Barcelonaan saavuttuamme olin sitä mieltä, että sinne tilatut paketit kainaloon, viimeiset rokotukset Afrikkaa varten kehoon ja matka jatkuu. Ihan niin se ei kuitenkaan mennyt. Rokotukset sinänsä menivät helposti, sillä ajan sai 10 päivän päähän siitä, kun soitin Barcelonan kansainväliseen rokotuskeskukseen. Sieltä sitten 5 rokotusta samalla kertaa yhteishintaan 80€. Mielestäni ei paha diili, kun keltakuumerokote yksinään oli 20€, konsultaatio+rokotusaika 37€ ja muut rokotteet yhteensä 23€. Sanoivat, että ei pitäisi tulla oireita, mutta jos kuume nousee yli 38, niin soita heidän numeroon. Koko hommaan meni maksimissaan puoli tuntia. Lähdin iloisin mielin pyörimään vielä Barcelonan keskustaan matkakumppanin odotellessa ulkopuolella.
Mentiin syömään pitkästä aikaa kunnon (Berliiniläiset?) falafel dönerit. Paikka sijaitsi melko turistialueella, ihan kuin Barcelona itsessään ei olisi turismin valtaama. Pyörät pitää jättää aina silmien eteen ja se onkin harvinaisen rasittavaa Barcelonassa, jossa tavaroita saattaa lähteä kävelemään taskuista ihan huomaamatta juurikin turistialueilla. Pyörät halutaan pitää aina käden lähettyvillä, vaikka lukitaankin ne aina yhteen. Barcelonassa vielä tarkemmin. Yhdessä paikassa saatiin jopa ottaa pyörät sisään ravintolaan. Tässä paikassa Peyman yritti jättää pyörän terassin viereen, jonka vieressä oli sisäänkäynti kyseiseen rakennukseen. Minäkin sanoin, että laita siihen viereen vaan, siitä kyllä pääsee kävelemään eikä se ole mitenkään oven edessä. Samalla sekunnilla yläpuolella olevalta parvekkeelta mamma heristi sormeaan ja huusi jotain espanjaksi. Ymmärrettiin kyllä eleistä, ettei hän pitänyt pyörän paikasta. Peyman kysyi olisiko rouvalla vaikka jotain muuta hommaa elämässään kuin kytätä parvekkeella ja pitää viereisen ravintolan sivusta pois pyöristä, vitsillä tietysti eikä mamma luultavasti sitä edes ymmärtänyt. Köytettiin pyörät sitten keskelle kävelykatua pieneen puuistutukseen ja odotettiin tulisiko mamma vielä jotain siitäkin sanomaan, mutta sinnepä ei ollutkaan kameraa suunnattuna.
Nautittiin falafelit ja aloitettiin taluttaa pyöriä rantakatua pitkin. Sivustalta tuli mamma kysymään puhutaanko espanjaa, sanoin että ei valitettavasti puhuta ja samalla huomasin, että hän olikin se sama parvekekyttääjä, joka tuli jotain meille puhumaan. Hän puhui hieman englantia ja sanoi, että täällä kaupungissa on aivan liikaa turisteja ja he eivät ole tänne tervetulleita. Eli me emme ole tervetulleita. Lisäsi vielä, että maahanmuuttajat ovat hyvä asia, joten he ovat tervetulleita. Olisin voinut keskustella pitkäänkin asiasta, sillä olisi todella mielenkiintoista kuulla tämän mamman mielipide esimerkiksi Barcelonan varkaustilastoista ja siitä, ketkä niitä tekevät. Turistit vai paikalliset? Lisäksi olisin halunnut kuulla hänen mielipiteensä Barcelonan taloustuotoista, tai oikeastaan koko Espanjan taloustuotoista, ja siitä mikä on Espanjan suurin tulonlähde: maahanmuuttajat vai turistit. Kummat tänne valtioon tuo rahaa? Joten kumpi häntä oikeastaan hyödyttäisi enemmän. Mutta hän oli tullut siihen tulokseen, että me ollaan se väylä, millä kaikki turistit saadaan pois sieltä. Me muutenkin kuulutaan tähän valtavirtaturismiin, joka lentää nimenomaan Barcelonaan ja majoittuu Airbnb-kämpässä ja kiertää turistinähtävyydet. Ei suinkaan niin, että Barcelona sattuu olemaan reitillämme Norjasta Etelä-Afrikkaan ja ollaan hinattu sievät peppumme ihan itse lihasvoimin tähän pisteeseen ja majoitutaan ystävän luona. En voi kieltää, vähän kiehahti. Peyman yritti kertoa, että ilman turisteja koko Espanjan talous lähtisi jyrkkään laskuun, sillä nimeomaan turismi työllistää valtaosan myös paikallisista. Totesin vaan, että turha selittää, ei hän ymmärrä kuitenkaan ja jatkettiin matkaa.
