2.7.2025
Peyman oli edennyt lähtöni jälkeen 69km. Lähtömme näille kahdelle viikolle alkaa siis Viitasaaren ABC:ltä ja huomasin vasemman jalkani kahden varpaan välissä ihoni lähtevän irti, kutisevan ja muodostavan pieniä vesikelloja varpaiden ympärille. Ihmettelin, mikä voisi moisen aloittaa ihan tyhjästä. Googlettelin tietysti kaikki nettisivut ja tulin siihen tulokseen, että se on nyt kaikki taudit kupan ja HIV:n väliltä ja annoin itselleni pari päivää elinaikaa. Kyseessä oli kuitenkin aina niin oksettava jalkasilsa, jonka olen tähän mennessä jollain ihmeellä välttänyt. Sekin on jo itsessään ihme, sillä jalkani ovat muhineet milloin missäkin nahkavarsikengissä ja maastokengissä kuivalla, märällä, kylmässä ja kuumassa, enkä koskaan ole saanut jalkasilsaa. Nyt se tuli sinä aikana, kun en ollut edes juoksemassa. Mutta näillä mennään: silsavarpailla. Kävin ostamassa apteekista sienivoidetta, jonka avulla saan oireet pois. Huolestuttavin kohta varpaissani oli yhden varpaan alle istuttautunut vesikello, joka ei tykännyt yhtään siitä, että sen päälle astutaan joka askeleella. Kuorrutin jalkani voiteella ja laitoin lampaanvillasuikaleita varpaiden väliin. Tänään mennään, vesikelloilla tai ilman.
Parin kilometrin päästä tulin siihen tulokseen, että jalkaan sattuu ja paljon. En kuitenkaan halunnut myöntää sitä matkakumppanille, koska me oltiin päätetty, että kävellään ainakin seuraavalle sillalle ja ollaan siinä yötä. Sinne oli vielä matkaa 16 kilometriä. Ärsytin joka askeleella vesikelloa enemmän ja se vain suureni. Lopussa en saanut taivutettua varvasta enää yhtään ja koko varvas turposi ihan muodottomaksi. Toisessa varvasvälissä oleva kutina jatkui ja iho rikkoutui kolmesta varvasvälistä. Nyt ei ollut oikein hyvä.
Matka: 19km
3.7.2025
Seuraavana aamuna todettiin, että ei ollut hyvä ratkaisu lähteä edes kävelemään vesikello varpaan alla. Kukapa olisi uskonut. Kutinan ja ihon lähtemisen vielä kestää, mutta vesikellon paisuessa, kipu säteili nilkkaa pitkin ylöspäin jalkaa. Päästiin kuitenkin tavoitteeseen ja paikallinen yrittäjä tarjosi yöpaikkaa pihaltaan ja me otettiin telttapaikka mielihyvin vastaan. Nyt aion suorittaa ilmaista mainontaa Bistro Pataneloselle tätä kautta: yrittäjäpariskunnan avuliaisuus oli todella ihanaa meidän tapauksessa. Olo oli todella kotoisa ja me todellakin toivotaan, että heidän taukopaikkansa saa paljon asiakkaita, sillä he olivat pyörittäneet bistroa noin kaksi viikkoa ja paikka oli viihtyisä ja pullat olivat pakastimen sijasta haettu paikallisesta leipomosta ja näin ollen toiminta tukee myös paikallisia pienyrittäjiä. Me hengailtiin bistrossa kuin omassa olohuoneessa ja saatiin tehtyä taas somehommia samalla, kun varpaani lepäsivät ja paise jalassani kasvoi. Lopulta paise oli pakko puhkaista ja se kyllä helpotti ja halusin jatkaa matkaa. Me lähdettiin pitkällä iltapäivän puolella etenemään kohti Lintulahden Nestettä. Siellä tiedettiin olevan vesistö ja pieni kauppa huoltoaseman yhteydessä. Lisäksi seuraavalle päivälle oli luvattu myrskytuulia, joten ajateltiin, että jos sinne asti päästään, niin voidaan pidellä myrskyä suojaisessa paikassa.
