Nouakchott oli kuin maa maan sisällä. Täysin erilainen, miltä Mauritania oli näyttäytynyt ennen sitä. Oltiin Nouadhiboussa tavattu argentiinalais-saksalainen nainen, Gigi, joka sattumoisin oli saman ikäinen kuin minä. Peymanin editoidessa hostellissa, me otettiin naisvoimin paikallinen auto käyttöön (ei, ei varastettu) ja lähdettiin ajamaan vähän toririnksaa kaupunkiin.
Kamelimarkkinat piti nähdä, oltiin kuultu, että siellä on aika sekasortoinen meininki ja sekös vähän houkutteli. Sisään mennessä ei kyllä kaaos tullut ensimmäisenä mieleen, mutta masentuneita kameleita hengaili sekaisin siellä täällä ja vähän sivummalla oli kamelinnahkoja kasoittain. Haju oli…mielenkiintoinen. Siinä ihmeteltiin myös, miltä näyttää kamelin jalka (ei kavio eikä sorkka, vaan joku muu nimi?) avattuna ja lähdettiin noin puolen tunnin pyörimisen jälkeen jatkamaan matkaa. Otettiin vielä kasvissyöjien kaverikuva kamelin taljakasojen keskellä ja lähdettiin kohti uloskäyntiä. Ulos mennessä kolme miestä oli sitonut kamelin auton lavalle ja he olivat nähtävästi ostaneet juuri kyseisen, melko nuoren kamelin. Kysyin paljon hän oli siitä maksanut ja muistaakseni euroissa oli noin 600€. Kameleiden normihinta on kuulemma noin 1000€, joten tämä oli lähtenyt halvalla.
Seuraavana vuorossa oli kalamarkkinat, jonne päädyttiin puolivahingossa. Kaloja näytti olevan missä milloinkin enkä nyt ihan varmaksi osaa sanoa, mutta osa kaloista näytti siltä, että kylmäketju ei ole ollut täysin katkeamaton. Ei tullut kalapöytää meillä sille illalle.
Viimeisimpänä toririnksalla oli eronneiden naisten markkinat. Mauritaniassa avioerossa nainen saa kaiken omaisuuden ja tori onkin saanut siitä nimen, kun eronneet naiset ovat torilla myymässä eromööpeleitä ja muuta kodin irtaimistoa. Nyt se kuitenkin näytti ihan normi torilta ja tultiinkin siihen tulokseen, että nyt ei tainnut olla vielä erokausi meneillään kesällä. Ehkä sitten syksyllä taas tulee kauden sohvat myyntiin.
Nouakchott oli myös siitä ihmeellinen paikka, että sillä huuteluja oli paljon vähemmän ja vaikka olin yksinkin kävellen liikkeellä kaupungissa auringonlaskun jälkeen, ei ollut yhtään ahdistavaa. Ajellessa paikallisella autolla oli aivan ihanaa ettei paikalliset kiinnittäneet mitään huomiota ja sai rauhassa tutkailla ympäristöä autosta käsin ilman, että itse herättää huomiota ulkomuodollaan. Ilmeet olivat myös hyvää katseltavaa, kun kaksi länsimaalaisen näköistä naista ajelee paikallisella autolla ikkunat auki ja popittaa jotain latinomusiikkia ämyreistä. Katseista paistava hämmennys oli huomattava, mutta oli niin suuri, että huutelua tuli huomattavasti vähemmän, mitä yleensä.
Nouakchottista sai kaikkea ihanaa: falafelia jemeniläisestä ja libanonilaisesta ravintolasta, mysliä ja jogurttia ja aina niin tärkeitä kasviksia ja hedelmiä. Jokapäiväinen mango-banaanismoothie hiveli sisäelimiäni ja tuntui, että kaiken hiekkaisen kalan ja leivän jälkeen saa jotain, missä on edes muutama vitamiini energian lisäksi.
Täytyy kyllä sanoa, että autot ovat yllättäneet polkijan tässä maassa. Seuraavan kerran, jos Suomessa kuljetan muuttokuormaa, tiedän, että ihan perus Rellun päälle mahtuu huonekalut ja kodinkoneet, kun tarpeeksi pelaa tetristä tavaroiden kanssa. On myös mahtavaa huomata, että se on se auto, mikä muuttuu tarpeen mukaan eikä toisin päin. Yhdessä autossa oli hitsattu irti koko takaluukku ja laitettu vaneriset saluuna-ovet tilalle. Kyllähän se pesukone paremmin sinne kyytiin mahtuu, kun takaluukun kansi ei ole koko ajan tiellä. Siellä katolla kulkee sohvat, vaatteet ja elävät vuohet, kaikki sulassa sovussa.
