan välisten asioiden puhuminen. Itse odotin aina, että Peyman kääntää asiat joko englanniksi tai suomeksi. Oma turkin osaaminen on vielä aika alkutekijöissä (lue: olematon). Pariskunta oli niin iloisia meidän puolesta, että olemme lähteen tällaiseen reissuun ja he sanoivatkin, että silloin pitää elää, kun siihen on mahdollisuus. Lopuksi he tekivät meille turkkilaisen pizzan ja yhden falafel-rullan vielä matkaan ja tarjosivat lähes kaikkea, mitä keksivät ja me voisimme tarvita matkassa. Saimme rullan talouspaperia, mutta kumihanskoista kieltäydyimme kohteliaasti. Yritimme kieltäytyä myös 50€ setelistä, jonka herra lopulta työnsi melkein väkipakolla Peymanin taskuun. Kebab-herran sanat muistan ikuisesti ja muistutankin itseäni siitä aina välillä: Jatkakaa sitä mitä teette, matkustelkaa, näyttäkää maailmaa ja minä katselen sitä teidän silmien kautta. Tämä muistuttaa itseäni siitä, kuinka onnekas olenkaan tästä matkasta ja tästä mahdollisuudesta päästä toteuttamaan itselle tärkeää ja avartavaa matkaa ja jakaa kokemuksia siitä myös muille. Kaikilla kun ei ole samaa mahdollisuutta tai halua tehdä samaa, mutta mielestäni monelta löytyy uteliaisuutta nähdä miltä maailma näyttää eri näkökulmista.
Nyt polkeminen olikin pelkkää etenemistä Weil der Stadtiin asti ja ihania pikkukyliä osui kohdille hyvinkin usein. Weil der Stadt saavutettiin päivä ennen kuin lähdin junalla kohti Frankfurtia ja sitä kautta töihin. Peyman jäisi katsomaan siksi aikaa Velotraumille kuinka uudet pyörämme valmistuvat, jolloin hän osaa korjata tarpeen tullen lähes joka ikisen osan, jos joku asia leviää käsiin Afrikassa. Huoltopaikkoja kun on hieman vähemmän Afrikan mantereella tiedossa tai ne ovat sellaisia takomoja, että (Peymanin mukaan) herkät pyörämme eivät kestä sellaista kohtelua. Olen kyllä samaa mieltä, että korjauksessa täytyy tietää mitä tekee, mutta Peymanin pyörähifistely on melkein jo sillä tasolla, että tämä mies toivottaa hyvät yöt melkein jokaiselle pyörän ruuville erikseen.
Velotraumin tiimin jäsenet ovat aivan uskomattoman mukavia ja todella avuliaita. Meidän tapauksessa kyse on enemmän ystävyydestä kuin sponsoroinnista, sillä saatiin säilyttää tavaroita ja Peyman asua heidän tiloissaan sen aikaa, kun olin taas viikon töissä. Myös meidän edelliset, Velotraum Finderit jäivät sinne hoitoon siksi aikaa, kun teemme tämän haasteen loppuun näillä Speedstereillä.
Nyt ollaan jo lähellä joulua ja seuraavan kerran kun saavun takaisin tähän kylään, matka jatkuu uusilla pyörillä. Erona edellisiin pyöriin on se, että Finderit soveltuvat erinomaisesti off roadille ja maastoon tasaisella ohjaustangolla, niin sanotulla flat barilla. Näihin Speedster-pyöriin tulee drop bar ja päästään (ainakin teoriassa) kevyemmällä varustuksella etenemään nopeammin, melkeinpä tyylimme vastaisesti urheilijamaiseen tyyliin. Finder tavaroineen painoi Velotraumilla testatessamme noin 50kg. Espanjassa pääsemme keventämään muutenkin varustelua kun lähetämme talvivaatteita Suomeen ja katsomme, mitä kaikkea tarvitsemme lämpimämmissä keleissä. Tarkoitus on muutenkin off roadin sijaan pysytellä mahdollisimman paljon päällystetyillä teillä, mikä Afrikassa on vähintäänkin mielenkiintoista.