Askellus oli todella kivuliasta ja paise täyttyi aina uudestaan. Sienirasvat ja lampaanvillat jalassa edettiin hitaasti, mutta tavoitteeseen. Parkkeerattiin paikalliselle uimarannalle, jossa tällaisella +10 asteen lämpötiloilla ei ollut kyllä ruuhkaa. Koko matkan satoi ja kaikki tavarat olivat täysin märät. Ei kaikista paras vaihtoehto jalalle, joka pitäisi olla ilman painetta kuivassa.
Matka: 12km
4.-5.7.2025
Nyt oli pakko antaa varpaiden levätä. Ensimmäinen myrskypäivä meni huoltoasemalla syödessä buffet-pöytä tyhjäksi ja somehommia tehdessä. Toinen päivä samaa hommaa, mutta ilman myrskyä ja kärsivällisyyttä. Olin jo vahvasti sitä mieltä, että nyt riittää tämä paikoillaan oleminen, mutta puristaessani paisetta ja paiseen tyhjentyessä pyytämättä ja yllättäen suihkulähteenomaisesti huoltoaseman ikkunaan, totesin ettei jalkani välttämättä ole vielä valmis yli 20km rasitukseen. Raivostuttavaa. Toisaalta jos nyt lähdetään liikkeelle ja jalkaan menee bakteereita avonaisesta haavasta tai saan verenmyrkytyksen, matka tulee tyssäämään täysin. Kaksi päivää paikoillaan on nyt vain siedettävä.
Matka: 0km
6.7.2025
Kun tarpeeksi monta päivää istuu samalla huoltoasemalla, alkaa naamat tulla tutuksi puolin jos toisin. Uskon, että Lintulahden Nestekin jo odotti varpaideni paranemista, koska meistä alkoi tulla jo todellisia huoltoasemahengailijoita. Tottakai meidän piti kuitenkin syödä vielä lounas ennen lähtöä, kuuluihan siihen myös jäätelöbuffet. Luojan kiitos en tajunnut sitä vielä edellisinä päivinä. Muuten koko huoltoasemalta olisi loppunut jäätelö jo kahden päivän jälkeen.
Juoksu muuten kulki. Oli varmasti sen mangojäätelön ansiota. Jos 40kg peräkärryä perässä ei laskettaisi, juoksu olisi kulkenut myös nopeasti. Keskivauhti itsellä on jumahtanut peräkärryjuoksussa lähes poikkeuksetta 06:30-06:50min/km. Nyt mentiin jo 05:20 vauhtia ensimmäiset 6 kilometriä ja endorfiinit valtasivat kehon. Runner’s high, here we come! Jos ei se jalkasieni muuten pysy pois, niin ehkä sitten karkuun juoksemalla.
Me oltiin sovittu, että videoidaan yhteistä juoksumatkaa viiden kilometrin jälkeen, joten jäin pää juoksupilvissä odottamaan matkakumppania levennykselle ja tein hieman keskivartalojumppaa odotellessa. Sattuipa kohdalle pysähtymään vanha kurssikaverinikin, joka oli matkalla puolisonsa kanssa etelään. Taas on kiva nähdä vanhoja tuttuja! Jatkoin odottelua kuulumisten vaihdon jälkeen ja sieltähän se Suomen lippu jo lähestyi ja jatkoimme matkaa. Muutama seuraaja jäi vielä juttelemaan matkan varrella ja sitten olikin taas aika juosta. Mutta se videokin piti kuvata. Taas sovittiin, että juostaan pari kilometriä, ettei itsellä mene hermo ja sitten kuvataan. Juoksin pari kilometriä ja pysähdyin odottamaan taas levennykselle. Nyt kun partneri saapui, olikin sitten taas nälkä ja pakko syödä ennen kuin voi kuvata yhtään mitään. Sitten syötiin.
Syömisen jälkeen piti saada taas päikkärit ja siinä vaiheessa alkoi taas oma otsasuoni pullottaa. Jo nyt on kumma, kun ei edetä. Hiet on jo kuivuneet kaksi kertaa tässä välissä ja ollaan edetty vaivaiset 8 kilometriä. Aamulla sovittiin, että mennään ainakin 30 kilometriä ja nyt kello on jo pitkällä iltapäivän puolella. Läpsin matkakumppanin hereille kannon nokasta ja ilmoitin, että nyt mennään. Aloin pakata ruokia omaan peräkärryyn, joka tarkoittaa luonnollisesti sitä, että kaikki ruoat ovat hallinnassani ja eteneminen toiselle on tehty pakolliseksi, jos haluaa jotain syötävää matkalla, jossa ei ole yhtään huoltoasemaa tai kauppaa välissä. Ja niin sitä taas mentiin. Nyt sitten kuvattiin lyhyet pätkät someen (seuraavan tunnin ajan ja kyllä, kuvaaminen hidastaa tunteja päivän etenemisestä) ja tämän jälkeen pääsin vihdoin juoksemaan yhtäjaksoisesti. Kuvaamisen lopettamiseen mennessä oltiin edetty noin 10 kilometriä.
