Työputki takana, sukset jalassa. Taas mennään! Tälle suksitaipaleelle otin tavoitteeksi hiihtää ainakin yhtenä päivänä 30 kilometriä. Nyt oltiin jo Suomen puolella ja maasto muuttui koko ajan helpommaksi. Eihän se ole muuta kuin suksea toisen eteen ja homma rokkaa.
Peyman oli päässyt jo Inariin asti, joten automatkaankaan Ivalon kentältä ei kertynyt kuin puolisen tuntia pelipaikoille. Saatiin olla Peymanin ystävien luona yötä ja meillä olikin aivan ihanaa viettää aikaa heidän kanssaan. Seuraavana päivänä lähdettiin eteenpäin. Samalla saatiin vaihdettua tavaroita niin, että varasuksia ei tarvinut enää ottaa matkaan ja teltta vaihdettiin tunnelimallista kaminalliseen tiipii-versioon.
12.4.2025
Kaikkien pakkausten ja tavaroiden välppäämisten jälkeen lähdettiin matkaan ja Peymanille nousi kuume. Hienoa. Itsekkäästi ajattelin, että sitä vartenhan revin itseni tänne etelästä työputken jälkeen, että pääsen istumaan pelkästään teltassa ensimmäiset kolme päivää tai kuinka pitkään siinä nyt meneekään. En kuitenkaan (todellakaan) kannustanut matkakumppaniani urheilemaan kipeänä, vaan ehdotin, että jäädään Inariin vielä seuraavaksi yöksi, että hänen olonsa paranee.
Vuokrattiin mökki Inarin läheltä ja kuumepotilas pääsi makuuasentoon. Itse otin sukset takakontista ja lähdin metsään hiihtämään piristävän parin tunnin lenkin. Käytetään tämä aika nyt hyödyksi ja tehdään niitä asioita, mitä ehkä normaalit ihmiset tulevat Lappiin tekemään eli hiihtämään kivoja lenkkejä ja nukkumaan mökissä. Itsellä alkoi jo vähän kuuppa kiristää loppuvaiheessa, kun olisi tässä hieman vielä matkaa Etelä-Afrikkaan ja kovasti haluaisin ajoittaa uintiosuuden kesäkuukausille.
Matka: 5,2km. Ei todellakaan etenemissuuntaan.
13.4.2025
Kuumepotilas oli ollut kolme päivää veto pois ja vielä puolikuntoinen eikä lähdöstä tullut oikein mitään. Nyt tehtiin päätös, että matka etenee yksin tai yhdessä. Hiihtäähän Peymankin aina silloin, kun itse olen töissä, vaikka omasta puolestani toivoisin, että herra pysyy paikoillaan juuri siinä paikassa, mistä lähdin aina sen aikaa, kun seilaan merellä. Ei kuulemma onnistu. Jokseenkin ymmärrettävää.
Nyt sitten tehtiin toisin päin. Itse lähdin hiihtämään ja potilas sai tulla huoltoautolla aina sovittuun paikkaan. Siellä pystytettiin leiri yhdessä ja matka etenee. Nyt ei ole enää yhtään päivää hukattavana lumisista hiihtokeleistä.
Hiihtäjästä tulikin tänään avustettava. Olin kovin iloinen, että aurinko paistoi ja keli oli tuuleton. Otin aurinkolasit pois päästä ja nostin pipoa otsalta, että kaikki D-vitamiinit löytävät varmasti tasaisesti kasvoilleni. Matka eteni, nautin aivan mahtavasta kelistä ja lämminkin oli. Oltiin sovittu leiripaikka noin 12km päähän aloituspisteestä ja matka eteni oikein mallikkaasti. Auringossa piilee itselleni kuitenkin myös vaara. Migreenikohtaukset triggeröityvät usein kirkkaista heijastuksista ja huonosti nukutuista öistä. Tästä syystä suojelen viimeiseen asti unirytmiäni mahdollisuuksien mukaan ja joudun näyttämään usein haluamattani coolilta aurinkolasit päässä myös oudoissa paikoissa, kuten aina auringon paistaessa ja kaupungilla, jossa on paljon heijastavia ikkunoita. Nyt ei ollut ikkunoita, mutta valkoista lunta.
