Pyörät alle ja menoksi

5.9.2025 Viro

Nyt se sitten virallisesti alkaa: 5Athlon pyöräilyosuus. Tämä ensimmäinen pyöräilyosuushan on Virosta Espanjaan. Matka on varmaankin jotakuinkin 5500-6000km riippuen, miten kiemurrellaan matkalla.

Me jouduttiin tekemään niin, että sen jälkeen, kun kauhealla vaivalla uitiin ensin Tallinnaan, meidän piti mennä palauttamaan turvavene ja miehistö takaisin Suomen puolelle. Sitten me tultiin kaiken pyörien pakkaamisten jälkeen syntisen helposti lautalla takaisin Tallinnaan. Pakkaamisessa meni noin pari viikkoa, että saatiin uintikamat (ja itse asiassa myös hiihto- ja juoksukamat) takaisin järjestykseen varastoon, joka meillä on etelä-Suomessa. Samoin saatiin valmisteltua pyörät tulevaan seikkailuun, joka on jo itsessään melkoinen operaatio. Sitä pitäisi samalla miettiä, mitä tarvii Euroopan talvessa ja Saharassa alushousuja myöten. Hieman erilaista pakkaamista, mitä parin viikon Kanarian pyöräilylomalle.

Lautta me otettiin illaksi, koska se oli halvin. Samoin jäätiin sataman liepeille nukkumaan, koska ei haluttu mennä Tallinnan keskustaan telttailemaan. Katsottiin sopivan tasainen paikka sellaisesta mestasta, jossa ei näyttänyt olevan kovin paljon autoja. Keskellä hiekkakenttää näytti olevan tilaa. Samoin matkakumppani huomasi, että oli unohtanut otsalampun Suomeen. Onneksi pimeys oli vielä siedettävää, vaikka oltiinkin oman otsalamppuni ja kännyköiden valojen varassa.

Aamulla kuului ihme kilinää ja ajettelin, mistä lähtee sellainen äänekäs kopsahdus, mikä kuulostaa osittain ketjujen kalinalta. Ajattelin, että ei kai joku ajatellut pölliä meidän pyöriä heti ensimmäisenä päivänä, vaikka niissä onkin vaijerilukko aina öisin ja sekin on kiinni teltassa, joten huomaamatta sitäkään ei voi tehdä. Työnsin pään ulos teltassa ja näin noin 4-5 henkilöä kävelemässä aivan meidän teltan vierestä ja heillä oli frisbee-laukut olalla. Oltiin pistetty leiri pystyyn siis keskelle frisbeegolf-rataa. Se selittää ketjujen äänen. Porukka tervehti iloisesti ja jatkoivat matkaansa seuraavalle etapille. Me siinä sitten rauhakseen alettiin kasata telttaa ja seurattiin peliä lähietäisyydeltä. Aamupuuroa ei viitsitty siinä alkaa keittelemään ja suunnattiinkin aamukahville Tallinnan vanhaan kaupunkiin.

Tallinnasta poljettiin ulos melko verkkaisesti ja alkumatka pyöräillessä menee aina siihen, että siirrellään satulaa edestakaisin ja katsotaan, mikä pyöräilyasento olisi optimaalisin. Itse en suostunut vaihtamaan satulaa, vaikka uusi saapuikin ennen lähtöä. Kerran, kun on hyvän löytänyt, menen sen kanssa sitten hautaan asti.

Lämpimät säät mahdollistavat marketti-spurguilun, eli mennään ostamaan ruoat marketista ja syödään eväät melkeinpä siinä oven edessä auringossa. Niin se tapahtui nytkin jossain Pärnun Lidlin pihalla. Kun siinä väännettiin itsellemme voileipiä, eräs rouva pysähtyi omalla pyörällään kohdallemme ja sanoi iloisesti, että hän seuraa meitä somessa. Olipa kiva nähdä, että täältäkin löytyy meidän yhteisön jäseniä! Juteltiin hetki ja otettiin kuvat muistoksi. Hän jatkoi kauppareissun jälkeen matkaa ja me jäätiin nurmikolle vielä jumittamaan. Noin 5 minuuttia myöhemmin hän tuli pyörällään takaisin ja kysyi oltaisiinko tarvittu yöpaikkaa seuraavaksi yöksi, sillä hänellä on mökki 10km päässä. Tuli todella otettu olo siitä, että hän oli vartavasten kääntyi takaisin tarjoamaan yöpaikkaa. Jouduttiin kuitenkin kieltäytymään, sillä valitettavasti mökki oli 10km siinä suunnassa, mistä me oltiin juuri tultu ja meidän piti vielä polkea sinä päivänä jonkin verran.