Paketteja saapui myöhässä ja vielä kahden viikon jälkeenkin odotettiin vielä viimeistä pakettia saapuvaksi. Meidän onneksemme saatiin majailla ystävämme luona niin kauan aikaa, että saataisiin paketit matkaan. Sinä päivänä, kun viimeinen paketti saapui, itsellä oli ilmeisen kipeä kurkku. Siitä, kun olin ottanut rokotteet, oli pari päivää ja ajattelin pienen kipeän olon tulevan rokotteista enkä sen enempää kiinnittänyt siihen huomiota. Seuraavana päivänä kurkku oli todella kipeä, alkoi päänsärky ja kuume alkoi nousta. Kuume oli 39, kun olin ottanut kipulääkkeen ja yritin soittaa rokotuskeskukseen, niin kuin he olivat neuvoneet. Kukaan ei vastannut ja vartin yrittämisen jälkeen soitin hätänumeroon, koska en tiennyt voiko johtua reaktiosta rokotteisiin vai jostain muusta. Konsultaation jälkeen sain neuvon, että jos kuume ei ala neljän tunnin päästä laskea lääkkeillä, soita uudestaan. Sitten sain kuumeen pysymään 38-39 välillä. Lääkettä neljän tunnin välein ja lepoa. Saman tien, kun lääkkeen vaikutus alkoi laantua, kuume alkoi taas nousta. Oireiden mukaan kyseessä olikin influenssa tai korona eikä suinkaan reaktio rokotteista. Tämäkin vielä. Saatiin jatkaa majailua ystävien luona, mutten suostunut enää menemään sisään tartuttamaan muita ja lukittauduin tauti-telttaan pihalle.
Viikko siinä meni teltassa kuolemaa tehden, ennen kuin kuume pysyi alhaalla ilman lääkettä. Päänsärky oli loppunut neljännen päivän jälkeen, jonka tilalle tuli yskä ja tukkoisuus. Viimeiset yöt keho suoritti puhdistusrituaalit keskellä yötä, joka tarkoitti kaikkien vaatteiden ja patjojen hikoilun läpimäräksi ja vaatteiden vaihto-operaation. Mielenkiintoista hommaa teltassa ja rajatulla vaatemäärällä. Tämä oli se hetki, kun kaipasin omaan sänkyyn ja mahdollisuuteen vaihtaa lakanat ja vaatteet niin monta kertaa kuin on tarve. Samoin tasainen lämpötila olisi myös ihan kiva, mutta luojan kiitos pakkasyöt olivat jääneet pohjoisemmas. Pikkuhiljaa takaisin elävien kirjoihin palaaminen vei muutaman päivän ja sitten jatkettiin matkaa. Kun lähdettiin, Peyman ilmoitti, että nyt on kurkku kipeä ja hän ei näe toisella silmällä. Ja ensiapuun.
Ensiavussa selvisi, että kuivat silmät ovat kuivattaneet silmän siihen kuntoon, että näkökyky on heikentynyt yli puoleen. Tehtiin päätös, että poljetaan Barcelonan lentokentän lähellä sijaitsevaan halvempaan camping-mestaan ja vuokrataan sieltä huone. Siellä Peyman saa sairastaa influenssan sisällä ja levitellä kolmea eri silmätippaa silmiin parin tunnin välein. Juuri, kun ajattelin, että tilanne on stabiili, itselläni voimistui hammassärky, joka levisi leukoihin. Ei mitään tarkkaa kipupistettä, mutta todella kova jomotus koko leuan leveydeltä. Varasin seuraavalle päivälle hammaslääkäriajan.
