Ranska, Saksa, Ranska, Sveitsi, Ranska
Ensimmäistä kertaa Ranskassa meitsille! Rajan yli mentiin taas niin, että heilahti – tällä kertaa siltaa pitkin. Päivälenkkeilijöitä tuli vastaan ja näyttikin olevan suosittua käydä päivälenkillä toisessa valtiossa. Niin mekin rullattiin Saksasta suoraan Stuttgardin joulumarkkinoille. Se on kuulemma Euroopan joulupääkaupunki. Suomessa ei olekaan samanlaista joulumarkkinaperinnettä, joten itselle kaikki tuollainen on melko uutta.
Kun kaikki on suurempaa, myös riskit ovat suuremmat. Suunniteltiin reitti niin, että nähdään joulumarkkinat ajomatkalla eikä tarvi jäädä pyörimään minnekään erityisesti. Törmättiin kuitenkin turvallisuustarkastuksiin, sillä markkina-alue oli aidattu ja järjestyksenvalvojat tarkastivat kaikkien pyöräilijöiden laukut. Autoilijoita ei edes päästetty alueelle. Me mentiin porteille ja järjestyksenvalvoja totesi: ”Open your bags, all of them”. Juuuuuuuu… mikäs siinä. Ei muuta kuin jonoa keräämään, koska meidän leväyttäessä tavarat katukivetykselle, siitä tavaravuoresta ei kukaan pääse pyörällä ohi. Katsottiin järjestyksenvalvojaa, että onko hän nyt tosissaan? Hän totesi olevan tosissaan ja toisti, että laukut vaan auki. Vasta sen jälkeen hän huomasi, että meillä on etulaukkujen lisäksi samanlaiset takalaukut, reppu ja monta erilaista pikkulaukkua kiinni rungossa ja kaikkea muutakin sälää, jonka kanssa voidaan kilpaillaan joulumarkkinoiden joulukuusen koristemäärän kanssa. Järkkärin silmät suurenivat ja hän päästi epätoivoisen: ”oh la laa!” Niinpä, monsieur, niinpä. Sitten hän taputteli muutaman kerran telttalaukkua ja kysyi:”Not anything dangerous?” Johon Peyman totesi, että se on teltta, ainut vaarallinen asia hänen pyöränsä päällä on hän itse. Järkkäri naurahti ja sanoi: ”Women are dangerous” ja osoitti minua. Silloin revettiin kaikki nauramaan (koska kaikki varmaan tiedettiin sen myös olevan totta). Hän taputteli muutamia meidän pyörälaukkuja ja toivotti antoisaa matkaa Etelä-Afrikkaan. Kiitettiin ja jatkettiin hymyssä suin matkaa joulumarkkinoille. Ne olivat hienot ja tunnelmalliset joulumarkkinat ja väkeä oli PALJON. En tosin siedä joulun kaupallisuutta tai muutenkaan oikein vietä joulua, mutta on kiva nähdä miten sitä vietetään muualla ja jouluaatto oli seuraavana päivänä. Miten sitä vietetään Ranskassa? No hankkimalla tietenkin viiniä, patonki, juustoa ja jouluhalko. Tai ainakin me tehtiin niin.
Olin jo aiemmin ilmoittanut, että ihan sama missä muuten nukutaan, mutta joulun ja uuden vuoden haluan nukkua sisällä. Se piti edelleen paikkansa. Oltiin varattu hotelli Stuttgardin eteläpuolelta pienestä kylästä ja sinne suunnattiin kauppareissun jälkeen patonki kainalossa. Vain baskeri ja ranskankielen taito puuttuivat tästä yltiöranskalaisesta näystä. Tunsin suurta ylpeyttä kantaessani patonkia kainalossa ja kuljettaessani viinipulloa toisessa kädessä.
Olin myös ennalta tarkastanut hotellin tarjonnan ja käytin tilaisuuteni hyväksi valitsemalla hotellin johon kuului aamiainen ja sieltä löytyi SAUNA sekä kuntosali. Täydellinen yhdistelmä. Jouluaattoa siis kului jouluhalkoa syöden, salilla treenaten ja illalla SAUNOEN. Maailman lössöimmät löylyt, mutta uskon, että henkilökunta ei ollut muistanut laittaa kiuasta uudelleen päälle, kun olin käynyt tiedustelemassa saunomisvaihtoehtoa ennakkoon ja saatiin semmoiset huonosti lämmitetyn saunan löylyt, mutta lasketaan nekin.