Käytiin viereisessä rakennusliikkeessä ostamassa vielä teippiä ja jotain pientä varaosaa matkalle ja tajuttiin, ettei meillä ole illaksi eikä huomiseksi aamuksikaan mitään syötävää. Kurvattiin vielä saman Lidlin parkkipaikalle, missä oltiin hengailtu jo edelliset pari tuntia. Peyman polki edellä ja itse perässä. Parkkipaikalla vastaan käveli noin parikymppinen pariskunta, ketkä molemmat olivat vaaleahiuksisia ja olivat selvästi paikallisia. Peymanin ohittaessa heidät, pariskunnan miesoletettu huusi Peymanin perään maailman v-mäisimmällä äänenpainolla “Salam Aleykom”. Tämä paikallinen urpo ei tajunnut, että olin vasta ohittamassa heidät, kun hän jo naureskeli pellemäisesti hihaansa. Menin ohi, jarrutin ja käännyin ympäri. Nyt meni meikäläisellä tunteisiin. Tyttöystävä oli näköjään jo aloittanut puolisonsa läksytyksen, mutta näytti hiljentävän ääntään, kun näki että käännyin ympäri. Samalla äijä tajusi, että hauska rasistinen heitto oli mennyt väärälle kaksikolle (ihan kuin joskus se olisi oikein. EI OLE!). Kävin kysymässä aivan yhtä v-mäisellä äänenpainolla häneltä, että mikäköhän mahtaa olla syy kyseiselle rasismille keskellä Lidlin parkkipaikkaa ja ojensin, että tämä kyseinen henkilö on Suomen kansalainen. Naama vääntyi saman tien ja hän pahoitteli vuolaasti väärinkäsitystä. MITÄ VÄÄRINKÄSITYSTÄ?? Samalla Peyman itse oli tajunnut, mitä hänelle oli juuri huudettu ja kääntyi myös paikalle. Hän sanoi, että nyt voi sitten sanoa päin naamaa vielä kerran. Urpo vaan pahoitteli ja pyysi anteeksi. Jos tyttöystävä olisi voinut vajota häpeästä maan alle, hän olisi luultavasti tehnyt sen tässä vaiheessa. Meinasin jo antaa naiselle parisuhdeneuvon tässä vaiheessa, mutta hillitsin itseni.

Tämä episodihan ei ollut edes paha eikä ketään sattunut, mutta itselle tuli todella paha mieli toisen puolesta. Peymanin mukaan “normal day in the office” kun hän oli nuori. Jotenkin ulkopuolisena se tuntui vielä hirveämmältä. Hävetti olla valkoihoinen siinä tilanteessa. Itse olen saanut kuulla paljonkin sovinistisia kommentteja ja taitoni, pärjäämiseni sekä ammattitaitoni on kyseenalaistettu sen takia, että olen nainen. Se mikä koskee itseä, menee kuitenkin eri filtteristä ja olen tottunut puolustamaan itseäni. Olen myös miettinyt, että joskus olisi todella jees, että joku ulkopuolinen voisi siinä itse tilanteessa myös puolustaa minua itseni lisäksi. Ja nyt valkoihoisena etuoikeutettuna suomalaisena pystyin sen tekemään, mutta miksi minä pahoitin siitä mieleni? Koska rasismi kuplii Euroopassa ja perustuu siihen, että ihminen on kakkosluokan kansalainen vain ihonvärin perusteella ja tietämättä yhtään henkilön historiaa. Tämä pitää kitkeä pois kaikessa toiminnassa: myös asenteissa. Ja se, että kuvitellaan ettei rasismia ole, on jo suorastaan typeryyttä ja kertoo vain siitä, ettei henkilö itse kuulu kyseiseen ihmisryhmään. Jos jotain asiaa ei koe, se ei tarkoita etteikö sitä ole. Ugh, olen puhunut. Mutta vain toistaiseksi. Meinaan jatkossakin nostaa kaikki rasismikokemukset tähän blogiin.