Henkisen hengähdyksen jälkeen matkan piti jatkua. Enää 200km ja ulos maasta. Saatiin mitä ei todellakaan tilattu: vastatuulta. Aavikkoa oli koko ajan vähemmän ja maasto muuttui uskomattoman kauniiksi. Kansallispuisto häämötti ja todellakin odotin, että pääsen Senegaliin. Nyt vaan poljetaan. Niin ja tietysti kuvataan kaikki. Sovittiin, että kaksi päivää pitää jättää löysää rajanylitykseen ennen kuin viisumit menee vanhaksi. E-viisumi on voimassa aina 30 päivää.
Juuri, kun oltiin päästy kaupunkialueelta ulos, kolme parikymppistä miestä seisoi tien poskessa. Itselle näytti, että he vaan tervehtivät ja huusivat jotain perään, ihan perussettiä. Peyman kysyi kohtaamisen jälkeen, näinkö mitä he tekivät. No en nähnyt. Jälkikäteen hän kertoi, että yksi heistä oli heristänyt etusormea Peymanille ja toistanut sanat, jotka yleensä toistetaan siinä yhteydessä, missä vääräuskoisilta otetaan luulot (tai kehon osa) pois. Aika radikaalisti kuvailtu, mutta tämän kokemuksen kanssa me poljettiin etelään.
Yöksi ei todellakaan haluttu mennä minnekään dyynin reunalle telttailemaan, vaan kysyttiin kylän kauppiaalta, voidaanko laittaa teltta yöksi kaupan taakse. Tällä toiminnalla me varmistetaan, että kyläläiset tietävät, että me ollaan yötä lähistöllä ja kukaan radikalisoitunut hullu ei tule tekemään taikojaan yön pimeinä tunteina keskellä ei-mitään. Me saatiin laittaa teltta kauppiaan kodin terassille ja ilmeisesti taas sirkuseläimet olivat saapuneet kylään ja koko kylän nuoret tulivat katsomaan, kun kaksi länkkäriä telttailee. Meno oli kuitenkin varsin rauhallista ja vain muutama noin 7-vuotias jäi kyselemään toistolla ‘Bonjour’, kunnes eivät enää saaneet valitettavasti vastausta noin 20 toistokerran jälkeen. Muutama nuori toi meille vettä ja jotain herkkuja, joka oli todella upea ele kyseisiltä nuorilta. He olivat oikein kohteliaita ja me otettiin vastaan muutama vesipullo, mutta herkut he saivat syödä itse.
Joskus yhden aikaan yöllä terassilla hakattiin oven lukkoa rikki jollain kivellä. Rouva oli lukinnut itsensä ulos, hukannut avaimen ja oli ilmeisesti mennyt naapuriin kysymään apua. Siinä joku 5-7 henkilöä yritti hakata lukkoa ja Peymanilla heräsi mielenkiinto, mitä siellä oikein tehtiin. Tilannehan päätyi siihen, että Peyman yritti rikkoa sitä lukkoa ja siinä jo hetken pohdin, miltä ulkopuolisen silmin näyttää, että joku ulkomaalainen yrittää hakata lukkoa rikki pimeällä. Oli nähtävästi normi päivä (tai ilta), sillä hänelle annettiin vain eri kokoisia kiviä, joita voi kokeilla. Lukkoa ei kuitenkaan valitettavasti sinä yönä murrettu.