Joulupäivänä, kun pakattiin varusteita, Peyman kysyi missä hänen paitansa on. Mistäköhän minä sen voisin tietää, vaikka usein tiedänkin missä hänen vaatteensa on, sillä välillä ne ovat niin epäloogisissa paikoissa, että hermot meinaavat mennä. Tätä en kuitenkaan tiennyt, vaikka hän olikin erityisen varma että olen sen häneltä pöllinyt. Siitäkin muistaakseni saatiin tappelu aikaiseksi, sillä hänellä tulee tavaroiden hukkuessa ensimmäisenä mieleen, että minä olen viennyt ne. Ja minä joudun joka ikisen kerran toteamaan etten ole niihin koskenut ja hän vaatii että tarkistan kaikki tavarani ja minä sen teen jonka jälkeen hän haluaa tarkastaa tavarani ja aina ne löytyvät joko hänen omista, huonosti tarkastetuista tavaroista tai jostain muualta ympäristöstä muttei koskaan minun laukuistani. Ja nytkin tongin omat tavarani, muttei paitaa löytynyt. Ainut vaihtoehto oli että se oli jäänyt Saksan perheen luokse. Peyman kysyi sieltä ja sieltähän se oli löytynyt sängyn ja seinän välistä. Kappas vaan. Siitä tulee 40km lisää polkemista tälle päivälle. Nyt pohdittiin vaihtoehtoa, että miten sitä paitaa mennään hakemaan? Yhdessä, erikseen ja missä nähdään sen jälkeen jos päädytään erikseen polkemiseen. Jotenkin tuntuu epäreilulta, miksi joudun menemään takaisin jonkun takia, mitä itse en ole aiheuttanut, mutta toisaalta taas tässä ollaan samassa veneessä. Päätettiin mennä yhdessä.
Ja niin me istuttiin joulupäivänä Saksassa juomassa kahvia muumimukeista ja päästiin vielä viettämään aikaa meidän saksalaisen perheen kanssa. Siitä lähdettiin (myös unohtunut paita mukana) taas kohti etelää, mutta nyt päätettiin polkea Rein-jokea pitkin Saksan puolella, koska paremmat dönerit ja halvemmat hinnat. Päästiinkin sitten Freiburgiin asti muutamassa päivässä ja ai että alkoi olla rapsakka sää. Yöllä lämpötilat menivät miinukselle ja aamulla kaikki oli jäässä ja puut kohmeessa. Nyt oli mentävä kovaa eteenpäin, ettei lumi yllätä pyöräilijöitä.
Freiburgiin saapuessa yksi seuraajista oli ilmoittanut, että heillä voisi olla yöpymispaikka meille, jos ei olla kovin kranttuja. Uskomatonta, että joku vielä tässä vaiheessa ajattelee, että me oltaisiin jotenkin vaativia majoituksen suhteen. Paikka, jossa on seinät ja katto eikä kovin paljon eläinten (tai ihmisten) raatoja sisällä, on aina täydellinen meille. Ja niin oli nytkin. Kyseessä oli nimittäin paikallinen pop-up -baari, jossa ei enää ollut toimintaa, mutta vuokra-aika oli vuoden loppuun. Me päästiin sinne yöksi ja se olikin vallan loistava paikka, sillä se oli lämmin ja tilava. Siellä yön yli VIP -unia nukkuessamme seuraavana aamuna oli mahtavaa lähteä liikkeelle, kun ei tarvinut ensin sulattaa kaikkia varusteita lähtöä varten.
Uusi vuosikin pukkasi päälle ja Ranskan sekä Sveitsin raja häämöttivät Baselissa. Basel on siitä hauska paikka, että pohjoisesta tullessa ei oikein tiedä missä maassa mahtaa olla, kun toisella puolella jokea on joku näistä kolmesta valtiosta ja jossain vaiheessa oletkin sitten kaikkien kolmen maan rajalla. Basel itsessään on Sveitsissä ja sinne mekin oltiin matkalla. Pohdittiin tässä vaiheessa jatketaanko etelään Sveitsin vai Ranskan puolella. Baselissa oltiin iltapäivällä ja käytiin taas lämmittelemässä kahviloissa ja nautittiin upeasta kaupungista. Nautittiin niinkin pitkään, että huomattiin olevamme vielä illalla samassa kaupungissa ja ihasteltiin näyteikkunoita ja jouluvaloja. Koko paikka oli todella tunnelmallinen, mutta telttaa sinne ei kehdannut pystyttää. Siinä samalla kun työnnettiin pyöriä ylämäkeen mukulakiviä pitkin, yksi herra pysähtyi kohdalle ja tuli kysymään mikä meidän suunnitelma on Baselissa ja onko meillä yöpaikkaa. Sanottiin, että ei meillä oikein ole mitään sunnitelmaa, mutta kauas etelään ollaan matkalla. Hän sanoi, että heidän luokseen voi tulla yöksi jos halutaan nukkua sisällä. Kyllä kiitos. Niin me poljettiin jonossa sveitsiläisen perheen kotiin ja me saatiin todella lämmin vastaanotto ja päästiin taas sisälle nukkumaan sekä lämpimään suihkuun. Illallistettiin yhdessä jotain racletten tapaista, joka ei ollut raclettea, mutta hyvin lähellä. Tarkka homma kuulemma. Ilta jaettiin reissutarinoita, sillä he olivat myös pyörämatkaajia. Aamulla nautittiin yhteinen aamiainen ja jatkettiin matkaa suihkun raikkaina ja mahat täynnä sveitsiläistä ruokaa.