Hammaslääkärissä kävi ilmi, että olen purrut leukoja niin kovin yhteen, että leuan lihakset ovat turvonneet ja todella ärtyneet ja kipu säteilee myös hampaisiin. Aivan uskomatonta. Eli kaiken kiputilan lisäksi olen aiheuttanut itselleni lisää vaivoja vaan leukaperien kiristelyllä öisin. Onneksi Peymanin silmä alkaa olla jo normaalissa tilassa ja tämäkin oli oikeastaan helpotus, että hampaat tuli kuitenkin tarkistettua ja vika ei ollutkaan reikä hampaassa.
Peymanin tauti oli hieman iisimpi ja kuumekaan ei noussut. Toisaalta räkäpuolta olikin sen edestä ja hän tekikin editointihommia sängyssä selällään. Ei vapaapäiviä vaikuttaja-ammatista. Siinä neljännen päivän selällään editoinnin jälkeen meinattiin, että nyt voitaisiin harkita matkan jatkamista ehkä ylihuomenna. Peymanin korvat vielä kuulivat tämän, kunnes toinen loksahti lukkoon ja alkoi kipu. Särkylääkettä naamaan ja katsotaan olisiko kipu hellittänyt. Ei hellittänyt, vaikka syötin hänelle kipulääkettä, joita lääkäri oli alunperin neuvonut minulle otettavaksi kuumeen laskemiseen ja jotka oli itse asiassa tarkoitettu leikkauksen jälkeisiin kiputiloihin. Espanjassa reseptilääkkeiden saaminen ilman reseptiä onkin melko paljon helpompaa mitä Suomessa. Ja hinnoista puhumattakaan. Seuraavana päivänä kipu voimistui ja toinenkin korva loksahti lukkoon. Eli nyt oli molemmat korvat pois pelistä. Sanoin, että eihän sillä ole mitään eroa normaaliin. Vitsi ei uponnut vastapuoleen. Siitä sitten taas päivystykseen. Päivystyksessä lääkäri oli sanonut, että jostain syystä räkä oli valunut korvakäytäviin ja tukkinut ne aiheuttaen korvien lukkoisuuden ja kivun. Neljä päivää sängyssä editointia räkätaudissa oli tehnyt tehtävänsä.
Nyt alkoi sairastelu riittää. En tiedä mitä tässä olisi nyt eteen pitänyt tulla, kun kaikki taudit oli jo käyty läpi. En uskaltanut sanoa norovirusta edes ääneen, sillä muistin vielä kirkkaasti miltä se tunti potea Suomessa talvella kodassa. Nyt oltiin makoiltu Cataloniassa yli kuukausi etenemättä yhtään eteenpäin. Kyllä harmitti. Tätä menoa poljetaan Saharan läpi keskellä kesää. Mutta noin vain me lähdettiin polkemaan kuukauden tauon jälkeen, mutta keholla kestää taas tottua rasitukseen ja ensimmäisten päivien ylämäet saivat taas tunteen, että keuhkot kurkistavat kurkusta ulos.
Matkasimme rannikkoa pitkin, sillä olimme sen jo ennakkoon päättäneet. Rannikkoreitti on kaunis, hieman mäkinen. Tasaisiakin pätkiä on. Rytmistä saatiin melko kivasti kiinni, mutta päivämatkat pidettiin 40-50km kieppeillä tai sitten poljettiin vähemmän, jos jommalla kummalla alkoi puhti loppua. Influenssan kanssa pitää olla todella tarkka, ettei tule jälkitauteja, esimerkiksi kaikkien haluama sydänlihastulehdus, eikä se ole mitään tahdonvoimalla tapahtuvaa parantumista.