Mitä pidemmälle edetään, sitä oudompia tilanteita tulee eteen. Yhdellä kioskilla ostettiin leipää ja tonnikalaa (vaihteeksi) ja syötiin ne siinä kaupan edessä, kun kysyttiin lupa. Kauppaa piti pari nuorta jannua ja he siinä vieressä pelasivat jotain peliä ja selailivat somea, niin kuin nuoriso yleensä tekevät missä päin maailmaa tahansa. Kaikki meni aivan rauhallisesti siihen asti, kun alettiin pakata loppuja ruokia laukkuihin ja aikomuksena oli jatkaa matkaa. Siinä vaiheessa toinen pojista nousi ylös ja alkoi toistaa koko ajan kovemmalla äänellä meitä katsoen “Allahu Akbar!”. Olen luultavasti katsonut liikaa elokuvia tai nähnyt muita videoita, mutta tähän sanamuotoon on liittynyt myös muita aktiviteetteja, jotka eivät ole suotuisia länsimaalaisille. Pakattiin pyörät rauhassa ja toivotettiin hoilotuksen seasta hyvää iltaa ja jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä kun poikettiin kauppaan, teinipoikia alkoi taas parveilla ympärilläni tuttuun tapaan sillä aikaa, kun Peyman shoppaili kaupassa. Siinä taas peruskysymykset kaikilta yksitellen, mitä kuuluu, nationality ja minne menossa ja olisko vähän rahaa ja karkkia. Peymanin palatessa pyörille, pojat kysyivät ollaanko muslimeita. Vastattiin kieltävästi ja siitä alkoi taas koraanin luetteleminen ulkoa jostain kohtaa eikä siitä tullut loppua. Välillä käy mielessä, kuvitteleeko joku, että jostain asiasta jankkaaminen vaikuttaisi edes jossain aiheessa positiiviseen lopputulokseen. Se, että joku alkaa jankkaamaan koraania kaupan kulmalla, ei luultavasti käännytä turisteja muslimeiksi, eikä se toimi kuin joku loitsu. Mutta onpa tässä maassa muutakin, mitä en ymmärrä.
Koraani-loitsun jälkeen päätettiin, että nyt ei kyllä enää yhtään ylimääräistä minuuttia tässä maassa. Alkaa jo henkisesti vahvankin ihmiset hermot olla herkillä ja jatkuva valppaus uuvuttaa. Kun ihmiset eivät ole aidosti mukavia, tuntuu, että itsekin vajoaa siihen samaan negatiivisuuden kierteeseen ja alkaa ajatella ihmisistä vain pahaa. Vielä loput tsempit ja kohta ollaan Senegalissa.
Enää oli vajaa 100km rajalle ja pysähdyttiin syöttämään matkakumppanille kanaa. Itse odottelin sivukujalla ja valitsin itselleni pahvilaatikoista sopivat istuinalustan ja rötväsin pyöräni vieressä. Sivukujalle asteli muutama parikymppinen mies ja perus kysymys “How are you” raikui kadulle. Kun se on noin viideskymmenes “How are you” päivälle ja ideana tässä keskustelun avauksessa on yleensä alkaa kyselemään jotain muuta ja tulla aina vain lähemmäs ja puhdas vee-tuilu tai naimisiinmeno, en halunnut vastata, vaan keskityin puhelimen karttaan. Saman tien “How are you”-kommentin jälkeen tuli samasta suusta “F*ck you” yhtä hilpeästi, johon hän sai itseltäni samanlaisen vastauksen. Mitäköhän ihmiset sanoisivat jos kulkisin pitkin Padasjoen katuja ja haistattelisin kaikille harvoille ulkomaalaisille, joita näen kadulla. Mikä tällaisen käytöksen pointti on?
Samana päivänä mentiin kylän vieressä puun alle pitämään evästaukoa. Kun teimme lähtöä, kolme poikaa, noin 10-13v. Tulivat taas kyselemään perus kyssärit, rahaa ja karkkia. Meillä kaikilla oli vielä hyvä mieli siinä vaiheessa eikä kukaan pojista vaikuttanut olevan ilkeä missään määrin. Kun lähdettiin polkemaan, tunsin todella pienen hipaisun alaselässäni/pakarassa. Käännyin katsomaan, sillä välillä tarakalla olevan repun hihna läpättää tuulessa ja osuu joskus kehooni. Nyt kuitenkin yksi näistä pojista oli pyöräni takana, mutta lähti nauraen pois. Pysähdyin ja kysyin Peymanilta kuvasiko hän sattumalta kameralla suuntaani ja näkyikö siinä mitään. En ollut täysin varma, oliko poika yrittänyt koskea takamukseeni vai mitä selkäni takana tapahtui. Olin todella raivona ja sanoin, että nyt meni yli, molemmat tehtiin selväksi, että kyseinen toiminta on loukkaavaa eikä millään tavalla hyväksyttävää. Toiset pojat levittivät käsiään ja osoittivat tätä yhtä, joka oli ollut pyöräni takana. Toiset pojat lähtivät jahtaamaan tätä yhtä hiplaajaa ja katosivat kylään. En usko, että sillä oli