Omaa tyhmyyttäni nautistelin auringosta ja muutama kilometri ennen tapaamispaikkaa migreenikohtaus iski. Napit naamaan ja silmät kiinni tien viereen. Oma kohtaukseni on aina aurallinen, jolloin näköhäiriön aikana saan otettua lääkkeet ja tehtyä vielä jotain, pahoinvointi tulee vasta puolen tunnin jälkeen. Nyt sain katsottua kartasta kohdan, joka on lähimpänä tietä. Kävelin silmät kiinni seuraavan kilometrin, koska silmät eivät kestä kohtauksessa yhtään valoa ja auran takia sokeita kohtia on niin paljon näkökentässä, ettei eteen yksinkertaisesti näe kuin aivan alkuvaiheessa ja auran loputtua. Ainoat hoitokeinot kohtaukselle ovat lääkkeet, mahdollisimman paikoillaan olo, pimeys ja hiljaisuus.
Yritin soittaa Peymanille (8 kertaa) muttei vastannut puheluun. Ilmoitin paikkani ja laitoin viestin, että olen täällä männyn alla nukkumassa. Luojalle ja Fjellpulkenille kiitos siitä, että sänkyni kulkee makuupusseja myöden mukana aina valmiina, joten otin sänkyni ahkion päältä ja menin patjan päälle makuupussiin makaamaan. Siinä männyn alla voin olla vaikka koko yön, kun kaikki tavarat varatelttaa myöden ovat kuitenkin mukana vaikkei Peyman löytäisikään minua seuraavaan viikkoon. Löysi kuitenkin samana iltana ja sain kuljetuksen leiripaikkaan, jossa kohtaus olikin ohi jo kolmessa tunnissa.
Matka: 9,4km
14.4.2025
Päätin kostaa eiliselle migreenille ja lähteä aikaisemmin matkaan kuin normaalisti. Päivä oli pilvinen, ei yhtään niin kaunis kuin edellinen päivä. Tavoite oli yli 15km. Sää oli myös plussan puolella.
Sehän meni siihen, että hiihto on hidasta, lumi on märkää ja alkoi sataa kaatamalla. Ihan Suomen kelit siis. Yritin hiihtää ja kävellä vuorotellen ja molemmat tuntuivat vaikeilta, mutta hiihto vielä enemmän. Kävellen sentään pääsi vähän nopeammin eteenpäin. Kymmenen suksien pois ottamisen ja takaisin laittamisen jälkeen totesin, että nyt riitti. Sukset kyytiin ja jalkamarssi kehiin. Patikoin sateessa vielä kymmenen kilometriä ja saavuin sovittuun paikkaan, jossa kuumepotilas oli jo viettämässä kuumeetonta päivää. Leiri pystyyn ja puut kaminaan.
Matka: 19,7km
15.4.2025
Nyt oli hyvä fiilis hiihdosta. Maasto näytti tasaiselta ja keli oli aivan mahtava. Aurinko porotti jälleen pilvettömältä taivaalta ja tuuli 1m/s ja myötäistä. Nyt en halunnut tehdä samaa virhettä aurinkolasien kanssa, vaan pidin lasit visusti päässä ja vedin pipoa syvemmälle päähän koko päivän. Sovittiin, että Peyman lepää vielä tämän ja huomisen, että on varmasti toipunut kunnolla.
Lepotauot pidin kymmenessä minuutissa ja yhden pidemmän puolen tunnin tauon pidin neljän aikaan iltapäivällä. Lähdin kuitenkin melko laiskasti liikkeelle noin puolen päivän aikaan, joka aiheutti puolestaan sen, että pääsin leiripaikalle kymmeneltä illalla. Matka sujui jouhevasti ja lähes koko matkan tuijotin suu auki aivan uskomattoman kaunista suomalaista suomaisemaa valkoisen lumiverhon peitossa. Sivakoin ja ällistelin maisemia samaan aikaan, kun ihmettelin, miksei kaikki halua tehdä tätä elämässään koko ajan. En nyt tarkoita tätä meidän haastetta kokonaisuudessaan kaikkine lajeineen, mutta tätä keväthangilla nautiskelua. Paatunut hiihtovihaajakin alkaa tässä pikkuhiljaa lämmetä ajatukselle, vaikkei mitään pitäisi näin julkisesti myöntää.