Päätettiin jatkaa polkemista Ranskan kautta. Miksikö? Siksi, että talvi tekee toden totta tuloaan ja jos mennään Sveitsin kautta, joudutaan ylittämään melkolailla vuoria ja korkeuksia päästäksemme Välimeren rannalle. Se tarkoittaa kylmempää ja mahdollisesti myös polkemista lumessa. Ehkäpä sitten joku toinen kerta Sveitsi kutsuu polkijaa, kun lämpötilat ovat kesäisemmät. Vähän jää kyllä harmittamaan, että Sveitsin vierailu jää näin lyhyeksi, koska Sveitsihän on tunnettu uskomattomista postikorttimaisemistaan. Toinen syy lyhyeen Sveitsi-tourneehen on puskatelttailun vaikeus. Sveitsissä puskatelttailu on erittäin laitonta ja kallista jos laittomasta metsässä nukkumisesta jää kiinni. Ranskassa ollaan hieman rennompia sen suhteen, että illalla myöhään laitetaan jonnekin metsään teltta pystyyn ja lähdetään aamulla liikkeelle jälkeä jättämättä. Nämä ovat näitä suomalaisia laittomuuksia, joita voin myöntää meidän tekevän, vaikka rikos ei ole vielä edes vanhentunut. Suomalaisena tuntuu erittäin oudolle, että telttailu on laitonta paikoissa, joissa ei ole muita, jos kerran ei tuhoa luontoa tai roskaa paikkoja. Mutta sekin on tullut huomattua, että oikeastaan nämä telttailusäännöt koskevat enemmän leiriytymistä ja mehän ei olla pistämässä pystyyn mitään hippileiriä pystyyn seuraavaksi vuodeksi yhteen paikkaan, vaan jatketaan aamulla aina matkaa. Muutenkaan ei näytä ihmisiä ja virkavaltaa kiinnostavan Ranskassa, missä meidän teltta on, jos ei aiheuteta häiriötä. Meille tullaan sanomaan vaan hyvät huomenet ja toivotetaan Bon Appetit jos näkevät meidän nauttivan aamupalaa. Hieman rennompaa. Yhdessä telttapaikassa saatiin seuraksemme jopa jonkun koira, joka oli lähtenyt itsekseen iltalenkille. Koira tuli moikkaamaan meitä telttapaikalle ja tottakai kokeilemaan, jos hänelle liikenisi vähän ruokaa. Ei kuitenkaan annettu mitään muuta kuin taputuksia sekä rapsutuksia ja se jäi nukkumaan telttamme viereen. Illalla kuitenkin sen kaulapanta alkoi pitää ääntä ja koira lähti itkien kohti kotiaan. Omistaja oli selvästi opettanut koiralle, että tämän äänen kuultuasi, sinä tulet kotiin. Ja niin koira lähti ulvoen kotiin, selvästi ärtyneenä siitä, miksi hänen piti mennä. Aamulla koira tuli takaisin ja samalla, kun pakattiin tavaroita, se halusi, että sille heitetään keppiä. Koira oli aivan innoissaan, kun sille heitti kepin ja se pääsi sen noutamaan. Kun kerrottiin, että nyt valitettavasti leikki loppuu ja me jatketaan matkaa, se nosti aina kepin uudestaan jalkojen päälle. Pohdin, miten saan koiran tungettua yhteen pyörälaukkuun, jotta voin ottaa sen mukaan. Niin söpö se oli, Border Collie rodultaan.
Tämä on muutenkin meille helpompi tapa matkustaa, että nukutaan omassa teltassa, sillä meillä ei ole tarvetta maksaa leirintäalueista eikä meillä suoraan sanottuna olisi siihen edes varaa pitkällä matkalla. Jos kyse olisi parin viikon pyöräreissusta, sitten ehkä olisi, mutta kahden vuoden ajan leirintäalueiden maksaminen siitä syystä, että voidaan laittaa teltta illalla ja purkaa aamulla, on täysin rahan tuhlausta. Ymmärrän, että Sveitsissä ulkoilijoiden määrä on suurempi ja leirintäalueiden hinnat kalliita. Lisäksi kesällä voisi nukkua ilman telttaakin, mutta näillä sateilla ja yöpakkasilla voin sanoa, että ei kiinnosta.