mitään merkitystä heidän päiväänsä, kunhan saivat vain hauskaa juttua kavereille. Todellisuudessa vereni kiehui siihen malliin, että jos kosketusyritys olisi ollut satavarma, olisin mennyt kylään ja etsinyt hänen äitinsä käsiini ja kertonut mitä tämä hänen poikansa on tuntemattomalle naiselle yrittänyt tehdä. Nyt tämä riittää! Poljettiin muutama kilometri ja itsellä meni kuppi nurin ja aloin manata koko Mauritanian alimpaan helvettiin ja halusin vain pois sieltä huusin tuuleen, mitä p*skaa täällä joutuu kestämään ja naisia kohdellaan kuin sirkuseläimiä. Kokosin raivoani ja kerroin Peymanille, että palaan sinne kylään ja selvitän sen kakaran vanhemmat, jotka saavat hoitaa lapsensa kohtelun paikalliseen tapaan. Toisaalta en usko, että perheenisä olisi tehnyt mitään, olinhan vain naisturisti. Päädyin keskustelun jälkeen polkemaan eteenpäin ja sovittiin, että nyt lähdetään tästä maasta mahdollisimman nopeasti pois eikä tulla enää ikinä takaisin. Myöhemmin kylän läheisessä pusikossa oli myös poikalauma, jotka selvästi näkivät, että nyt on turisti fillarilla liikkeellä ja juoksu tielle alkoi. Jotain huutoja kuulin, muttei kiinnostanut jäädä kuuntelemaan lahjatoiveita. En ollut varma haistatteliko lapset, sillä suurimmassa osassa tapauksia lapset tai nuoret aikuiset haluavat sinun ensin pysähtyvän millä keinolla tahansa, jotta voivat aloittaa lahjojen ja rahan kyselyn (ja kaikki muutkin kysymykset) oikein ajan kanssa ja huuto on sen mukaista ihan sielä kylän perältä asti. Ja se pysähtyminen vasta virhe onkin. Peymanin polkiessa takana, lapset olivat ehtineet juosta jo tien lähelle ja haistattelivat ihan huvikseen sieltä käsin. Peyman kääntyi ympäri ja piti palautetilaisuuden suhteellisen selvästi, että nyt olisi haistattelun loputtava. Tilaisuuden jälkeen vanhin oli ilmeisesti pahoitellut. Itse en usko näihin pahoitteluihin enää pätkääkään. Sen verran kyynistynyt akka tässä on jo tullut. Itse taisin aikuiseen tapaan näyttää keskaria vaan takaisin, kun huomasin yhden sellaista näyttävän. Tässä oli nyt kerääntynyt yhdelle päivälle tarpeeksi tapahtumia ja halusin vain rauhaan.
Joka päivä on yhtä vuoristorataa, kun ei tiedä onko ystävällisen vai mahdollisimman veemäisen ihmisen kanssa tekemisissä. Jotkut haistattelee ja jotkut toivottavat tervetulleeksi, jotkut koskettelevat, jotkut kohtelevat kuin ilmaa, jotkut valehtelevat silmät päästään hinnoissa ja jotkut antavat rehellisen summan kerralla. Oma mieli on ihan solmussa, sillä en halua itsessäni näkyvän niitä negatiivisia piirteitä, mitä koen tässä maassa lähes päivittäin. Lisäksi tuntuu oudolta, että me dokumentoidessamme omaa matkaamme ja kuvatessamme itseämme, jotkut paikallisista ovat sanoneet, ettei jossain saa kuvata (mikä ei pidä paikkaansa, koska kyseessä on yleinen katu, jossa kuvataan itseämme, eikä videossa näy paikallisten kasvoja tunnistettavasti), eikä paikalliset tykkää yhtään, että heitä kuvattaisiin. Sitä kyllä kunnioitan, jos joku sanoo, ettei hän halua tulla kuvatuksi, mutta voin tunnustaa, että ollaan harrastettu myös salakuvaamista paikoissa, joissa ei haluta kuvattavan (esim. kalamarkkinat ja kamelimarkkinat), sillä niissä saa kyllä kuvata, vaikka paikalliset eivät siitä pidäkään. Lähtökohtaisesti paikalliset haluavat, että paikoissa, joissa tapahtuu jotain hämäräperäistä, ei haluta kuvattavan. Eikä me koskaan kuvata ihmisten kasvoja luvatta tai käytetä materiaalia, jossa näkyy ihmisen kasvot selkeästi eikä olla kysytty lupaa julkaisuun, sillä usein muutenkin kuvataan vain toisiamme. Tässä myös syy siihen, miksi Peyman yleensä kuvaa, sillä minun kädessäni oleva kamera herättää huomattavasti enemmän huomiota kuin hänen kädessään oleva. Samoin itseäni kuvataan poikkeuksetta paikallisten toimesta joko julkisesti tai yritetään tehdä se salaa, eikä minulta ole kysytty, voiko minua kuvata. Saattaa kuulostaa rajulta, mutta olen alkanut olla paikallinen tässäkin tapauksessa. Maassa maan tavalla. Lapsetkin usein lopettavat sikailun, jos näkevät, että heitä kuvataan.