Sovittiin, että nähdään Äänekoskella. Olikin hetken haastavaa juosta tiellä. Liikennettä on jonkin verran jonoksi, sillä tietyömaat ovat vallanneet Viitasaaren ja Jyväskylän välin. Kävelytietä ei ole ja vanha tie on juuri se, mitä myllätään. Eli vaihtoehtojakaan juoksualustalle ei ole. Hengissä selvittiin kuitenkin molemmat. Yöpaikaksi valikoitui Äänekosken uimaranta. 5/5.
Matka: 28km
7.7.2025
Uimarannalta lähtiessä alkoi sataa. Samalla Peyman ilmoitti, että on kurkku kipeä ja voimat pois. Kiva. Heti, kun omat varpaat eivät mätäne jalkaan, toinen saa jonkun flunssan. Sitähän se on. Sattuipa kuitenkin niin, että rannan vieressä oli paikallinen keilahalli ja me päästiin sinne pitelemään sadetta ja juomaan aamukahvit. Siitä sitten HalpaHalliin ostamaan kärryt täyteen c-vitamiinia ja sinkkiä ja mies vitamiinikuurille.
Tehtiinpä sitten niin, että kun me vihdoin päästiin liikkeelle, otettiin tavoitteeksi Hirvaskankaan ABC. Siellähän se buffet-pöytä taas huusi meidän nimiä. Siihen kutsuhuutoon tietysti vastattiin. Peyman kävellen, itse juosten. Sinne ei ollut kuin 12km matkaa. Se nyt menee vaikka käsillä kävellen. Matkakumppani oli kuitenkin ladattu täyteen vitamiineja ja buranaa, niin hänkin pääsee perille vaikka pyhällä hengellä. Tai sitten sillä buranalla.
Itse alan jo oppimaan Peymanilta opittuja taitoja: marjojen takia on pysähdyttävä oli aikataulu tai ei. Nyt kyseessä olikin metsämansikat, jotka satuin löytämään vahingossa vähän kauempaa tiestä, kun pidin evästauon. Lähetin sijainnin myös perässätulijalle, sillä kyseessä oli vuosituhannen paras mansikkalöytö.
Juuri ennen kaatosadetta kumpikin meistä oli päässyt perille ABC:lle. Voin kyllä melko varmasti sanoa, että meillä on antaa mielipide (myös) kaikista Suomen Buffet pöydistä, jotka osuvat 4-tien varrelle. Ja voin sanoa, että Hirvaskankaan ABC:n buffetpöytä menee heittämällä kärkeen. Lisäksi kyseisellä ABC:llä vastataan yhteen asiaan, joka on muodostunut tällä reissulla harvinaiseksi, lähes pyhäksi löydöksi: suihkuun. Maksoi hurjat 3€:a.
Suihkun jälkeisessä euforisessa tilassa pohdittiin, että mihin yöksi. Kovin kauaksi ei haluttu mennä, sillä 24h auki oleva ABC on kultainen löytö. Mentiin toiselle puolelle tietä metsään nukkumaan. Se oli pienen metsäpolun varressa eikä telttapaikalla ollut merkkiäkään siitä, että se sijaitsee yhden suurimman ABC-kompleksin takapihalla. Hyvää yötä.
Matka: 12km
8.7.2025
Aamupakkailujen lomassa koiranulkoiluttaja käveli teltan ohi ja kysyi nukuttiko hyvin. No nukuttihan siinä ja vielä paremmin, kun tiesi, että pääsee heti aamulla sisävessaan ja aamupalalle valmiiseen pöytään. Kyllä on ihmisen elämä helppoa.