Baselista siis kymmenessä minuutissa takaisin Ranskaan, sitten taas viideksi minuutiksi Sveitsiin ja sitten taas Ranskaan. Niin se tie meitä vie valtiosta toiseen ja jossain vaiheessa ei edes ollut kovin selvää kummassa valtiossa oikein oltiinkaan. Viimeiseksi puhelin ilmoitti taas kerran “Tervetuloa Ranskaan! Tällä nettiliittymällä surffaat…” joka tarkoitti, että Euroopan nettipaketti on taas voimassa eikä tarvitse maksaa hulluja hintoja Sveitsissä nettisurffailusta. Se olisi sitten vuosi 2026 häämötti ihan seuraavan mutkan takana. Sovittiin, että mennään kahville pikkukylään ja vietetään uusi vuosi sisätiloissa kun on taas pakkasta luvattu. Alkaa nimittäin riittää jäätyneiden telttakeppien irrottaminen toisistaan ja puristaa jäätynyttä hammastahnaa tuubista ulos aamuisin. Puhumattakaan siitä, että joutuu kömpimään ulos lämpimästä makuupussista. Hiihto-osuus vol. 2 pyöräillen kesä- ja syysvarusteissa. EN ALA.
Poljettiin joku onneton 20km ja mentiin kahvilaan sinä päivänä, koska Peymanilla oli omien sanojensa mukaan vähän kipeä olo. Istuttiin loput päivästä paikallisessa kahvilassa ja tehtiin töitä. Sieltä mentiin hotelliin, jossa saatiin kivasti pyörät huoneeseen. Ne ovatkin osa sisustusta meidän huoneissa hyvin monessa paikassa. Se olisi sitten uuden vuoden aatto käsillä. Seuraavana päivänä on vuosi 2026. Kuinka jännittävää! Seuraavaksi päiväksi olikin sitten luvattu aurinkoa ja aivan mahtava päivä polkea kohti etelää. Siinä sitten kahvilassa istumisen jälkeen purettiin tavaroita huoneeseen, Peyman ilmoitti, että oli unohtanut läppärin laturin ja power bankin kahvilaan. No sehän on jo kiinni. Ja on muuten suljettu myös seuraavana päivänä, koska uuden vuoden päivä. Ei kai siinä sitten, kun odotellaan täydellinen päivä pikkukylässä, että herra pääsee hakemaan laturinsa ylihuomenna kahvilasta. Uuden vuoden aatto kului töitä tehden ja itse kävin katselemassa, kun keskiyöllä uuden vuoden raketit kimaltelivat taivaalla. On hauskaa, että samoja perinteitä harrastetaan eri puolilla Eurooppaa, mihin itse on tottunut Suomessa. Toisaalta nykyään arvostan enemmän valoshow’ta enkä ole itse ostanut raketteja, mutta jos joku muu haluaa ampua rahaa taivaalle, niin voin sitä mennä katsomaan. Uusi vuosi 2026 ranskalaisessa pikkukylässä oli toden totta rauhallinen. Kävin lenkillä ja nautin auringosta ja raikkaasta ulkoilmasta. Oli luksusta, että pääsi sisään yöksi ja käymään myös suihkussa lenkin jälkeen. Yksi kahvilakin oli auki ja pääsin nauttimaan kahvista ihan parhaassa seurassa: yksin.
2.1.2026 oli varmastikin persein päivä pitkään aikaan. Aamulla avatessani verhot huoneessa, katsoin kauhuissani kuinka lumi oli peittänyt maan ja tuuli vaakatasoon. Vastaista tietenkin, mitäs muutakaan. Voi luoja. Sehän oli sitten automaattisesti Peymanin syy. Ilman latureiden unohtamista me ei todellakaan poljettaisi tässä säässä, vaan oltaisiin poljettu edellisenä päivänä hymyillen auringonpaisteessa. Tein kantani selväksi. Ja sehän taas luonnollisesti auttoi asiaa samalla, kun poljettiin kahvilaan hakemaan laturia ja power bankia. Kahvilassa ilmoitettiin, että ne oli viety kotiin talteen ja siinä menee pari tuntia, että ne tuodaan takaisin. Toisin sanoen joku työntekijöistä oli ottanut ne himaan ja ajatellut ettei me tulla niitä enää hakemaan. Lumisade taukosi ja me istuttiin pari tuntia odottelemassa elektroniikkaa. Saatiin kuin saatiinkin kaikki tavarat ja joku oli ystävällisesti testannut myös power bankin toimivuuden ja kuluttanut siitä akkua. Lähdettiin polkemaan ja lumisade alkoi taas.