Keho täysin ylivirittyneessä tilassa jäätiin 70km päähän rajasta. Kysyttiin santarmiston tarkastuspisteellä jos voidaan laittaa teltta heidän rakennuksen taakse yöksi ja jatketaan seuraavana aamuna matkaa. Ne ovat yleensä parhaita paikkoja, sillä kylän lapsetkaan eivät hengaile lähistöllä tai saavat tukkapöllyä sotilailta. Paras paikka meille jos halutaan nukkua rauhassa. He olivat oikein mukavia sotilaita ja antoivat luvan laittaa leiri pystyyn rakennuksen viereen.
Aamulla keitin kahvit ja tein aamupuuron joskus kuuden aikaan. Vähän tuntui vatsassa oudolta, mutta niin aina välillä reissussa tuntuu. Kävin pusikossa ja ajattelin, että nyt tulee kyllä melkoisen löysää tavaraa, mutta sitäkin tulee aina välillä reissussa. Maha ei ollut kipeä, mutta jotenkin outo fiilis. Siitä puolen tunnin päästä jouduin taas menemään pusikkoon ja elämäni ensimmäiset vesiripulit ulostautuivat kehostani pusikkoon Mauritaniassa. Seuraavan kahden tunnin aikana olin tyhjentänyt kehoni seitsemän kertaa ja loppua ei näkynyt. Nyt ei ollut kaikki kohdillaan. Olisin halunnut lähteä liikkeelle, mutta matkakumppani suositteli, että kattellaan nyt aamupäivä, että mitä keho sanoo ja lähdetään vasta sen jälkeen liikkeelle jos siltä tuntuu. Kauppa me oltiin ohitettu viimeksi 3km sitten ja seuraava oli vasta 40km päässä. Peyman kysyi santarmisto-ukoilta voidaanko mennä aurinkosuojaan päivän ajaksi vieressä olevaan katokseen ja he sanoivat, että voidaan mennä. Tarjosivat omaa vessaa myös käyttöön, mutta itse kyllä ravasin mielummin pusikossa ilman ketään ympärillä ja kameleita katsellessa vähän sivummalla. Puolen päivän aikaan tuli ensimmäinen oksennus ja totesin, että tänään ei kyllä ehkä nyt kuitenkaan poljeta, jos ei ole ihan pakko. Ainut asia oli, että meidän Mauritanian viisumit menevät vanhaksi kahden päivän päästä, joten seuraavana päivänä oli täysi pakko lähteä polkemaan. Keho tyhjeni täysin, vettä tuli molemmista päistä enemmän kuin koskaan ja koitin samaan tahtiin juoda elektrolyyttejä ja sokeri-suolavettä, että saan sentään jotenkin korvattua nestettä. Ylös tai alas sekin vesi aina meni ja keho oli täysin nuutunut. Kaikki kunnia matkakumppanilleni, joka jaksoi tehdä vesiseoksia ja kävi ostamassa vettä kaupasta viimeisillä rahoillamme, sillä raja piti ylittää tänään ja meidän rahat oli laskettu sen mukaan ja nyt käytettiin jo hätävara-rahaa. Oltiin täydennetty vedet edellisenä päivänä, mutta kaikki ne 20 litraa kuluivat ripulipäivänä ja pakko oli saada lisää. Neste ei vaan yksinkertaisesti pysynyt kehossa. Normaalisti filtteröidään vesi, kun ollaan paikoillaan, mutta nyt ei ollut vesipaikkoja lähellä ja jouduttiin turvautumaan tähän lähikaupan pulloveteen, joka lähtökohtaisesti aina myydään kätevästi maksimissaan 0.75 litran pulloissa.