Tämän itselle ulkopuolisena kokeneen rasismikohtauksen jälkeen olikin sitten sopivasti aika vaihtaa maata. Katsotaan miten Latvia kohtelee meitä.

Latvia

Ensimmäinen rajanylitys pyörillä! Kuinka hienolta tuntuukaan vain polkea maasta toiseen ja Euroopassa se on tehty vielä erityisen mukavaksi kaikessa helppoudessaan. Ei muuta kuin photoshootit pystyyn rajalla “been there, done that” -mentaliteetilla ja matka jatkuu ihanan aurinkoisessa säässä. Tasaista on  myös helppo polkea.

Yksi meidän seuraaja oli laittanut instassa viestiä, että voi majoittaa meidät jos on tarvetta tai voidaan pysähtyä kahville tai suihkuun tai mihin meillä nyt on tarvetta. Ajateltiin, että onpa ihana ele, muttei tiedetä onko meillä nyt aikaa taas pysähtyä niin, että matka keskeytyy ja meidän pitää navigoida jonnekin syrjään reitiltä. Hän oli kuitenkin päättänyt, että tulee moikkaamaan meitä ja varmistuu myös siitä, että löydetään hänen luokseen. Kun saavuttiin pieneen Latvialaiseen kylään, muutamalla bussipysäkillä oli laitettu paperilappu, jossa luki NomadsTrails, oli meidän logo ja ajo-ohjeet meidän seuraajan luokse! Nyt oli kyllä nähty vaivaa, että me ei todellakaan voitu ajaa vain ohi ja hän tulikin meitä oikein vastaan kylälle.

Toms asuu perheineen pienessä kylässä ja he tarjosivat meille majapaikan piharakennuksesta, joka oli juuri rempattu ja siellä oli sauna! Vietettiin Tomsin luona itse asiassa muutama päivä ja saunottiin. Aivan ihana perhe, ja hän lähti vielä saattamaan meitä, kun jatkettiin matkaa. Vielä ei tunnu syksy, mutta on tässä kyllä hieman pelko persiissä, että miten kylmiin keleihin tässä kesävarusteissa joutuukaan, jos jokaisessa kylässä ollaan aina pari päivää majailemassa. Tämä oli kuitenkin ihana kohtaaminen ja muistetaan varmasti tämä pyyteetön vieraanvaraisuus. Latvia on pieni maa ja sen pyöräilyyn meni muutaman lepopäivän jälkeen vain muutama päivä. Sitten tulikin Liettuan vuoro.

Liettua

Liettuan läpi olen aiemmin ajanut vain autolla ja todellakin vain ajanut läpi. Nyt päästiin hieman katsomaan, minkälaista menoa tämän valtatien ulkopuolella pikkukylissä oikein mahtaa olla. Pohjoisessa Liettuassa asfaltti oli pääsääntöisesti huonokuntoista polkea, mutta parani etelämmäs mennessä. Reittimme kulki Venäjän rajaa pitkin, sillä tavoitteemme oli päästä Puolassa Gdyniaan. Ei kuitenkaan voitu mennä rannikkoa pitkin, koska Venäjä, ja päädyttiin menemään aivan rajaa pitkin etelään. Olipahan ristiriitainen kokemus. 