Päivän päätteeksi olin jälleen renklannut suksia jalkaan ja pois jalasta arviolta tuhat kertaa, todellisuudessa noin seitsemän kertaa. Osan matkasta taitoin siis kävellen sukset ahkion päällä ja osan matkasta hiihdin. Syy tähän oli puhtaasti se, että sukset luistivat OK:sti, mutta sama tapahtui myös ylämäissä taaksepäin. Oma kärsivällisyyteni ei tässä vaiheessa matkaa kestä enää yhtään sitä, että eteenpäin vievä voima on vähemmän kuin taaksepäin ja ensimmäisellä taaksepäin lipsumisella otin sukset kainaloon ja aloitin kävelyosuuden seuraavaan alamäkeen asti. 29 kilometrin kohdalla kävely tuntui. Viimeisen kilometrin aikana tuijotin kelloa ja seurasin, koska se 30 kilometriä täyttyy. Hiihtovaellus ei ole se liikuntamuoto, jossa hiihto rasittaa elimistöä eniten. Raskainta on se kohta päivässä, kun koko päivän etenemisen jälkeen ei voikaan astua huoltoautoon, syödä huoltotiimin valmistamaa ruokaa ja nukahtaa lakanoihin. Raskainta on se, että kaiken rykimisen jälkeen edessä on leirin pystytys ja siihen ei tunnu riittävän ollenkaan energiaa. Mutta energiaa saa ruoasta, joka pitää ensin valmistaa ja ruoan valmistamiseen teltassa edesauttaa se, että teltta on pystyssä. Tavarat olisi myös kiva kuivata, mutta niitäkään ei voi laittaa kuvitteellisen huoltoauton kuivauskaappiin, vaan ne voi kuivata kaminan lämmössä. Mutta siitä kaminastakaan ei tule lämpöä, jos sitä ei ensin kasaa ja pilko puita, joita siinä polttaa.
Siinä vaiheessa, kun aivot käyvät sitä sisäistä keskustelua, miten asioita voisi hoitaa mahdollisimman vasemmalla kädellä ja tarvinko todellakin kuivat sukat ahkiosta, vaikka juuri olen saanut muut tavarat telttaan ja kengät pois, tai jaksanko todella syödä lämpimän aterian, kun siihen menee kuitenkin 10min enemmän aikaa, kun pelkkään näkkileivän nakertamiseen, olen kehitellyt keskustelumetodin itselleni: Jokaiseen asiaan, johon en keksi muuta selitystä, kuin sen, että olen väsynyt, teen sen silti. Ne kuivat sukat tuntuvat olevan toisella puolella Suomea siinä vaiheessa, kun on rättiväsynyt, saanut kaikki muut tavarat telttaan ja unohtanut sen pienen sukkapussin ahkioon , mutta nousen silti ne sieltä ahkiosta hakemaan, sillä märissä sukissa hengailu on typerää ja riski sairastumiseen on suurempi. Ruoan tekemiseen menee enemmän aikaa varsinkin silloin, kun siinä käytettävä vesi tulee sulattaa lumesta. Se lumikin pitää hakea ulkoa. Mutta se, että syö näkkileipää illalliseksi 2000 kalorin päivävajeessa, kostautuu seuraavana päivänä energiavajeena ja puhdin loppumisena heti aamupäivällä. Ei siis järkevää syytä siihenkään, ettei söisi lämpimää ruokaa illalla. Näitä mikrokeskusteluita tapahtuu todella usein ja olen oppinut itsestäni paljon tämän hiihto-osuuden aikana.
Matka: 30km
16.4.2025
Eteneminen suht suoraa moottorikelkkareittiä pitkin on osoittautunut loistavaksi ratkaisuksi. Joskus kuitenkin kelkkareitti menee ulommaksi tiestä ja vetelee omia mutkia aiheuttaen tuplamatkan samaan päätepisteeseen. Niin kävi tänäänkin, kun Pokan kylä läheni ja reitille osui myös joen ylityksiä. Syvän talven aikana joen ylityksiä voi vähän soveltaa, kun jäätä on joka paikassa, mutta nyt kun talvi on ollut leuto, on joen ylityksen pakko mennä kelkkareittejä seuraten. Muutaman kilometrin koukkaus on huomattavasti kevyempi vaihtoehto sille, että vetää ahkiota ja itseään pois joen pohjamudista.