Taas viikon työreissun jälkeen takaisin sorvin ääreen. Nyt pyörät ovat valmistuneen mahtavasti ja tämä tuntuu niin luksus-tuotteelta, suoraan sanottuna omalla kohdallani helmiä sialle, että saan näin hienon yhdistelmän käyttööni. Kohtahan tässä täytyy alkaa käyttää kunnon pyöräilyvaatteita ettei näytä ihan siltä, että olisin pöllinyt pyörän joltain muulta ja nyt vaan ylpeänä ajelen sillä pitkin Eurooppaa. Sain myös valita rungon värin, se on Water blue <3
Ja nyt kyllä mennään niin että pakaralihakset soi! Drop bar mahdollistaa matalamman ajoasennon, joka puolestaan ohjaa voimantuoton enemmän pakaralihakselle. Itsellä on vielä totuttelua vaihteiden vaihtamiseen drop barissa, sillä toiselta puolelta vaihdetaan suurempaan ja toiselta pienempään. Samoin ajoasento on todella outo, kun ottaa huomioon, että Finderillä ajelin kuin Jopolla konsanaan. Ehkä tässä seuraavien satojen kilometrien aikana muotoutuu pienillä muutoksilla se oma ajoasento. Se hyvä puoli nykyisessä kokonaisuudessa on, että ohjaustangossa käsille on monta eri tasoa ja vaihtoehtoa: on alempi taso, ylempi taso ja aero bar, jossa nojataan kyynärpäillä pehmusteisiin. Aero bar on pidemmillä matkoilla erinomainen lisä, jolloin ranteet saavat levätä.
Saksan matka jatkui Weil der Stadtista kohti Freiburgia. Sieltä oli tarkoitus taas ottaa juna Frankfurtiin ja töihin, ja Peyman odottelisi Freiburgissa. Nyt ei ollut majoitusta tarjolla ja kyseltiin somessa olisiko joku, joka tuntee jonkun joka tuntee taas jonkun Freiburgissa, joka voisi majoittaa Peymanin + tavarat. Saatiin vastaus Kehlistä, joka on Freiburgin pohjoispuolella lähellä Ranskan rajaa. Saatiin vastaus yhdeltä meidän seuraajalta siinä vaiheessa, kun oltiin kylässä, josta oli 50 kilometriä Kehliin ja 50 kilometriä Freiburgiin. Tutkailin jo ostettua junalippuani ja onnekseni huomasin, että voin hypätä myös Offenburgissa junaani ja jatkaa matkaa Frankfurtiin ilman ongelmia. Tämän oli oltava yksi niistä “kaikella on oma tarkoituksensa” -juttuja. Saavuimmekin seuraavana iltana jo perheen luokse ja taas kun luulin ettei minua voi enää mikään yllättää, yllätyin kun näimme perheen: he olivat olleet Helsingissä viime kesänä, me oltiin juuri lopetettu juoksuosuus Helsinkiin ja minä odottelin Peymania kaupan ulkopuolella Katajanokalla. Tämä perhe tuli juttelemaan minulle ja rouva oli vallan onnessaan siitä, että tavattiin, sillä hän seuraa meitä somessa. Muistan vallan loistavasti kohtaamisen tämän lämminhenkisen perheen kanssa ja nyt me oltiin täällä, heidän kotonaan!
Heillä oli meille vierashuone ja Peyman sai taas editoida videoita sen aikaa, kun olen töissä. Tällä kertaa se tulee kestämään kaksi viikkoa. Ja haasteen osalta suuri muutos tulee tapahtumaan tämän työreissun jälkeen: Suomeen ravaaminen loppuu. En avaa aihetta sen enempää somessa enkä täällä, sillä tämä edestakaisin meneminen on ollut henkisesti äärimmäisen uuvuttavaa sekä kallista ja työnantajani ei ole millään tavalla ollut myötämielinen tätä haastetta tai muutakaan elämääni kohtaan, päinvastoin. Joten nyt totean, että tämän päätökseni myötä voin osallistua tähän haasteeseen kokoaikaisesti loppuun asti ja kaikki muu varmasti järjestyy sitten aikanaan. Se, mitä jään kaipaamaan tämän tulevan vuoden aikana töistä, ovat työkaverini, sillä he ovat olleet kannustavia ja tuntuu että lähes jokainen heistä on myötäelänyt haasteideni kanssa ja olen saanut tukea kaikkien valintojeni tekemiseen. Lisäksi kaipaan töistäni merta. Nyt on kuitenkin aika elää, huomisesta kun ei koskaan voi tietää.