Ensimmäisessä kaupassa käydessämme nuori pariskunta tuli juttelemaan meille ja he olivat todella innoissaan meidän matkasta. He kysyivät voisivatko ostaa meille jotain ruokaa matkalle ja tarjosivat majapaikan kodistaan. Me oltiin kuitenkin jo tapeltu aiemmin päivällä siitä, että ollaan niin hitaita etenemään. Itselläni oli kiire Puolaan, sillä minun oli päästävä jostain kaupungista lentämään takaisin Suomeen töihin ja Peymanilla ei ollut oikeastaan kiire yhtään minnekään, vaan hänen piti saada editoida videoita. Tämä pariskunta oli valtavan ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja kun kohteliaasti kieltäydyttiin majapaikasta ja ruoista, he antoivat meille 50€, koska haluavat tukea seikkailua ja ovat itsekin pyöräilijöitä. Uskomattoman ystävällistä ja tietäen vielä, että 50€ on iso raha Liettuassa. Olin sanaton ja yritin antaa 50€ takaisin, mutta he eivät suostuneet ottamaan sitä enää itselleen. Sillä rahalla saatiin ostettua vaikka kuinka paljon ruokaa seuraavia pyöräilypäiviä varten.

Tämän ystävällisen kohtaamisen lisäksi lähes kukaan ei puhunut englantia, joten pitkälti mentiin viittomis-metodilla eikä ihmiset hirveästi edes yrittäneet vastata, kun kysyttiin esimerkiksi missä olisi lähin kauppa. Suurin osa ihmisistä, jotka tulivat myöhemmin Liettuassa ollessamme meille juttelemaan, olivat kännissä. Aivan länsirajan tuntumassa puhuttiin enemmän venäjää kuin liettuaa. Mutta kaikesta huolimatta ihmiset olivat ystävällisiä, kielimuuri oli vain vähän korkea, joten syvällisiin keskusteluihin ei tällä reissulla enää ylletty. Perus hymyilykin näyttää olevan melko kiven alla, joten laskettiin, että näiden päivien aikana kaksi tuntematonta ihmistä hymyili ja yksi vastasi tervehdykseen. Itse pidän tällaisesta mutkattomasta kanssakäymisestä, jossa ei turhaa mielistelyä harrasteta. Kaikessa ristiriitaisuudessaan kokoemus oli mukava ja on myös mahtavaa nähdä erilaisia paikkoja, joissa suurin osa maan läpi matkaajista ei pysähdy tai kulje läpi. Siitä sitten jatkettiin Puolan puolelle ja todellakin tunnettiin, kun valtio vaihtui.

Puola

Kaikella kunnioituksella Liettuaa kohtaan, turismin ulkopuolella olevat paikat ovat melko ränsistyneitä ja pieni tuulahdus Neuvostoliittoa on myös havaittavissa. Kun ylitettiin raja Puolaan, todellakin huomattiin, että valtio vaihtuu. Raja ylitettiin paikassa, jossa oli hiekkatie. Rajalla odotti Puolan rajavartiosto pakettiautolla ja kahdella rajamiehellä. Ensimmäinen ero Liettuaan oli, että he puhuivat englantia. Siinä rupateltiin hetki ja he tarkastivat meidän matkustusasiakirjat, kunnes taas jatkettiin matkaa. He toivottivat meille hyvää matkaa ja tervetulleeksi Puolaan.

Maaseutu oli kaunista: hyvin hoidettuja maatiloja, peltoja, metsiä. Todella hyväkuntoista asfalttia verrattuna Liettuaan. Maaseudulla ei kuitenkaan paljoa englantia puhuttu ja nyt turvauduttiin google translatoriin. Ihmiset kyllä halusivat auttaa ja jutella, mutta yhteinen kieli oli mahdotonta löytää. Lounaspaikoissa saatiin mukavia tilanteita, kun google translatorin kanssa koitettiin yhdessä selvittää mitä ruoat sisältävät ja molemmat nauroivat vuorotellen oudoille käännöksille puolasta englanniksi ja toisinpäin. 