Pokka on paikka, jossa on yksi kahvila. Mitään muuta siinä ei oikeastaan sitten olekaan. Moni kelkkareitti myös risteää kyseisen kahvilan kohdalla ja myös me käytettiin tilaisuus hyväksi ja mentiin nauttimaan kupposet kahvia ja rupattelemaan kahvilan pitäjän kanssa. Ihana sympaattinen mesta ja mukavaa porukkaa, jälleen kerran.
Matkakumppani oli saanut nyt kerätä voimia ja liittyi hiihtoseurueeseeni. Jäätiin kelkkareitin varteen ja jätettiin auto tien levennykselle odottamaan noutoani sitten, kun siihen oli aika. Seuraava päivä oli itsellekin huilipäivä, sillä sosiaalisen median vaikuttajana YouTube-videon julkaisu on aina yhden päivän homma ja me päätettiin tehdä se huomenna.
Matka: 14,5km
18.4.2025
Hyvin levänneenä taas matkaan. Tässä vaiheessa hiihtäminen alkaa tuntua suoraan sanottuna ihan puulta. Ei se ole sen vaikeampaa tai helpompaa, mutta se on sitä samaa. Joka päivä samat aamuhaasteet leirin purkamisesta hiihdon aloittamiseen. Voi kun vaihtuisi jo laji.
Tässä vaiheessa pitää edellisenä päivänä katsoa sataako seuraavana päivänä lunta vai vettä. Meidän kohdalla se oli räntää. Se tarkoittaa sitä, että kelkkareitin ylittäessä tien, ahkiot kannetaan toiselle puolelle ja kelkkareitti itsessään on sohjoa eikä sitä voi oikein kunnolla hiihtää eikä kävellä. Jompaa kumpaa on kuitenkin tehtävä. Jos reitiltä poikkeaa hiihtäen, tiheässä metsässä ahkion kanssa eteneminen on puu-pujottelua ja todella hidasta ja ahkio uppoaa lumeen. Jos kelkkareitiltä astuu ulos ilman suksia, on ukko tai akka lumessa haaroihin asti.
Eteenpäin kuitenkin mentiin ja hyvän matkan jälkeen pistettiin taas leiri pystyyn. Samat rutiinit, samalla tavalla ja yhtä väsyneinä. Mutta niin se aina palkitsee, kun saa illallisen syötyä ja vaatteet kuivatettua kaminan lämmössä. Yksinkertaista elämää yksinkertaisine tavoitteineen.
Matka: 15,5km
19.4.2025
Nyt tiedettiin, että on mahdollista saada kotamajoitus ensi yöksi. Sehän on vallan houkuttelevaa aina, kun siihen on mahdollisuus, sillä se tietää, ettei leiriä tarvitse pystyttää ja nähdä niin suurta vaivaa leirin purkamiseenkaan seuraavana aamuna.
Kotaa ei kyllä näkynyt kartoissa, mutta juteltiin muutaman kelkkailijan kanssa matkalla ja he kertoivat ajaneensa kyseisen kodan ohi. Kiitos heille, sillä se toimi motivaattorina tämän päivän.
Kodalle saavuttiin 13,5km aloituksen jälkeen ja se oli todella hieno kota. Vierestä löytyi myös puuliiteri puineen ja siitä vierestä ulkohuussi. Luksusta! Tällä kertaa ei edes norovirus pilannut meidän kotaelämystä, mutta kodan hormin muoto mahdollisti järkyttävän savun määrän kodan sisään. Tämän kodan rakentamisessa oli ilmeisesti insinööreillä menneet laskut hieman sekaisin, sillä hormi ei vetänyt sitten yhtään ja savut tulivat nätisti kodan sisälle ja aamulla tässä savustuspöntössä nukkuessa kaikki, siis aivan kaikki, varusteet haisivat todella vahvasti savulle. Eipä sillä kyllä kovin suurta merkitystä ollut etenemisen kannalta ja savun haju kuului kategoriaan “aivan sama”.