Seuraavat päivät kylmenivät entisestään. Poljettiin kahvilasta toiseen ihan vaan sen takia, että päästään vähäksi aikaa lämmittelemään. Yöt olivat pakkasta ja päivät pari astetta plussalla. Satoi lunta ja tiet oli aurattu niin, että aura-autot olivat työntäneet lumet pyöräteille. Lumessa polkeminen oli erityisen raskasta, sillä jäätynyt lumi asfaltilla aiheuttaa polkemiseen suurin piirtein saman vastuksen kuin muta tai hieno hiekka. Aamuisin oli todella vaikea nousta ylös, koska kaikki tavarat olivat jäässä ja lähdettiin polkemaan vasta puolenpäivän aikaan. Se puolestaan aiheutti sen, että poljettiin pidempään pimeällä ja yömyöhään. Se taas pitkitti seuraavan päivän lähtöä. Tultiin siihen tulokseen, että nyt laitetaan taalaa tiskiin ja nukutaan sisällä jos mahdollista. Siinä tapauksessa voidaan lähteä aiemmin liikkeelle ja päästä ihmisten aikaan nukkumaan. Samoin jos pyörille pitää tehdä jotain huoltoa, se onnistuu sisällä eikä silloin, kun kaikki tavarat ovat lumen peitossa ja jäässä pimeällä.
Lyonissa oltiin warm shower -majoittajalla, muutama yö yksityismajoittajalla ja vihdoin, VIHDOIN päästiin lähemmäs Välimerta ja plussa-asteille myös yöllä. Nyt vaan kovaa polkemista Välimeren rannalle niin, että pakaralihakset kramppaa. Aivan sama mitä muu keho ilmoittaa. Ja itse asiassa alkaakin ilmoittaa. Oikea jalka on alkanut tuntua pinkeältä ja pikkuvarvas punoittanut jo useamman päivän. Nyt se on alkanut turvota. Voiko se muka taas olla jalkasilsaa? Miten voi olla mahdollista, että joka päivä vesisateessa ajaessa samat kengät jalassa ja vedenpitävät huput jaloissa noin 5-8 tuntia päivässä ja kahden sukkaparin kierrättämisessä voi olla riski jalkasilsaan? Aloin heti vuorata jalkoja Lamisililla ettei vaan leviäisi jos se onkin sitä itseään. Jalkojakin on mahdoton pitää kuivana koko päivää ja tauoilla ei todellakaan tee mieli huljutella jalkoja tauoilla sadevedessä tai lumessa. Nyt kuitenkin pari päivää Montpellierin kupeessa antaa meille muutaman vapaapäivän polkemisesta ja voin tuuletella jalkoja sisätilassa. Se me nimittäin varattiin, sillä seuraavat neljä päivää tulee satamaan ja tuulemaan oikein olan takaa.
Ja sieltä se tuli eteen, ennen Montpellieriä, näimme meren. Siis ollaan oikeasti poljettu fillareilla Välimeren rannalle! Ensimmäisenä tietysti piti mennä kastamaan käpälät meressä, jolloin ymmärsi missä ollaan, mutta talviturkkia en meinaa tässä vaiheessa heittää. Tekee mieli halata omaa kehoa siitä, että se on jaksanut kuljettaa tätä sielua Norjasta asti Välimerelle. Ja omalle mielelle kiitos siitä, ettei yhtenäkään hetkenä ole käynyt edes mielessä jättää leikkiä kesken. Jotenkin tuntuu, että yksi tärkeä etappi on taas saavutettu ja kilpajuoksu lumen kanssa on nyt päättynyt. Suunnistettiin majoitukseen ja kannettiin pyörät huoneeseen. Ihana päästä katsomaan sadetta ikkunasta ja naureskella sisällä, kun kaikki tavaratkin säilyy kuivana. Aikuisen ihmisen ilot voivat olla myös näin pieniä.
Neljä päivää siinä tosiaan meni, että päästiin jatkamaan matkaa. Itse pääsin kivasti keskittymään pelkästään opiskeluunkin, kun ei ollut päivätavoitteita polkemiseen. Kevyttä juoksulenkkeilyä ja lihaskuntoa on aika kiva harjoittaa pyöräilyn lepopäivinä. Varpaan turvotus ei tosin meinaa hellittää. Tosin polkuhousut jo itkivät käyttämättömyyttään naulassa, joten eihän niitä voinut sinne itkemäänkään jättää. Polkuhousut jalkaan ja tien päälle! Oltiin luvattu mennä tapaamaan noin 20 kilometrin päässä majailevia toisia pyörämatkaajia, joiden kanssa ollaan oltu yhteydessä sosiaalisen median kanssa. He ovat tosin todella hard core- nomadeja, sillä ovat asuneet pyörien päällä reissaten jo yli 20 vuotta. Katya ja Mirko ovat somessa nimellä Cycling Nomads. Nyt he olivat ranskalaisilla ystävillään, jotka kutsuivat myös meidät heille. Tarkoitus oli olla muutama tunti juomassa kahvia, mutta eihän me missään aikatauluissa enää pysytä, vaan läpättäessä koko ilta siinäkin meni ja jäätiin vielä yöksi, kun sekin päivä satoi.