Ruokahommatkin alkavat sujua rutiinilla: illalla käydään ostamassa aamuksi vettä, mysliä ja rahkaa ja aamupalalla juodaan myös aamukahvit. Vesi usein täydennetäänkin illalla, sillä sitä kuluu aamulla. Veteenkin liittyy tapahtuma, jonka vannoin kirjottavani blogiin, sillä haluan, että ihmiset tietävät millaisten asioiden kanssa täällä painitaan. Tapahtuipa nimittäin niin, että olimme käyneet ostamassa vettä ja se määrä ei mahtunutkaan kaikkiin vesipulloihin, sillä olimme arvioineet vedenkulutuksen yläkanttiin ja laiskoina ihmisinä emme jaksaneet tarkistaa asiaa yhdeksästä eri vesipullosta yksitellen. Niinpä ostimme kaksi 5 viiden litran tonkkaa, joka usein holahtaa tyhjiin vesipulloihin melko helposti. Nyt jäi yli puolet toisesta vesitonkasta täyteen. Raahattiin se leiriin, että voidaan sitten aamulla täydentää vielä kaikki pullot täyteen eikä jouduta heti menemään kauppaan aamupalan jälkeen täydentämään pelkästään vettä. Tai niinhän minä luulin. Täytin vielä illalla vesipullot, nyt kun sitä vettä oli. Aamulla herättyäni ajattelin, että nyt voidaan tehdä aamukahvit vielä siitä jäljelle jääneestä viiden litran tonkasta ja sitten voidaan heittää se tyhjä kanisteri roskiin matkalla. Matkakumppani heristeli kanisteria ja kertoi, että oli yöllä käyttänyt sitä kusipullona. Siis pissannut siihen viiden litran kanisteriin sen veden päälle, mikä kanisterissa oli vielä jäljellä, kun ei sitä kuulemma enää paljoa ollut. Voi luoja, että voi mennä hermot lyhyessä ajassa. Uskon, että nämä meidän kehityskeskustelut käydään samoista aiheista, joita vanhemmat käyvät 5-vuotiaiden kanssa. Päivästä toiseen. Ja yllättävintä tässä on vielä sekin, että toinen ei ymmärrä, mikä on ongelma ja toinen ei ymmärrä, miksi toinen ei ymmärrä, että tässä on ongelma. Ja sitten siitä tulee ongelma. Puhdasta taidetta etten sanoisi. Mutta se tästä aamuepisodista, jatketaan tarinaa lounaasta.
Lounaaksi käydään kaupassa ja tehdään usein patongista lounasleivät, jonne työnnetään kaikkea epämääräistä kasvista, hummusta ja tonnikalaa/muuta helppoa proteiinia väliin. Välipalaksi syödään banaania, manteleita, omenoita, appelsiineja ja itselläni herkkujälkkäri on 2-3 lusikallista vadelmahilloa ja Peymanilla 1-2 pussia(?!) pistaasipähkinöitä jos sitä ei katkaise välissä. Silloin tällöin käydään toisen herkkukipolla/-pussilla, mutta usein varjellaan omiamme. Päivällinen on joko samanlainen voileipä-setti tai sitten jos ollaan todella reippaita, voidaan tehdä pastaa ja pestoa. Usein ei jakseta. Lisäksi ollaan tehty salaattiaterioita päivälliseksi, jossa pääperiaate on sama kuin lounasleivissä: kaikkea epämääräistä. Meikäläisen vegaanius on tällä matkalla vain kaunis muisto.
Polkeminen alkoi taas sujua ja rannikkoreittiä pitkin lasketeltiin etelän suuntaan. Ihasteliin kauniita maisemia Valencian kautta Xalóon, jossa yövyttiin muutama yö mukavalla Warm Shower majoittajalla. Sieltä matka jatkui Benidormin läpiajon kautta Alicanten huudeille. Warm Shower majoittaja sanoi, että Benidorm on paikka, joka on aika vilkas ja mielenkiintoni heräsi. Kuvittelin, että se on Valencian tyyliin rantapaikka, jossa ihmiset rentoutuvat viinilasin äärellä katsoen merelle. Kun päästiin rantakadulle, todellisuus valkeni: brittipubeja, sporttibaareja ja aivan nollat taulussa harhailevia brittejä kadut täynnä laulaen, huutaen ja toisiinsa törmäillen. Pyörän kanssa ajaessa tuntui, että ajaa interaktiivisella esteradalla. Elinikäisten traumojen saattelemana poljettiin nopeasti pois kaupungista ja löydettiin ihana puistokaistale, jonne saatiin teltta yöksi. Aamupala päästiinkin sitten syömään rannassa auringon lämmittäessä kasvoja.