Matka: 13,5km
20.4.2025
Viimeisiä viedään! Tiesin jo tässä vaiheessa, että tämä tulee olemaan itselleni viimeinen hiihto-osuus tässä haasteessa. Työt kutsuu ja tämä oli viimeinen hiihtopäivä ennen etelän visiittiä. Seuraavan kerran, kun tulen takaisin pohjoiseen, me juostaan.
Päätettiin, että jäädään Kiistala -nimiseen kylään, sillä lumet ovat jo niin sulaneet, ettei joista pääse enää yli. Tiet ovat sulaneet, joten ahkioita ei voi enää vetää tietä pitkin. Kylä on siinäkin mielessä taktisella paikalla, että olisi edes jonkin valtakunnan mahdollisuus liftata kyyti Pokkaan hakemaan autoa. Sinne oli taas vajaa 40km. Siihen sekoiluun varasin yhden kokonaisen päivän.
Oltiin menossa kotaa kohti ja saavuttiin Kiistalaan. Tien vieressä ei voinut mennä, sillä lunta ei enää siinä ollut. Kelkkareitti jatkui joelle ja päättyi joenrantaan, joka jo virtasi iloisesti. Mentiin sitten peltoja pitkin ja katsottiin, mikä voisi olla mahdollisimman suora ja vaivaton reitti. Yleensä nämä kaksi asiaa eivät kuulu samaan lauseeseen.
Pellon poikki, kun mentiin, paikallinen maatilan omistaja tuli kelkalla vierelle ja kertoi ettei joen yli kannata mennä. Kerrottiin, että ei olla menossa joesta yli, vaan sen rannalla sijaitsevaan kotaan. Keskusteltiin siinä tovi ja hän sanoi, että voi ajaa jäljet kodalle, niin sinne on helpompi löytää. Hän myös sanoi, että jos tarvitaan jotain apua, niin hän kyllä auttaa mielellään. Todella ihana vastaanotto tähän kylään!
Me lähdettiin seuraamaan jälkeä ja katsoin samalla kartasta, miten sijaintimme asettuu kodan suhteen. Vastassa oli kelkkajälkien risteys, joista toinen jatkoi eteenpäin ja toinen kääntyi vasemmalle. Matkakumppanini jatkoi suoraan ja kysyin, onko hän nyt aivan varma, että ne ovat oikeat jäljet. Kota kuitenkin oli suoraan vasemmalla muutaman kilometrin päässä. Suoraan menevät jäljet olivat kuulemma tuoreemmat ja aivan varmasti tapaamamme paikallisen kelkkajäljet. Näitä seuratessamme päädyimme joen rantaan. Sinne sulaan versioon.
Sama mies tuli uudestaan kohdallemme ja sanoin, että taidettiin mennä ohi. Hän sanoi, että totta tosiaan oltiin menty ohi, mutta ei se haittaa, joen vartta pitkin voi päästä myös. Joen päälle ei tosin ollut mitään asiaa. Hän johdatti meitä vähän eteenpäin, jossa tuli koivikko vastaan. Tästä kun mennään suoraan, niin päästään kodalle. Siinä on poroaita välissä, mutta vierestä on varmaankin vielä hiihdettävä kaistale. Kiitos hänelle tästä aivan älyttömän ystävällisestä eleestä. Hän palasi kotiin, me jatkettiin koivikkoon.