Silloin, kun ajettiin tuohon nomadeiden majataloon, saatiin kokeilla myös hydrospinningiä. Tapahtuipa nimittäin niin, että lähdettiin iloisina polkemaan pyörätietä pitkin, joka sattui menemään tien vieressä melko lähellä rantaviivaa. Viimeisten päivien sateet olivat tehneet tehtävänsä ja se tehtävä näytti olevan tehdä pyöräily mahdollisimman vaikeaksi pyörätiellä. Vettä oli ensin vähän pyörätiellä, sitten enemmän ja sitten vielä enemmän. Ensin mentiin suurella itseluottamuksella eteenpäin ja todettiin, että kyllähän tästä vielä pääsee kuivin jaloin eteenpäin. Vettä tuntui olevan ainoastaan pyörätien reinoilla ja keskeltä pääsi polkemaan. Jos vettä on keskellä, siitä voi silti polkea. Ei muuta kuin ääntä kohti! Ja sitten se tapahtui: vettä alkoi olla lähempänä jalkoja ja polkeminen piti tehdä puolikkaina polkemisina, ettei jalat mene alas asti. Päätin mennä vesikohdasta läpi, vaikka en nähnyt kuinka paljon vesi syvenee. Ja sitten huomasin polkevani keskellä lammikkoa ja veden vastus oli sen verran liikaa, että piti polkea ihan tosissaan. Oli pakko polkea eteenpäin, sillä takaisin ei mahtunut kääntymään, ei voinut pysähtyä, sillä vettä olisi yhtäkkiä ollut polveen asti ja eteenpäin piti mennä, vaikkei tiennyt kuinka paljon se siinä pienessä notkossa syvenee. Jokaisella polkaisulla koko kenkä meni veden alle ja kaikki maailman jalkasilsat hurrasivat samaan aikaan varpaideni välissä. Nyt harmitti.
Se jos mikä oli virhe mennä pyörätietä pitkin. Samalla korotetulla autotiellä autoilijat ajoivat iloisesti kuivilla renkailla ja me uitiin pyörien kanssa jossain ranskalaisessa kaislikossa. Bonjour vaan kaikille. Ja kun me saavuttiin ranskalaiseen nomaditaloon, kaikki tavarat olivat aivan litimärkiä. Harvoin pyörälaukutkaan ovat kastuneet alhaalta päin. Kaikista parasta oli kuitenkin se, että päästiin sisälle ja syötiin yhdessä mahtava illallinen ranskalaisen perheen sekä meidän neljän pyöräilijän kesken. Lisäksi saatiin kuivattua kengät takkatulen edessä, joka mahdollisti matkan jatkumisen seuraavana päivänä. Märkien jalkojen kosto oli kuitenkin suloinen ja nyt oikea jalka oli turvonnut varpaita myöden pohkeeseen asti. Kenkä ei meinannut mahtua jalkaan ja jalkaa kuumotti ja oli aivan punainen. Otin yhteyttä Suomeen ja sain neuvon hakeutua päivystykseen.
Poljettiin siis ensimmäisenä aamulla Montpellierin päivystysklinikalle. Asiointi ranskalaisessa päivystyksessä on jo itsessään kokemus omalla ranskan kielen taidolla ja ranskalaisten englannin kielen taidolla. Osa puhui englantia ja osa ei suostunut puhumaan englantia, itse koitin edes alussa puhua ranskaa, mutta ei ihan lähde lukion muutamalla ranskan oppitunnilla biologian sanasto. Nyt ei voinut päivystyksestä tilata kahvia ja kroisanttia, sillä sen olisin kyllä jo ranskaksi osannut sanoa. Kahvin ja kroissantin sijasta vietin seuraavat kolme tuntia verikokeiden tuloksia odotellen, röntgenissä käyden ja käytin muun ajan opiskeluun ja Duolingon pelaamiseen. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen pääsin pois, kun lääkäri kävi toteamassa, että pysyn hengissä ainakin jalkani osalta eikä hän osaa sanoa, miksi se on turvonnut. Jalkasientä siinä ei kuulemma ole, sillä se pitäisi olla punaisempi. Menin kuitenkin apteekkiin täydentämään rasvavarastot. Sen on nyt pakko johtua uudesta ajoasennosta ja jalkasilsan yhteisvaikutuksesta. Ehkä jalka siitä rauhoittuu, kun ei tarvitse polkea päiviä sateessa eikä joka ikinen päivä tarvi kääriä jalkoja johonkin hikipusseihin, kuten tässä vaiheessa sadesuojia kutsun. Pitää valita polkeeko varpaat jäässä tunnotomina vai lämpiminä ja muhivina. Kas siinä vasta pulma. Siinä ei mitkään pulverit auta, kun jalka likoaa vedessä päivästä toiseen.