Puolassa sateli majapaikkatarjouksia tasalta ja puolelta. Moni itse asiassa pysähtyi kohdallemme, kun oltiin syömässä esimerkiksi puiston penkillä todella epäterveellisiä leivoksia pyörien välissä. Eräässä tilanteessa rouva kääntyi vielä takaisin autolla ja lähestulkoon pakotti meidät nukkumaan heidän luonaan, mutta jouduttiin siitäkin kohteliaasti kieltäytymään, sillä oltiin vasta aloitettu polkemiset sille päivälle. Ehkä me sitten näytetään niin onnettomilta tapauksilta tien päällä, että suuri osa puolalaista kokee kansalaisvelvollisuudekseen tarjota meille yöpaikkaa sisältä. Moni oli kauhuissaan, kuinka pärjätään teltassa yötä, kun lämpötilat menevät jo lähelle +5°c öisin. Fläshbäck hiihto-osuuden telttaöistä oli välttämätön aina tällaisten kommenttien jälkeen. Ehkäpä me pärjätään.

Pyöräilykokemuksena Puola oli erinomainen. Paljon paikkoja, joissa yöpyä myös telttailemalla ja ihmiset ovat rentoja esimerkiksi telttailun suhteen. Täällä blogissa voinkin myöntää, että virallisesti telttailu on Puolassa kielletty. Toisaalta poliisi ei ole millään tavalla kiinnostunut siitä, jos satutaan nukkumaan jossain taukokatoksessa teltassa. Pääasia on, että jälkiä ei jätetä esimerkiksi katkomalla mitään puita tai jättämällä roskia jälkeemme. Sehän on suomalaiselle ihan itsestään selvää, mutta muualla Euroopassa ei tunnu olevan. Puolassa on kehitetty myös pyöräteitä viime vuosina siihen suuntaan, että esimerkiksi pyöräilyreitti Green Velo kulkee etelästä itäisen Puolan kautta pohjoiseen ja kattaa hienoja maisemia. Mekin eksyttiin sille reitille pohjoisessa, kun otettiin suunta Gdanskiin ja Gdydiaan. Reitin varrella oli paljon pyöräilijöille tarkoitettuja taukopaikkoja ja ne oli merkattu oikein karttaan. Eräänä yönä satuttiin kuitenkin paikallisen kodittoman vakkaripaikalle, kun oltiin juuri laittamassa telttaa katokseen ja häntä hieman harmitti ettei ollutkaan yksin katoksessa sinä yönä. Laitettiin kohteliaasti teltta ja pyörät katoksen viereen, että herra pääsee yksin suureen katokseen pyöränsä kanssa. Kävin neljän aikaan aamuyöstä pissalla ulkona ja huomasin, että siellä se pappa istuu samassa asennossa, mitä yhdeksän aikaan illalla. Ajattelin, että onkohan kangistunut pystyyn ja tästähän puuttuisikin vielä se, että joku paikallinen kupsahtaa katokseen silloin, kun ollaan sattumalta samaan aikaan yövytty samassa paikassa. Kuulin kuitenkin muovipussin rapinaa, kun hän kaivoi jotain pussista ja totesin, että elossa on. Hän jatkoi matkaansa joskus 10 aikaan aamulla. Pirteää päivää vaan.

Seuraavaksi yöksi päätettiin, että katsotaan millainen katostarjonta löytyy 60km päästä seuraavasta paikasta. Tasaisella polkeminen on suhteellisen helppoa painosta huolimatta ja matka taittuu melko kepeästi. Yöksi päästiin suunnitellulle paikalle, mutta taukokatos oli melko pahasti rehevöitynyt ja siellä oli biletetty oikein urakalla. Vieressä oli jonkinlainen sermi, jonka sisäpuolella oli tasainen paikka laittaa teltta tuulensuojaan. Uskoakseni ilman kattoa varustettu sermiviritelmä on toiminut miesten virtsaamispaikkana hajun perusteella ja keskellä tilaa oli kuollut hiiri. Peymanin mielestä paikka oli oikein hyvä, kuollut elukka piti vain nostaa pois tieltä. Tällaisina hetkinä mietin, miksi edes käyn keskustelua näistä asioista ja siitä, miksi ei ole ok laitaa telttaa julkisen kusipaikan keskelle, missä eläimetkin kuolevat. Ei jatkoon. Vieressä oli talo, ja haluttiin kysyä olisiko se heille ok, jos laitetaan telttä pystyyn sermin ulkopuolelle ja lähelle taukokatosta. Erittäin ystävällinen nuori nainen sanoi, että heille kyllä sopii, mutta paikka ei ole hirveän idyllinen. Sanottiin, ettei se meitä haittaa ja nukutaan siinä vain yksi yö. Aloitettiin leirin pystytys syömällä päivällinen katoksessa. Hetken päästä tämä nuori nainen toi meille tarjottimella teetä ja pullaa ja me juteltiin siinä hetki. Ihana kohtaaminen jälleen kerran. Vietiin kupit ja lautaset takaisin heille, kun oltiin syöty (ihan liian paljon) pullaa ja he sanoivat, että me voidaan laittaa teltta heidän puutarhaan, kun se on varmasti kivempi paikka katoksen sijasta. Niinhän se oli ja mentiin puutarhaan. Sieltä jatkettiin matkaa aamulla taas sydän täynnä kiitollisuutta ja puolalaista vieraanvaraisuutta.