Saksan junat tosin yrittivät tämänkin Suomen vierailun vesittää, sillä aikatauluun lätkähti viisi minuuttia ennen junan saapumista laiturille “emergency on the track. Train delayed” ja uusi aikataulu: 2h myöhässä. Hienoa, sillä ei muuten enää lennolle ehditäkään. Jälleen kerran uusien yhteyksien etsimistä. Kävi ilmi, että juna oli jäänyt kahden edellisen aseman väliin eikä pystynyt jatkamaan matkaa. Eli jos olisin hypännyt junaan suunnitellusti Freiburgissa, olisin tällä hetkellä junassa jumissa enkä voisi vaihtaa junaa. Nyt Offenburgin ohi kulki toinen juna puolen tunnin päästä, jonka avulla pääsen muutamalla vaihdolla Frankfurtiin ajoissa ja lennolle. Perheen isä heitti minut ystävällisesti autolla Kehlistä Offenburgin asemalle. Kaikella on oma tarkoituksensa.
Palattuani Suomesta tuntui, kun olisin aloittanut uuden haasteen. Aiemmin olin aina palannut tuttuun ympäristöön ja haaste “pysähtyi” aina siksi aikaa, kun olin töissä. Nyt sitä ei enää tapahdu. Nyt edetään ilman viikkojen stoppeja ja lentojen ja junien järjestelyjä. Oli ilmeisen haikeaa myös lähteä Suomesta ja tajuta, että tulen vasta vuoden päästä takaisin. Ihmiset tekevät kodin tunteen ja minun ihmiset ovat pääosin Suomessa. Frankfurtin lento oli noin kaksi tuntia myöhässä, joten myöhästyin myös kaikista junien jatkoyhteyksistä ja odottelin tunnin Mannheimin asemalla. Mikään ei enää haitannut. Nyt ei ollut kiire minnekään ja kaikki tämä sekoilu loppuu juuri nyt. Saksan perheemme isä ja Peyman tulivat vastaan taas Offenburgin asemalle ja me mentiin yhdessä kotiin.
Tarkoitus oli pakata tavarat seuraavalle päivälle ja jatkaa matkaa, mutta kaiken tämän stressaamisen ja tunnekuohujen jälkeen itselle iski kaksi migreenikohtausta peräkkäin peräkkäisinä päivinä. Oli vissiin vähän keho ollut kovilla ja nyt tieto siitä, ettei tarvitse kiirehtiä seuraavan lentokentän lähelle tai luottaa Saksan julkiseen liikenteeseen, aiheutti suurta helpotusta ja mahdollisti migreenikohtaukset. Perheen äiti piti huolen siitä, että sain tarpeeksi kakkua ja joulutorttua toipuessani. Suoraan sanottuna lähtövalmistelut olivat omalta osaltani lähes olemattomat. Kahden päivän migreenin jälkeen oli kuitenkin aika jatkaa matkaa ja olokin oli parempi. Lähtiessämme tuntui taas, että oltiin lähdössä kotoa, niin siellä tuntui olla. Taas halattiin ja lähdettiin. Tällä kertaa Ranskaan.
Hi there.
Will they be a English version of this?
Many thanks & safe travels
Regards,
Graham.
Hi Graham!
Unfortunately this blog will be only in Finnish for now, but it works okay with translator 😊
Nyt on kyllä mojovaa tarinaa..! Ei ihme että migreeniä pukkaa. Ihan hiton hyvä tämä blogi, muuten päivityksiä tulee katseltua ihan miten sattuu ja ne sellaisia tilannevälähdyksiä, mutta tämän avulla saa aikajanan ruotuun, tosi tärkeää! Kiitos!
Kiva kuulla, kiitos! Jatkan tätä julkisen päiväkirjan kirjoittamista reissun loppuun asti 😊
Mahtavaa, että löysin tämän blogin. On kiva käydä lukemassa tätä facebookin päivitysten lisäksi, kun kaipasin just niitä ajatuksia, että mitä kaikkia reissun varrella päässä juoksee. Ihanaa, että pääsit töissä käymisen oravanpyörästä, kyllä se aika näyttää “mihin tie vie”, luulempa että olet just oikealla tiellä. Elämä on tässä ja nyt eikä sitku. 👍🌞😊 Tsemiä teille paljon. On kiva seurata seikkailuanne.
Kiva kuulla, kiitos! 🙂