Mukavaa tässä kaikessa on, että mehän saavutaan seuraavaksi Espanjaan! Säät lämpenevät ja aurinko paistaa. Siis lämmittää! Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen voin polkea ilman takkia ja talvihousuja, sekä nauttia auringon lämmöstä. Uskomatonta! Pyreneet ylittyivät aivan itsessään, kun puolessa välissä vaihtui valtio ja me päästiin laskettelemaan Espanjan puolelle. Ranskan ja Espanjan raja on melko korkealla kohdalla ja sieltä avautuu upeat maisemat. Samalla Pyreneiden lumiset huiput näkyvät pitkälle ja niitä voi ihastella etäämmältä, mikä pyöräillessä on aivan mahtavaa.
Espanja
Muutama mäki Espanjankin puolelle sattui ja näytti olevan vilkas liikenne. Harmi, ettei pyöräteitä ole keksitty sille alueelle, vaan pyöräilijät ja autoilijat menevät samalle tiellä, mutta tien piennarta pyöräilijöille on onneksi tarpeeksi leveästi ja autoilijat antavat hyvin tilaa myös pyöräilijöille. Yhdessä kohtaa auto oli hätävilkut päällä ja yksi äijä kiroili jotain espanjaksi ja yritti pysäyttää ohikulkevia autoja. Poljin kohdalle ja kysyin voidaanko auttaa jotenkin. Hän sanoi, että auto pitäisi työntää toiselle tielle sivuun, sillä auto on simahtanut kesken mäen. Muuten hän joutuu olemaan keskellä tietä, poliisit huomaavat ja hänelle tulee suuret sakot. Me työnnettiin auto sivuun ja juteltiin hetki, kun hän odotti hinausautoa ja hän kysyi halutaanko me rahaa auttamisesta. No ei tosiaan haluta. Myöhemmin seuraavassa kylässä pysähdyttiin kauppaan ja sama äijä tuli samaan kauppaan. Mikä sattuma! Hän tuli vielä erikseen kiittämään meitä avusta. Hän lähti kaupasta ja me jäätiin vielä miettimään mitä pestoa tänään syödään pastan kanssa. Mentiin kassalle ja kassarouva sanoi, että sama äijä oli jättänyt meille 10€ kassalle, joten hän vähentää sen verran meidän ostosten hinnasta. Ihanaa ihmisten ystävällisyyttä, vaikka täysin tarpeetonta maksaa meidän työntöavusta. Mentiin ulos kaupasta ja meinattiin ottaa pyörät viereiseen puistoon ja tehdä eväsleivät siinä. Peyman otti oman pyöränsä ensin ja minä odotin puiston ja kaupan välillä nähden ostokset puistossa ja pyörät kaupalla. Peyman tuli pyöränsä kanssa paikkaan, jossa odotin, jonka jälkeen kävin hakemassa oman pyöräni. Samalla, kun olin ottamassa pyörää kaupan edestä, joku paikallinen tuli kyselemään jotain espanjaksi. Ihan tähän keskusteluun Duolingo-espanjani ei vielä yltänyt. Tasoni olisi riittänyt, jos olisin päässyt sanomaan missä opiskelen tai että isoäitini on elegantti. Sen kuitenkin ymmärsin, kun hän kysyi missä laukussa pidän arvotavaroitani, esimerkiksi passiani. Hyvä yritys. Sanoin että passini on ystävälläni, vaikkei se todellakaan ole hänellä. Halusin nähdä miten tilanne kehittyy, sillä itseäni ei huoleta yhtään, jos joku menee nyppimään Peymania. Se on sama asia, kun sanoisin, että tottakai voit silittää voimankäyttökoiraa. Ja niinhän se äijä seurasi minua ja sanoin Peymanille, että nyt tulee yksi tyyppi takanani, joten katso mitä se tekee. Äijä pysähtyi Peymanin pyörän kohdalle ja vähän omasta mielestään huomaamattomasti alkoi hivellä pyörää. Peyman huusi, että mitä meinaa ja äijä lähti heti pois, mutta meni vähän matkan päähän puiston penkille. Peyman osoitti omia silmiään ja sen jälkeen äijää ja me jatkettiin ruokien pakkaamista pyöriin. Päätettiin mennä muualle tekemään leivät. Myönsin kyllä Peymanille, että sanoin hänellä olevan passini, sillä oli ehkä ollut vähän tylsä päivä ja äijä näytti vähän siltä, ettei välttämättä ollut kaikki muumit laaksossa. Hän ei selvästikään myöskään aavistanut kenen kanssa on tekemisissä.