En yhtään ihmettele, miksi moni polkupyöräilijä valitsee kohteekseen Espanjan. Täällä on lämmintä, hyvät pyörätiet, ei havaittavaa raivoa pyöräilijöiden ja autoilijoiden kesken ja todella kauniit maisemat. Ainut asia, mikä itseä nyppii, kun etenee etelään ojanpohjia tuijotellen on se, että roskia on aivan kaikkialla. Kaikki heitetään autosta ulos tölkeistä vessanpönttöihin(?!) ja joko ne jätetään ihan tien viereen tai sitten nähdään ihan vaivaa ja käydään heittämässä ne jonnekin pusikkoon. Aivan uskomaton määrä jätettä valtiossa, joka kuitenkin omasta mielestäni kuuluu jokseenkin sivistyneeseen kategoriaan. Mutta tämä roskaamiskulttuuri on kyllä todella ällöttävää. Turistialueet ovat täysin erilaisia verrattuna muihin alueisiin, sillä turistialueita siivotaan eikä muutaman viikon aurinkorantaturistit luultavasti ole niitä, ketkä roudaavat koko asunnon kalusteet samalla kertaa viereiseen jorpakkoon. Turistikohteet rannoilla ovat kuitenkin siistejä ja promenadeja pitkin polkiessa on ihana pysähtyä paikalliseen kahvilaan nauttimaan jäätelöä ja katselemaan merelle. Paikat ovat puhtaita, rauhallisia ja kaikin puolin miellyttäviä.
Lämpötilat Murcian tasalla maaliskuussa on +20°c luokkaa. Täydelliset olosuhteet eikä teltassakaan tarvitse erikseen kerätä rohkeutta kuoriutua makuupussista, vaan ihan mielellään valmistaa aamukahvin teltan ulkopuolella. Ollaan muutamia päiviä poljettu erikseen ja nähty päivän päätteeksi, kun oma kärsivällisyys ei edelleenkään taivu kolmen tunnin kahvilan seinän tuijotteluun, kun toinen editoi. Samalla olen alkanut miettiä Suomea ja kevättä. Kevät saapuu Suomeen etelässä huhti-toukokuussa ja se on mielestäni ihanaa aikaa vuodesta. Nyt voi olla, että me ollaan Marokossa tai Mauritaniassa ja kesäkuukaudet päiväntasaajan paikkeilla, jos saadaan purjevene hankittua inhimillisellä aikataululla. Tiedän, että itsellä tulee ikävä Suomeen kesällä. Rakastan Suomen kesää ja saaristoa kesällä. Rakastan myös Helsingin kesää kaikkine pienine kesäjuhlineen ja irtojäätelöineen ja rakastan myös järvi-Suomen kesää. Suomessa kesästä nautitaan, koska se on niin lyhyt. Tiedän, että kesäaika tulee olemaan itselle henkisesti rankkaa, sillä haluaisin olla silloin Suomessa. Talven olen voinut huoletta tähän asti skipata, mutta huomaan kaipaavani välillä myös talvea. Mutta vain siinä tilanteessa, jos pääsen edes joskus pakkasella nukkumaan sisälle lämpimään. Ranskan talvi oli rankka, enkä voi suositella pyörämatkustamista talvella kenellekään muulle kuin masokisteille.