Siinä taidettiin taas jumittaa aamupäivä ja lähteä iltapäivän puolella liikkeelle, kun hitaita ollaan. Itselläni aamukahvi on niitä harvoja (tai jopa ainut) tärkeä asia aamurutiineista, joka tulee pyhittää aivan joka ikiselle aamulle. Sitä ei häiritä, ja jos häiritään, siitä kuullaan. Se aamukahvi”hetki” kestää yleensä tunnista pariin tuntiin.
Sisävessan hyvästelyn jälkeen iikkeelle lähdettiin ja edessä oli taas kuvauspäivä. Kuvaukset ensin purkkiin ja sitten jatketaan erikseen. Tänään olikin sitten tavoitteena Jyväskylä. Siinä oli myös vahva motivaattori, sillä oltiin lähetetty sähköposteja Jyväskylän hotelleihin ja hotelli Alba oli vastannut meidän pyyntöön ensimmäisenä myöntävästi, kun kysyttiin majoitusta. Sinne oli 37km matkaa Hirvaskankaan ABC:ltä. Itselle ok matka, mutta saattaapi olla, että C-vitamiini+sinkkikuurilla oleva, särkylääkettä täyteen pumpattu juoksumies ei ollut samaa mieltä päivän keveydestä.
Kuvauksissa on aina se hauska puoli, että me kuvataan kaikki itse, tottakai. Sehän olisi liian helppoa, että meillä olisi kuvaaja mukana, kuka ottaisi meistä aina mahtavia klippejä ja kuvia ja vielä editoisikin ne. Ei. Me teemme kaiken itse. Nyt me kuvattiin pelkkää juoksupätkää tien poskessa neljällä eri kameralla, neljästä eri kulmasta. Tämä tarkoitti sitä, että myös molempien puhelimet menevät jonkun kepin nokkaan heilumaan tien varteen, juostaan ensin takaisin peräkärryille, juostaan niiden kanssa ohi kameroista ja mennään taas ottamaan ne kamerat pois, kun ollaan kuvattu tarpeeksi monta kertaa. Nyt olin hyvin huolissani omasta puhelimestani, joka matkakumppanin toimesta asetettiin korkeimman ja kapeimman kepin jatkoksi. Kaatuu varmasti. Kaikki oli aseteltu valmiiksi, videot päällä ja me juostiin takaisin peräkärryille itse juoksuosuuden kuvaamista varten. Samalla, kun puen valjaita päälle, näen kuinka keppi lähtee kaatumaan kohti asfalttia ohi ajaneen auton aiheuttamasta ilmavirrasta ja kuin hidastetetusta elokuvasta, keppi mäjähtää suoraan kivetykseen puhelimeni linssi edellä. Juoksin katsomaan vauriot ja näyttö oli pirstaleina neljästä eri kohtaa. Luojan kiitos olen hankkinut siihen panssarisuojalasin ja totesin, että pelkkä panssarilasi oli säpäleinä. Itse puhelimen näyttö on säilynyt ehjänä.
Palautteenantotilaisuuden, miten puhelinta kohdellaan kuvaustilanteissa ja mihin ne saa asettaa, jälkeen jatkettiin matkaa erikseen. Sehän oli jo suunniteltu. Heitettiin heipat ja lähdin juoksemaan. Ehdin kuitenkin juosta yhden kilometrin, kun huomasin, että auto oli pysähtynyt tien varteen ja siellä odotteli yksi meidän seuraajista, joka oli edellisenä päivänä tullut moikkaamaan meitä ABC:lle. Hän toi meille maailman parhaat sodemunkit ja vaikka tiesin, että sokerimunkki siihen väliin heittää vatsani ympäri, koska en usein syö mitään sokeria sisältävää, se oli siinä kohtaa se ja sama. Juteltiin hetki, jonka jälkeen hän palasi töihin ja me lähdettiin jatkamaan matkaa munkkisokerin avustuksella eteenpäin.
Kylläpä nousikin sokerit niin, että juoksu kulki vallan loistavasti seuraavat 20 kilometriä kuin itsestään. Juoksu rullasi, mäkiä oli jonkin verran, muttei jyrkkiä versioita. Muutamia seuraajia moikkaili autoista ja sain hyvin edettyä. Hotelli ja suihku perillä motivoi.