Espanjassa on telttailun osalta samat säännöt, mitä Ranskassakin: lähtökohtaisesti kiellettyä, mutta jos harrastaa niin sanottua stealth-campingia eli toisin sanoen ei pystytä telttaa kansallispuistoihin ja kunnioittaa luontoa, ei tee tulta eikä yövy useampaa yötä, on telttailu hyvin joustavaa. Me testattiinkin sitä aivan alkujaan, sillä piti löytää yöpaikka jostain Gironan lähistöltä ja sehän on tiedossa, että rannasta sitä telttapaikkaa ei todellakaan kannata etsiä, jos ei halua siitä maksaa. Me etsittiin kaikista hämyisin pusikko Gironan jälkeen ja suunnattiin pyörillä sinne. Telttapaikka olikin hyvin piilossa eikä siellä ollut jälkeäkään muista ihmisistä. Kyyhkyjä lehahteli lentoon senkin edestä, kun pidettiin älämölöä saapuessamme. Kerrottiin luultavasti vain toisillemme väsyneitä vitsejä tai tapeltiin, kuka sitä muistaa. Teltta saatiin pystyyn ja päästiin melkein nukkumaan. Se on kuitenkin aina ennen nukkumaanmenoa itsellä iltaurinoinnin aika ja se pitää mennä tekemään ulos. Peyman laiskana miehenä pissaa aina pulloon, koska ei jaksa enää illalla mennä ulos teltasta. Miehillä on aina helpompaa. Mutta tähän iltareissuun kuului maalitoimintaa ja nyt en tiedä kummasta puhutaan: minusta vai eläimestä. Kävi nimittäin niin, että villisiat selvästikin kiinnostuivat teltastamme ja alkoivat äännellä lähistöllä. En suostunut menemään pimeään yksin, koska minähän en tule villisian raatelemaksi Espanajassa. Olin jo aivan varma, että ne olivat kiillottelemassa torahampaitaan viereiseen puunrunkoon ja juuri, kun saan vedettyä housut alas, ne hyökkäävät. Tehtiinpä siis niin, että Peyman laittoi YouTubesta ammuntavideon äänet täysille ja minä menin pissalle. Näin villisiat eivät tulleet lähelle, kun kuulivat ammuskelua. Tämä tekniikka ei luultavasti ole kaikista tieteellisimmin todistettu, mutta minä sain hoitaa iltapissat rauhassa ammunnan säestyksellä ja pääsin nukkumaan ilman villisikahyökkäystä.
Aamulla oltiin rauhassa lähdössä liikkeelle, pakattiin tavaroita ja tapeltiin kovaäänisesti taas seuraavan osion purjeveneen hankinnasta, sillä ei olla päästy siitä yhteisymmärrykseen ja ihmettelen vahvasti jos päästään vielä pitkään aikaan. Siinä sitten vanha pappa tuli haulikko olalla mutkan takaa ja käveli meidän suuntaan. Toivotettiin hyvät huomenet espanjaksi tietenkin ja hän toivotti hyvää huomenta myös. Kertoi tulleensa metsästämään kyyhkyjä ja nyt jo tuli huono omatunto siitä, että viimeistään aamulla kaikki viimeisetkin pulut ovat lähteneet meidän melutessa pitkin metsiä. Heitä oli kuulemma 4 kaverusta metsällä ja he kommunikoivat radiopuhelimien avulla, missä kukin on. Siinä me pakkailtiin vielä viimeisiä tavaroita ja yhtäkkiä kuului kauempaa laukaus ja taivaalta alkoi ropista hauleja. Siitä noin viiden sekunnin päästä muutama kyyhky lensi yläpuoleltamme ja lähellä oleva pappa odotti, että kyyhkyt lentävät pois meidän suunnalta ja posautti yhden kyyhkyn tonttiin. Me taputettiin kuin paraskin katsomo ja onniteltiin onnistuneesta laukauksesta. Pappa otti kyyhkyn maasta ja ojensi sen meille. Sanoi, että hän on saanut jo tarpeeksi kyyhkyjä ja haluaa antaa sen meille. No mikäs siinä, Peyman nylki kyyhkyn ja pisti lihat pussiin. Myöhemmin grillailee sitten paistin.
Kyyhky pyörälaukussa poljettiin Barcelonaan, jossa häämöttää pidempi pyöräilytauko. Agendana tauolla on editoida lisää videoita YouTubeen, lähettää postia Suomeen, vastaanottaa tilattua postia Barcelonaan, hoitaa viimeiset rokotusasiat kuntoon ennen Afrikkaa, hoitaa purjevene-case seuraavalle osiolle ja olla riesana Peymanin ystävän perheen luona koko tämä aika. Jos nyt vaikka saisi varpaankin kuntoon sinä aikana.
Olipa hauskaa tarinaa seikkailustanne. 🤗Tsemppiä jatkoon!
Kiitos paljon 🙂
Hieno projekti ja tarina. Valmis kirjaksi! Kustantajat kilpailee… Tosin teidän matka vielä jatkuu.
Tsemppiä jatkoon!
Voi kiitos 😀 juu kyllä jatkuu ja katsotaan mitä on vielä edessä!