Espanjassa mitä lähemmäs etelää poljettiin, sitä vähemmän paikalliset suostuvat edes yrittää puhua englantia. Omia espanjankielen rajoja joka päivä venyttäessäni olen huomannut kuitenkin jo pystyväni ilmaista itseäni jokseenkin 3-vuotiaan tasolla niissä asioissa, missä haluaisin puhua ja kommunikoida. Se on jo huomattavasti paremmin, mitä Ranskassa, jossa puhuminen oli yksittäisten sanojen ja viittomisten tuotosta. Lisäksi Espanjassa Gibraltarin vieressä voi aistia selvän jännitteen Espanjan ja Iso-Britannian välillä, sillä Espanjan puolella lähes kukaan espanjankielinen paikallinen ei suostu puhumaan sanaakaan englantia. Meitä puolestaan luullaan La Líneassa englantilaisiksi, sillä emme osaa puhua sujuvaa espanjaa, joten jatko-oletus tästä on, että olemme brittejä ja saamme osaksemme samaa tylyä kohtelua, mitä brititkin. Mutta lähtökohtaisesti espanjalaiset ovat ystävällisiä ja jotkut haluavat toivottaa hyvää matkaa vaikkei englanti taivukaan ja meidän espanja taipuu vielä vähemmän. Mutta aina, kun paikalliset huomaavat meidän edes yrittävän puhua espanjaa, huomaan sympatian kasvavan meitä kohtaa. Sitä paitsi ei se englanti ole meidänkään ensimmäinen kieli. Annan aina vaihtoehdoksi joko englannin tai suomen kielen, joten jos ei englanti kiinnosta, niin puhun aina mielelläni myös suomea.
Oli kuitenkin suorastaan huvittavaa, että Fuengirolassa tuntui, kun olisi saapunut kieroutuneeseen Suomeen. Palmuja joka puolella, mutta kaikki toimi kuin Suomessa. Kauppojen nimet ovat suomeksi ja kaduilla kuulee enemmän suomea kuin espanjaa. Tämä johtuu siitä, että Fuengirolassa sijaitsee suuri suomalaisten yhteisö, jossa monet asuvat pysyvästi Espanjassa ja monet ovat nauttimassa talven Espanjan lämmöstä ja palaavat aina kesäksi Suomeen. Ensimmäistä kertaa elämässäni kävin Suomi-kaupassa ostamassa ruisleipää ja salmiakkia ja kuinka niin iloiseksi voi ihminen tullakaan huomatessaan, että juuri lemppari-ruisleipää myydään Espanjassa, jota itse ostan aina Suomessa. Tuli niin kotoisa olo! Tämä sai jopa itseni miettimään, pitäisikö ryhtyä samaan vuorotteluun kuin niin moni muukin suomalainen. Tällä kertaa poljettiin vain läpi, mutta koko Espanjassa polkemisen aikana olen tutkaillut mahdollisia tiluksia matkan varrella. Voisiko täällä asua?
Nyt La Línea de la Concepciónissa meille tulee viimeiset paketit Afrikkaa varten ja lähetetään talvivarusteet Suomeen. Espanjan postikaaos on ulottunut myös meihin, sillä kolmesta saapuvasta paketista kaksi oli teillä tietämättömillä ja päivän soittelun jälkeen selvisi, että posti oli hylännyt paketit, jotka oli lähetetty Poste Restantella minun nimelläni ja kuljetusfirmat olivatkin DHL ja GLS, joten Correos kylässä oli vaan näyttänyt, että ei oteta vastaan eikä meille tullut mitään ilmoitusta. Toinen paketti oli suoraan lähetetty lähettäjälle Saksaan ja toinen oli teillä tietämättömillä, kunnes sain instagramin kautta kiinni GLS Espanjan asiakaspalvelun. Whatsappin palvelun kautta jouduin melkein sanaharkkaan robotin kanssa, joka sekin on sinällään saavutus, sillä se ei suostunut yhdistämään kenellekään oikealle ihmiselle. Lisäksi robotti intti vastaan, että paketti löytyy paikallisesta kirjakaupasta, sillä se on ohjattu sinne ja käydessäni kysymässä pakettia kyseisestä kaupasta, rouva ei ollut missään vaiheessa nähnytkään kyseistä pakettia. Uskoin tässä tapauksessa rouvaa, joka on oikea ihminen eikä whatsapp-robotti. GLS Espanjalla on myös palvelunumero, johon voi soittaa, joka ei toimi. Instagramin viestin kautta selvisi, että paketti on lajittelukeskuksessa noin 30km päässä la Líneasta. Sen voi myös ohjata uudestaan kirjakauppaan, mutta vastaanottajan nimi on Oficina De Correos, eli Postitoimisto ja paketin saa henkilöllisyystodistusta näyttämällä. Omalla henkilöllisyystodistuksella on hieman vaikea todistaa olevansa Postitoimisto jos en nyt paketin takia halua nimeäni muuttaa. Jos he lähettävät paketin kirjakauppaan, rouva ei luultavasti voi luovuttaa pakettia minulle, kenen nimi ei ole Postitoimisto, mutta vastaanottajan nimenmuutos näkyy kyllä lajittelukeskuksessa. Pohdin, että nyt ei kyllä paketti kulje espanjalaisten toimesta yhtään minnekään ja kävin hakemassa paketin suoraan lajittelukeskuksesta. Kolmatta pakettia odotellaan Suomesta ja katsotaan mihin se päätyy. Ajattelin seurata pakettia joka päivä ja mennä arvioituna saapumispäivänä kyttäämään Correosin eteen ja pysäyttää joka ikisen kuljettajan ja ottaa pakettini suoraan kuljettajalta. Se oli itse asiassa myös Correosin työntekijän neuvo. Mahtava maa.