Illalla seitsemän aikaan mestoille saapui mies. Hän kertoi, että on paikan omistaja. Pahoiteltiin ettei tiedetty katoksen olevan hänen, vaan luultiin että se kuuluu santarmiston rakennuskompleksiin ja he jopa antoivat meille luvan oleskella katoksessa päivän. Kerrottiin tilanteemme ja sen, että tarkoitus oli jatkaa matkaa aamulla. Tai Peyman kertoi, sillä itse makasin maassa, kun en muuhun pystynyt. Herra kertoi, että haluaa rahaa siitä, että me ollaan oltu siellä. Peyman kysyi paljon hän haluaa siitä ja sanoi summaksi 300 paikallista valuuttaa. Vertailun vuoksi voin kertoa, että matkaajat maksavat seinillä ja katolla varustetuista majoista yleensä 200/yö. Harmillisesti meillä ei ollut niin paljoa rahaa, jos me haluttiin ostaa seuraavalle päivälle vielä vettä. Peyman kertoi ettei meillä valitettavasti ole rahaa niin paljoa ja lähimpään pankkiinkin on yli 50km matkaa. Inttämiseksihän sekin meni ja sössötin jotain lattialla, että mennään pois vaan, kun en muuhun pystynyt. Mies näki Peymanin lompakossa 400, jonka säästimme tulevaan kansallispuistomaksuun, sillä se oli 200/naama. Hän halusi niitä, mutta taas selvitettiin, miksi me tarvitaan niitä eikä pystytä maksamaan sitä 300. Peyman antoi 100 eikä mies ollut tyytyväinen. Sanottiin, että anna sitten takaisin se 100 ja me lähdetään pois. Hän oli ilmeisesti ymmärtänyt, että me oltiin nukuttu siellä edellinen yö ja halusi siitä rahaa. Näytettiin kuvia teltastamme aamulta, jossa näkyi, että oltiin nukuttu teltassa eikä katoksessa. Peyman kertoi, että herra voi mennä kysymään santarmistolta jos ei kerran usko meitä. Mies kävi juttelemassa heille ja tuli takaisin kertoakseen, että kyllä se 100 riittää. Peyman vielä kertoi, että nyt kun maksettiin hänelle se 100, me ei saada ostettua sillä rahalla enää vettä seuraavalle päivälle, jolloin pitäisi mennä vielä 70km. Ei kiinnostanut.
Yö oli kuuma ja me nukuttiin vedellä kostutettu huivi peittona. Matkakumppani kärsi koko yön kuumuudesta, joka oli noin 30 astetta läpi yön ja itse ravasin vesityhjennyksessä koko yön läpeensä.
Aamulla olikin sitten kiva herätä reippaana lähtöön ja itse tein kuivumiskuolemaa koko aamupäivän. Lähdettiin myöhään liikkeelle, joka tarkoitti puolta päivää ja sekös vasta onkin mukavan lämmintä polkea. Vedin sokeri-suolavettä solkenaan ja koitin edes vähän saada energiaa puhtaasta sokerista, kun tyhjennyksen lisäksi en ollut pystynyt syömään mitään, mikä olisi pysynyt sisällä.
Jollain ihmeellä päästiin eteenpäin ja matkaamme liittyi sveitsiläinen Manuel, joka oli matkalla Marokosta Dakariin fillarilla. Pidettiin pitkiä taukoja, itse kävin taas pusikoissa milloin missäkin, mutta pissalla ei tarvinut käydä. Keho oli jo niin kuiva. Päätin, että nyt pitää puristaa vielä kilometrin Senegalin puolelle, siellä voi sitten romahtaa. Poljettiin kansallispuistoon ja yövyttiin puistonvartijoiden rakennuksessa, koska he tarjosivat sisämajoituksen. Ukkospilvet vyöryivät päälle ja toden teolla kiitettiin tästä anteliaasta eleestä, sillä teltassa nukkuminen pihalla olisi ollut lähellä katastrofia. Asfaltti nimittäin oli loppunut jo edellisessä kylässä, noin 10km ennen tätä rakennusta.
Aamulla sain ainakin viisi lusikallista puuroa naamaan, mutta loput energiat tulivat taas sokerivedestä. Vatsa ei yksinkertaisesti suostunut ottamaan vielä asioita vastaan. Ripuli jatkui, mutta nyt välissä oli jo useampi tunti. Enää vaivaiset 30 kilometriä, se ole enää mikhään! Kunnes todellisuus löi oikein kunnolla vasten kasvoja, suorastaan hakkasi. Yön ukkoskuuro oli tehnyt maasta (ja tiestä) savea, minkä joukossa oli kiviä ja simpukoita. Ensimmäiseen kolmeen kilometriin meillä meni kaksi ja puoli tuntia, kun savi tukki kaiken pyörässä. Hihnan ja rungon väli oli savessa, lokasuojien ja renkaiden väli oli savessa ja ulkoisesti tie näytti olevan hiekkatietä, mutta sitä ajaessa pyörä upposi saveen ja paakkuuntui renkaisiin ja kenkien pohjiin. Otettiin lokasuojat irti ja jatkettiin matkaa, mutta ensin Peymanin hihna lähti paikoiltaan ja sitten omani. Hihnan keskellä oleva ura oli täynnä saven survomaa kiveä ja simpukoita ja ne piti yksitellen kaivaa ensin hihnasta pois ennen kuin päästiin ottamaan takana olevat tavarat pois ja irrottamaan takarengas sitä varten, että saadaan hihna takaisin paikoilleen. Ei muuta kuin työkalupakki levälleen ja hommiin. Manuelin kanssa sovittiin, että nähdään sitten taas Senegalissa, mutta hänen ei kannata huomattavasti kevyemmällä pyörällä jumittaa täällä meidän kanssa, vaan ylittää raja ilman meitä.