Asfaltti Puolassa on kyllä hyväkuntoista, mutta autolla ajetaan kuin mielipuolet. En oikeastaan ymmärrä, miksi tiellä edes on mitään rajoitusmerkkejä, kun ei niitä kukaan noudata. 70km/h rajoituksella keskinopeus autoilijoilla on noin 120km/h. Tästä päästäänkin kypäräkeskusteluun, mistä mielestäni voi kirjoittaa itsessään jo oman blogin. Lisäksi omaan mielipiteen, joka on todella epäsuosittu ja sitä ei monet suomalaiset sulata. Voin vain lyhyesti todeta, että pyöräilijöitä suojelee kypärää enemmän se, että tiellä on tarpeeksi tilaa pyöräilijöille tien sivussa ja parasta olisi, että pyörätiet ovat erillään autoteistä, joten yhteentörmäämisiltä vältyttäisiin suuremmalla todennäköisyydellä. Senkin voin todeta, että kypärä ei estä onnettumuuksia, kuten esimerkiksi pyörässä olevat valot tai heijastimet tai ajokäyttäytyminen. Senkin voin todeta, että jos auto ajaa selkään 120km/h nopeudella, ehkä pääni on vielä kypärän sisällä, mutta muu keho on aivan toisessa osoitteessa törmäämisen jälkeen. Kypärä ei ole henkivakuutus. Se ei estä onnettomuuksia. Sen käyttämättömyydestä ei pidä syyllistää ihmisiä, koska se on jokaisen oma asia eikä se vaikuta muiden turvallisuuteen ja on mielestäni epäpyhää kommentoida kotisohvalta, jos joku ei käytä kypärää ja perustella haukkuminen omilla kokemuksilla. Minä käytän kypärää, toinen ei. Se ei ole kenenkään muun asia, sillä se ei ole laitonta. Ja jos joku yrittää perustella, miksi toisen pitää käyttää sitä, silläkään ei ole mitään merkitystä, sillä kaikki on kuultu. Varsinkin matkapyöräilyssä, jossa poljetaan tavaroiden kanssa samaa vauhtia, mitä olympiakävelijät kävelee, kuulostaa todella oudolta, että pyöräilijöitä haukutaan siitä, että kypärä ei ole päässä. Veikkaan, että yhdeltäkään olympiakävelijältä, joka on treenaamassa tien pientareella, ei ole kysytty, että missä heidän kypärät ovat. En minäkään pyöräillessäni pidä kypärää koko ajan päässä ja myönnän sen täysin avoimesti. Ei kukaan pidä kypärää 10 tuntia päässä päivittäin 1,5 vuoden ajan. Keskityn enemmän turvalliseen ajamiseen ja autojen kohtaamisten välttelyyn. Senkin voin todeta, että kukaan, ei kukaan kysynyt missä meidän kypärät ovat silloin, kun juostiin peräkärryt perässä pääteitä pitkin Rovaniemeltä Helsinkiin. Autotien sivussa juostiin, autojen nopeudet olivat lähes samat (n.80-100km/h). Etenemisvauhti oli pääsääntöisesti sama, mitä meidän pyöräilyvauhti on tässä vaiheessa eli noin 10-13km/h. Mielenkiintoista, kuinka ajatusmalli muuttuu siinä vaiheessa, kun siirretään pyörät alle. On se kuitenkin jossain määrin myös imartelevaa, että jotkut olettavat meidän polkevan Tour de France -nopeuksilla tai oikeastaan edes samaa nopeutta kuin perus työmatkapyöräilijä. No mutta, se pinnallisesti tästä aiheesta ja tämä minunkin näkökulma on todella epäsuosittu, sillä se ei vastaa suomalaisen turvallisuuskulttuurin näkökulmaa. Varmasti voidaan pyöräillä vielä turvallisemmin jääkiekkovarusteissa, sillä lantimurtumat ovat myös yleisiä pyöräilyonnettomuuksissa tai alkaa kävellä kypärät päässä kaupungissa, koska sekin näyttäytyisi tilastoissa aivovammojen ehkäisevänä tekijänä. Mutta muiden haukkuminen tai syyllistäminen on mielestäni asiatonta tietämättä todellisia olosuhteita ja vertaamalla omaa työmatkapyöräilyä kaupungissa tai Tour de France -kilpapyörilijöitä meidän kävelyvauhtiin. Itse käytän sen takia kypärää, että koen sen taajamassa tarpeelliseksi itselle, en kenellekään muulle. Mielummin käytän erinomaisia ajovaloja, heijastimia ja peiliä pyöräillessä ja havainnoimalla ympäristöä ennaltaehkäisemään tärmäystilanteita sen sijasta, että mahdollistan omalla toiminnallani onnettomuuden. Noniin se siitä. Kevyt blogiavautuminen suoritettu.