Perinteeksi muodostunut blogin itkuvirsiosion teemat ovat tässä jaksossa henkilökohtainen tila, sosiaalinen media ja aikapaine. Huomaan, että ehkä reissun ensimmäinen henkinen notkahdus on kohdannut meidät molemmat reissaajat. Yllättävän myöhään etten sanoisi. Toisen naama alkaa puhtaasti tympiä ja erikseen polkeminen yksittäisiä päiviä pidempään on mahdotonta, sillä tavarat on jaettu kahteen pyörään ja meillä on vaan yksi teltta. Samalla Peymanilla on henkilökohtaisia haasteita hänen perheeseensä liittyen, joka on vienyt suurimman osan hänen aikaansa viimeiset kolme kuukautta, eikä videot tai matka tahdo edistyä. Minä puolestani en voi pakottaa videoita tai matkaa edistymään, mutta tuleenkaan ei voi jäädä makaamaan. Tähän liittyy samalla mainitsemani aikapaine, sillä erinäisistä syistä johtuen matka tulee olla maalissa tämän vuoden (2026) loppuun mennessä. Emme siis voi ottaa huilia matkasta ja kerätä henkistä pääomaa Espanjan aurinkorannoilla, vaikka se olisi nyt ainut asia, mikä tässä kohtaa kiinnostaisi meitä molempia. Voisin vaan ottaa lomaa haasteesta, käydä kiipelemässä missä sattuu, huiputtamassa muutama vuoren Euroopassa, purjehtia ehkä jonkun gastissa Atlantin yli, juoda rommin Kuubassa ja palata toisen veneen gastissa Eurooppaan ja palata takaisin haasteeseen. Ja nyt takaisin todellisuuteen. Teltta kasaan ja pyörän päälle. Tämä on juuri sitä henkistä haastetta, jota tultiin hakemaan. Nyt vaan pää kylmänä kohti tavoitetta ja turhat pulinat pois. Tällä hetkellä on tärkeää tukea toista myös henkisesti, sillä tiedän, että oma henkinen haaste tulee olemaan Afrikassa.
Tunnen väsymystä sosiaalisen mediaan ja sisällön tuottamiseen matkalta. Nyt Espanjassa toivon vaan, että olisi pidempi aika koko haasteelle eikä jokaisen päivän kilometrejä tarvisi laskea. Jokaisen päivän tavaroiden pakkaus, teltan purkaminen ja pakkaaminen, leiripaikan etsiminen ja leirin pystyttäminen, kaikki on rutiinia ja alkaa väsyttää, mutta vie myös aikaa. Mitä enemmän kuvataan matkalla, sitä hitaampia ollaan. Mutta jos ei kuvata ollenkaan tai vähän, niin ei ole materiaalia tehdä videoita. Ja itse editointi vie eniten aikaa. Ei voi mennä kiertelemään kaupungille, sillä määränpää pitää saavuttaa tämän vuoden aikana. Ei voi mennä treenaamaan muita lajeja, sillä pitää edetä. Ei voi edetä koko päivää, sillä kaikki paikallaolo pitää käyttää sosiaalisen media tekoon tai opiskeluun. Ja kaiken lisäksi vielä itse suunniteltu reitti ja haaste. Sehän tässä kaikessa naurattaakin. Lisäksi sponsorisopimuksissa on se hyvä puoli, että saadaan kyllä tavarat käyttöön, mutta haasteena on myös se, että meidän puolelta sopimus täytyy olla kannattava myös sponsoreille. Väsymys ei siis liity itse reissaamiseen, vaan siihen, että vapaa-aikaa ei ole. Eikä sitä vapaa-aikaa ole mahdollista ottaa, sillä kello tikittää. Työaika on ympäri vuorokauden.