Suhteellisen haastavaa mennä tiheässä metsässä ahkion kanssa. Matkaa kodalle oli noin 500 metriä. Päästiin kuitenkin poroaidan kohdalle ja todettiin, että poroaidan ja joen välillä on todella kapea kaistale maata ja se on niin tiheää puustoa, että ahkion kanssa no chance. Lisäksi kaistaleelta oli sulanut suurin osa lumestakin pois. Ei siis tarvinut pitkään arpoa mennäänkö aidan viertä ulkopuolelta vai sisäpuolelta. Poroaidan portti oli suhteellisen helposti avattavissa ja päätettiin, että mennään siitä sisään ja toiselta puolelta ulos. Sisäänmeno yhdistelmä-ajoneuvoilla meni suhteellisen kivuttomasti. Päästiin poroaidan sisälle, laitettiin portti yhtä huolellisesti kiinni, mitä se olikin ja mentiin toiseen päähän. Siellä tajuttiin, että ei siellä ole mitään toista porttia ja aita on niin pingotettu ettei sitä saa mitenkään takaisin kiinni, jos me se nyt avataan. Taas pohdittiin vaihtoehtoja. Joko mennään takaisin ulkopuolelle ja kierretään koko helahoito, josta tulee noin 4km ylimääräistä matkaa. Eikä me oikeastaan edes tiedetä onko kiertotietä pitkin edes hiihdettävää lunta. Tässä me kuitenkin mietittiin nyt porojen kanssa aitauksessa, mitä ihmettä kannattaisi tehdä. Päätettiin, että puretaan ahkiot ja nostetaan ne aidan yli. Siinä hauskuudessa suli taas seuraavat pari tuntia. Juuri näitä tilanteita varten käydään salilla tekemässä pystypunnerruksia, että voidaan nostella 60 kiloisia ahkioita poroaidan yli Suomen Lapissa. Mietin samalla, mitäköhän omistaja miettii, jos näkee, että hänen porojensa kanssa aitauksessa hengailee kaksi savunhajuista hiihtovaeltajaa, jotka juuri ovat nostamassa ahkioitaan aidan yli ulkopuolelle. Ei näkynyt omistajaa ja ahkiotkin saatiin toiselle puolelle ilman mitään vaurioita. Ei henkisiä eikä fyysisiä.
Kota olikin sitten ihan kivenheiton päässä ja aidalta oli matkaa kodalle tosiaan joku 300 metriä. Samalla, kun kiipesin pusikosta kodan takaa sulalle asfaltin reunalle, näytin lumettomuudelle keskisormea ja heitin sukset pusikkoon. Minä. En. Hiihdä. Enää. Ikinä. (Ennen seuraavaa kertaa).
Kun päästiin levittämään tavarat mielivaltaisesti kotaan, alettiin miettiä autonhakureissua. Suunnitelmana oli, että seuraava päivä pyhitetään auton hakemiselle, mutta kello oli vasta kahdeksan illalla. Autoja näytti menevän ainakin kerran tunnissa ohi, joten ihan kuollut tie ei ollut. Olisi ehkä mahdollista saada kyyti Pokkaan, jos menee oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja oikea ihminen menee ohi. Jotenkin oli sellainen fiilis, että onni olisi tänään puolellani. Lähdin kävelemään noin kolmen kilometrin päässä olevaan risteykseen, josta Pokantie alkaa eikä sitä tietä pitkin pääse ohittamatta kyseistä paikkaa.
Kävelin risteystä kohti ja kaksi autoa meni suuntaani Kiistalassa. Kumpikaan niistä ei pysähtynyt kohdallani liftauksestani huolimatta. Tallustelin Nokian saappaissa ja toppavaatteissa kohti kriittistä risteystä ja mietin, että onhan tässä koko ilta aikaa, voinhan jatkaa samaa matkaa Pokkaan asti hakemaan autoa. Siinä hommassa pitää kuitenkin olla eväät mukana.
Olin juuri Pokantien risteyksessä ja auto meni juuri sinne suuntaan, johon minäkin. Nostin liftipeukun taas ylös ja ihmetyksekseni auto pysähtyi. Olin menossa kuskin puolelle ja lähestyin varovasti autoa, sillä annan ihmisille aina mahdollisuuden ensin avata puheyhteyden autosta sen sijaan, että hyppään suoraan autoon. Nainen viittoi kuitenkin minut apukuskin puolelle ja kysyi miten voi auttaa. Kysyin olisiko hän mahdollisesti menossa Pokan ohi ja hän sanoi ettei ollut menossa, mutta totesi, että hän voi kyllä silti viedä minut sinne hakemaan autoani. Kaikki universumin palat olivat oikeilla kohdillaan ja sain kuin sainkin kyydin hakemaan autoani. Rouva totesi, että tie on kuitenkin huonossa kunnossa ja hän voisi käydä vaihtamassa kotoa isomman auton alle jos se vaan minulle sopisi. Totesin, että voin istua kyydissä vaikka kaikki kylän paikat läpi tässä kiitollisuuden velassa, jota hänelle nyt olen. Niin me mentiin vaihtamaan auto ja aloitettiin matka kohti Pokkaa. Hän kertoi, että oli nähnyt meidät jo aiemmin päivällä, kun mentiin heidän talonsa ohi hiihtämällä. Ei kuulemma ihan joka päivä tule hiihtovaeltajia nähtyä kyseisessä kylässä. He olivat jääneet miettimään, mitäköhän porukkaa me ollaan ja minne matkalla. En tajunnut kysyä voiko hänen nimeään mainita tässä blogitekstissä, joten en sitä mainitse, mutta olen tällä hetkellä elämäni velkaa kiistalaliselle perheenäidille, jonka kanssa me juteltiin niin mukavia koko matka, etten aikoihin ole tuntenut oloani niin kotoisaksi. Lopuksi kutsuin hänet kodalle seuraavalle päivälle, kun oli meidän pakkauspäivä.