Gdynian kautta kierrettiin, sillä sponsorimme Cumulus sijaitsee siellä. Käytiin tutustumassa heidän Gdynian toimipisteeseen ja saatiin matkaamme kuoritakit loppureissuksi. Gdyniasta matka jatkui länteen, joka on tunnettu susilaumoistaan. Euroopassa on susia tietyillä alueilla ja Puolan ja Saksan rajalla niitä on tilastojen mukaan erityisen paljon. Sinne siis.

Peyman näki matkalla kaksi sutta, mutta ne olivat sen verran arkoja, etten itse ehtinyt niitä näkemään ennen kuin ne luikkivat takaisin metsään. Hieman ennen Saksan rajaa tien vieressä näkyi jotain ja pysähdyttiin siihen. Siinä makasi ihka oikea (onneksi) kuollut susi. Aivan järkyttävän iso mötkäle ja ehkä noin vuorokauden vanha. Ilmoitettiin siitä viranomaisille, sillä ilmeiseti Puolassa pitää niin tehdä ja jäätiin vähäksi aikaa katselemaan sitä. Susi oli ilmeisesti jäänyt auton alle ja joko se oli nostettu siihen ojaan tai sitten se oli siihen kupsahtanut tömäyksen jälkeen, mutta mitään erityistä törmäysjälkeä siinä ei ollut. Se oli kyljellään ojassa, aivan tien vieressä ja ylähuuli oli jäänyt irvistykseen, joka puolestaan paljasti sen hampaat. Vaikka haistoin ja tiesin, että se on kuollut susi, näin jo skenaarioita itsestäni hyökkäyksen uhrina, jos menen liian lähelle tuijottamaan sen hampaita. En todellakaan olisi halunnut kohdata tätä yksilöä vastakkain luonnossa esimerkiksi iltapissan yhteydessä. Oli silti mielenkiintoista nähdä villi susi niinkin läheltä.

Kaiken Puola-matkailun ja maaseudulla polkemisen jälkeen oli aika ylittää raja Saksaan. Raja ylitettiin Szczecin-kaupungin tasalla ja tässä vaiheessa haastan sinut, lukija, sanomaan ääneen tämän kaupungin nimen, sillä itse olen epäonnistunut siinä täydellisesti joka ikinen kerta. Joka tapauksessa raja ylitettiin ilman se kummempia rajamuodollisuuksia ja otettiin taas valokuvat muistoksi: been there, done that. Kiitos Puola!