Ei ollut paljoa liikennettä, mutta yksi moottoripyörä liukasteli jossain vaiheessa vastaan ja hän yritti kanssa irrottaa lokasuojia, että pääsee jatkamaan matkaa. Me tultiin siihen tulokseen, että mennään jonnekin varjoon odottamaan neljään asti, että aurinko kuivattaa savea ja se on ehkä hieman helpompi polkea. Jumitettiin tarvittava aika ja itse litkin sokeri-suolavettä mitä uskalsin. Vedet tosin vähenivät taas ja meidän piti sinä päivänä ylittää raja, sillä viisumit vanhenee. Raja pitäisi olla pyöräilijöille auki klo 20:00 asti, vaikka muuten menee kiinni klo 18:00. Otettiin tavoitteeksi ennen klo 20:00.
Eteneminen oli hidasta, Peyman halusi vielä kuvata matkaa ja itse tein tutusti kuolemaa. Osa pätkistä oli helpompaa ja aurinko tosiaan oli tehnyt taikojaan ja polkeminen oli jossain määrin huomattavasti helpompaa mitä aamulla polkiessa. Oma hihna lähti vain kerran pois paikoiltaan tässä toisessa vedossa. Silti osa matkasta jouduttiin työntämään pyöriä ja etenemään todella hitaasti. Kello tikitti ja keho oli luovuttamassa. Kuuntelin musiikkia, kävin mielessäni läpi skenaarioita, mikä kaikkea pitää ottaa huomioon jos joudutaankin jäämään vielä tänne, mutta toisaalta se ei yksinkertaisesti ollut mahdollista, sillä viisumit. Aurinko porotti, asteita oli noin 40 ja kostean kuuma. Keho hikoili sen vähänkin nesteen, jonka olin onnistunut pitämään kehossa, pissalla ei tarvinut käydä koko päivänä ja tunsin todella, miltä tuntuu, kun keho käy tyhjäkäynnillä. Työnsin pyörää kyyneleet silmissä eteenpäin ja pyysin keholtani anteeksi, että olen laittamassa sen tällaisen kokemuksen läpi, mutta nyt ei voi luovuttaa. Nyt jos koskaan ei voi luovuttaa. Matkaa oli enää 12 kilometriä. Kyllä me tämä läpi päästään. Niin kauan aikaa, kun taju ei lähde, on vielä toivoa.
Aika kului, tuli taas hieman helpompaa osuutta eteen ja saavuttiin niin sanotulle pääväylälle noin 10 kilometriä ennen rajaa. Siellä sijaitsi pieni kylä ja tie kääntyi pois joenvarresta. Risteyksessä hengaili kolme miestä, joista yhden Peyman tunnisti kahdeksan vuoden takaa. Valitettavasti siinä ei ollut suuremmille kuulumisten vaihtamisille hirveästi aikaa, sillä meillä oli tunti aikaa olla rajalla. Ei sinänsä, ei heillä ollut yhteistä kieltäkään. Saatiin täydentää muutama vesipullo, sillä nyt mentiin niidenkin osalta ihan limiiteillä eikä ollut aikaa jäädä filtteröimään vettä paikoilleen.