Matka: 12,9km
21.4.2025
Oli todella huoletonta herätä kodasta, kun auto oli jo haettu mestoille ja voin ainoastaan heittää tavarat autoon ja lähteä ajamaan lentokentälle. Me pakattiin, järjesteltiin ja osittain myös levättiin koko päivä. Hengenpelastajani tuli myös moikkaamaan meitä ja siinä vierähti jälleen ihanan rento tovi jutellessa.
Kodan käyttöaste oli vähäinen eikä ketään tullut paistamaan edes makkaroita. Liikenne näytti olevan vielä hiljaisempi kuin edellisenä päivänä. Illemmalla kodan viereen kaarsi auto, josta nousi ulos yksi mies. Ajattelin, että ollaankohan me vallattu kota turhan röyhkeästi itsellemme koko päiväksi eivätkä paikalliset välttämättä siitä tykkää. Hän kuitenkin esitteli itsensä Kiistalan kyläyhdistyksen puheenjohtajaksi ja sanoi, että oli huomannut somesta meidän olevan täällä ja halusi tulla meitä moikkaamaan ja tuomaan kylän terveiset poron kuivalihan muodossa. Jäin ihan monttu auki, että ollaanko me tosiaan Suomessa ja mistä näitä aivan yltiöystävällisiä ihmisiä riittää. Juteltiin taas pitkä tovi ja otettiin puolin ja toisin kuvat muistoksi tästä tapahtumasta. Puhuttiin myös tapahtumista, jotka johtivat meidät tänne kodalle. Kävi ilmi, että herra, joka oli tullut meitä moottorikelkalla moikkaamaan, oli tämän kyseisen herran pyynnöstä käynyt meitä ohjeistamassa, sillä tämä oli nähnyt omasta ikkunastaan meidän menevät joelle päin. Samalla edellisenä päivänä perheenäiti oli menossa viettämään pääsiäistä heidän kanssaan, kun olikin ajanut isommalla autolla ohi minä kyydissä. Kaikki tunsivat kaikki ja koko sydämeni suli tälle kyläyhteisölle. Kiistalasta lähdettyä tuli jo vähän ikävä takaisin sinne. Siis aivan uskomattomia ihmisiä. Kiitos.
Pakkaamista vielä vähän aikaa ja itse olin jo valmiina ajamaan lentokentälle ja työvuoroon. Peymanille viritettiin ahkion rengasmalli, jotta hän pääsee jatkamaan matkaa kävellen Rovaniemeä kohti. Hiihdot on nyt hiihdetty, juoksu alkakoon!
Tilaa postikortti matkan varrelta
Me lähetetään haasteen ensimmäiset postikortit Rovaniemeltä, joten vielä ehdit tilata omasi 15€:lla ensimmäisestä erästä! Jos haluat tilata postikortin meidän matkan varrelta, niin klikkaa kuvasta ja pääset tukemaan meidän toimintaa, sekä olemaan osana meidän ikimuistoista matkaa.
Elinikäinen titaaninen muki tai pullo 5athlon logolla
Klikkaa kuvaa ja pääset NomadsTrailsin kauppaan, jossa pääset tutustumaan meidän ensimmäisiin 5athlon-logolla varustettuihin tuotteisiin.
386uwx