Purjeveneen hankinta on suorastaan epätoivoista. Kukaan ei vastaa viesteihin, ja ne seurat keneltä ollaan kysytty paikan päällä, ei halua vuokrata, purjehdusvaatteet ovat vielä tulossa postissa jos ne ikinä edes päätyvät tänne ja sanotaanko, että purjehduskoulut eivät ole olleet kovin anteliaalla päällä edes ajattelemaan veneen vuokrausta meille. Jokseenkin ärsyttävää, että joku ulkopuolinen pystyy tekemään päätöksen siitä, voidaanko me saada vene ylitykseen vai ei ja siis lähtökohtahan on, että ollaan persaukisia. Jos olisi tuhansia euroja takataskussa, voitaisiin lätkäistä eurot pöytään ja olen aivan varma, että sillä saataisiin joku kämänen kippo ylitystä varten. Peyman tosin on sitä mieltä, että miekkavalaat odottavat meitä merellä ja syövät meidät heti sen jälkeen, kun ollaan laiturista irti. Katsotaan joudutaanko soveltamaan purjehdusosuus, joka taas itseäni sieppaa niin vietävästi, sillä odotin niin kovin purjehdusosiota. Mielestäni pyöräilyosuus on jo nyt niin pitkä, että edes joku muu laji siinä välissä olisi vähintäänkin suotavaa. Siinä tapauksessa pitää keksiä myöhemmin joku viides laji, jos sen veneen saaminen on mahdotonta. Tässäkin tapauksessa aika juoksee eikä meillä ole kuukausia aikaa viettää Espanjassa ainoastaan sitä varten, että päästään vastakkaiselle mantereelle, joka jo näkyy suoraan silmiemme edessä.
Hieno urakka!
Saatte tehdä ja julkaista matkakirjan, kun retki on tehty. Teksti mielenkiintoinen, sujuva ja jännittävä! Valmis sellaisenaan…
Mielenkiinnolla olen seurannut, mutta vasta Ranskasta lähtien (muistaakseni).
Hyvää matkaa loppupisteeseen asti!
❤️❤️
Kiitos paljon! Matka jatkuu, katsotaan miten mennään salmen toiselle puolelle… 😀
Kaikkea sitä oman päänsä menoksi onnistuukin suunnittelemaan! Onneksi muu maailma auttaa, muuten olisi varmaan tylsää eikä olisi mitään muisteltavaa ja kerrottavaa! Kiire on kyllä aika inhaa. Tsemppiä matkaan!
No sanoppa muuta! Kiitos paljon, sisulla eteenpäin.
Olen seurannut teidän menoa/tuloa ja odotin teitä Fuengirolaan,kun olimme siellä. Olisitte päässeet suihkuun,pyykille ja nukkumaan vuoteeseen. Mutta muutamasta päivästä oli kiinni, että meidän lento lähti Suomeen, ennenkuin olitte Fugessa. Hyvää matkaa teille Afrikkaan!
Terveisin Inarin Juhon anoppi ja Tuulin äiti…
Voi kiitos! Harmi ettei osuttu samaan aikaan, olisi ollut mukava tavata 🙂
Hauskaa, aitoa kerrontaa. Reissu on rankka, mutta onneksi joka välissä pilkahtaa huumorin kukkanen. Teille tulee upeita muistoja tästä seikkailusta. Minua nauratti varsinkin tuo hyvä kuvaus “kehityskeskustelu kuin 5 vuotiaan kanssa”-osio 😃
Kiitos 🙂 Kyllä, muistoja todellakin kertyy ja pelkällä huumorillakin pääsee yllättävän pitkälle 🙂