Puhtaan sokerin voimalla poljettiin kyllä upeissa maisemissa, mutta takki aivan tyhjänä. Viimeiset kaksi kilometriä oli mutatietä, jota pitkin luisteltiin polkien ja kävellen, sillä siihen astuessa jalka luisui mudassa sivuttain ja pyörälle tuppasi käymään samoin. Painittiin osuus läpi ja nähtiin rajanylityspaikka. Poljettiin portille klo 19:48 ja huomattiin, että se oli kiinni. Toisella puolella porttia oli rajatyöntekijä, joka sanoi, että kiinni ollaan, tulkaa huomenna uudestaan. Noin 5 minuuttia yritettiin saada joku tulemaan portille edes puhumaan meidän kanssa, että mikä homma, tämä mesta piti olla kahdeksaan asti auki ja viisumit menee vanhaksi. Yksi herra laahusti portille ja hän olikin vallan mukava. Lupasi selvittää viisumihomman ja niin tekikin. He päästivät meidän porttien sisäpuolelle telttailemaan ja ilmoittivat, että ei ongelmaa viisumien kanssa, sillä ne ovat vielä voimassa raukeamispäivän. Huhhuh mikä setti. Itse en tiedä kumpi nojasi enemmän toiseen: pyörä minuun vai minä pyörään. Kehosta ei tullut enää edes hikeä. Viimeiseen 26 kilometriin meillä meni etenemiseen 6,5 tuntia.
Laitettiin teltta pystyyn rajanylityspaikalle ja filtteröitiin lisää juomavettä. Peyman söi vielä iltapalan, mutta itsellä ei sitäkään oikein vatsa vielä kestänyt. Menin sokeri-suolavedellä. Nukkumaan mennessä pohdittiin vielä, sataako yöllä vai ei. Ennusteen mukaan ei näyttäisi satavan.
Kumpikaan meistä ei oikein saanut unta, kun keho kävi vielä ylikierroksilla pitkän aikaa päivän jälkeen. Nukahdin joskus yhden jälkeen yöllä. Kello 02:00 heräsin salamointiin. Pelkkää valoshowta, mutta ei mitään ääntä. Sanoin Peymanille, että kohta sataa ja kovaa, koska tämä vaikuttaa aivan ukkoskuurolta, joka pyyhkii kohta ylitsemme. Mentiin nopeasti laittamaan sadesuojaa telttaan ja samalla sekunnilla alkoi järkyttävä tuuli. Alle minuutissa alkoi kaatosade ja tuuli repi telttaa ja sadesuojaa käsistä niin, ettei sitä meinannut saada kiinni. Ihan kuin yrittäisi kiinnittää purjetta tuulessa, joka tuulee joka suunnasta. Noin kolmessa minuutissa kaikki ympärillä lainehti vedessä ja heitettiin pyörälaukut sadesuojan alle ja mahdollisimman paljon tavaraa pois pyörien päältä. Kuin saavilla olisi vettä kaatanut päälle.
Sitä hupia kesti noin neljään asti aamulla, tuulta tosin vähemmän alun jälkeen. Siitä rapsakan 3 tunnin unien jälkeen reippaina ylös ja rajanylitykseen. Tavarat tosin piti yrittää kuivata edes jotenkin ennen liikkeelle lähtöä ja tuuli oli puskenut vettä sadesuojan liepeen alta suoraan telttaan, joten myös makuualustat ja kaikki teltan lattialla sisällä olleet tavarat olivat täysin märkiä. Myös vaatteet päällämme olivat märkiä, koska eihän siellä yöllä mikään kuivu. Ripustettiin rajanylityspaikan aitaan vaatteet kuivumaan ja mietin siinäkin, että enpä ole ennen ripustellut sukkia kuivumaan rajanylityspaikalla, mutta sekin tuli koettua.
En tiedä oliko viranomaiset nähneet meidän jo tarpeeksi kärsivän, mutta kukaan ei ottanut meiltä kansallispuistomaksua eikä yrittänyt vetää rahaa mistään välistä, vaan me saatiin viidessä minuutissa exit-leimat passeihin ja jätettiin hyvästit Mauritanialle. Poljettiin Sengalin puolelle ja siellä ystävällinen poliisisetä toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi Senegaliin. Teki mieli mennä toimistoon halaamaan sitä miestä ja kertoa kuinka onnellinen olinkaan ollessani kyseisessä maassa. Myöhemmin saatiin kuulla, että raja suljettiin sinä päivänä, kun me ylitettiin se, sillä tien kunto oli mennyt niin huonoksi. Samoin seuraava ylitystä yrittävä pyöräilijä oli joutunut jättämään pyöränsä matkalle kun hänet oli noudettu pois turvaan ja oli ollut niin pahassa nestehukassa, että meinasi käydä huonosti.
Poljettiin Saint-Louisiin guest houseen ja päätettiin, että nyt levätään. Kävin suihkussa ja romahdin puhtaaseen sänkyyn. Kiitos keho tästä kaikesta, nyt levätään.