Sitten alkoi munkit pyöriä vatsassa. Jossain vaiheessa tuntui, että energiaa tarvi lisää, mutta vatsassa kiersi. Otin muutaman kilometrin kävelyä, mutta aina, kun yritin nostaa taas juoksuksi, tuntui, että sisuskalut vaihtavat paikkoja ja kaikki vatsasta yrittää joko ylä- tai alakautta ulos. Oli pakko ottaa muutama tauko väliin niin, että join elektrolyyttejä ja söin suolapähkinöitä. Valitettavasti pelkällä sokerilla ei pääse pidemmän päälle eteenpäin, jos neste ei imeydy. Jäljellä oli kuitenkin vielä vajaa 20km.
Mitä lähemmäs Jyväskylää etenin, sitä mukavammaksi tie muuttui, sillä pyörätie alkoi jo hyvin ennen Jyväskylää. Sitä pitkin on paljon kivempi edetä, kuin tien piennarta pitkin. Jäljellä oli enää 20km, sitten 15km, sitten 10km… äänikirjat ja musiikki vuorottelivat kuulokkeista ja aina, kun tarvitaan lisäboostia, laitan raivo-reivi -musiikkia. Kävelin noin 5km, jonka jälkeen kokeilin taas juosta ja nyt ei tullut enää niin ankea olo vatsassakaan. Metsän puolella olin joutunut käymään jo muutamaan otteeseen ja katsoin kartasta, että seuraavaan Prismaan olisi vajaa 10km matkaa. Sinne ehtisin seuraavalle istunnolle. Metsässä ei itsessään ole mitään vikaa, mutta kuoppa pitää aina kaivaa ja keski-Suomen hyttyset ovat varsin aktiivisia, kun näkevät persposket paljaina metsässä. Toiminnosta tulee itsessään hyvin aktiivinen, kun yrittää olla suorituksessa mahdollisimman nopea ja samalla huitoa käsillä hyttysiä pois kankuista ja välttää huitomasta tulialueelle. Toisella kädellä edestä, toisella takaa. Ja kyllä, hyttyset löytävät naisilla ainakin aivan ensimmäisenä juuri sinne, minne et halua hyttysen pistoa. Been there, done that. Olkaa hyvät jälleen ulostusvinkeistä. Prisma kuitenkin lähestyi ja hätä suureni. Lopussa tuntui, että nyt mennään eikä meinata ja peräkärry rytisi perässä. Se on vaaratilanne käsillä ja housujen vaihto edessä, jos ei juoksu ala kulkea. Jouksuosuuden nopeusennätyksenä viimeinen kolme kilometriä eteni kärry perässä noin 3:30min/km nopeudella. Nyt mennään. En ole koskaan löytänyt Prisman vessaa yhtä nopeasti. Olin suorittanut loppuintervallin onnistuneesti ja lisäpyykiltä vältyttiin.
Prismasta oli 7,8 kilometriä tavoitteeseen. Alle 10 kilometriä. Ei siis juuri mitään. Mutta se viimeinen seitsemän kilometriä tuntui 70:ltä kilometriltä. Olin jo melkein perillä. Kävelin ylämäet ja hölkkäsin alamäet (alamäkiä tuntui olevan: ei yhtäkään). Kun jäljellä oli kolme kilometriä, jalkoihin sattui ja energiat olivat loppuneet, päätin pitää motivaatiotauon. Ihan kohta ollaan suihkussa ja puhtaissa lakanoissa. Kello oli kahdeksan illalla. Söin vielä muutaman kourallisen pähkinöitä ja tsemppasin itseni tauon jälkeen liikkeelle. Edes viisi minuuttia ilman kenkiä ja sukkia tekee myös ihmeitä jalkapohjillle.
Valitsin suorimman reitin hotelli Albaan ja näyttikin siltä, että tulen juoksemaan Jyväskylän keskustan läpi. Myös terassilla kesäiltaa viettävät ihmiset saivat sirkushuveja tuoppien lomassa, sillä ensimmäinen meistä kärryjuoksijoista ohitti Jyväskylän ilmeisen baarikadun klo 21:30 kauniina kesäiltana. Klo 22:00 saavuin hotellille. 37 kilometriä myöhemmin. Se on nyt tehty. Checkasin meidät molemmat hotelliin sisään ja raahauduin huoneeseen kärryni kanssa. Ystävällinen rouva vastaanotossa sanoi, että kärryn saa jättää kyllä matkatavarahuoneeseenkin, mutta sovittiin, että Peymanin kärry mahtuu sinne, sitten kun saapuu paikalle ja itse saan kärryni hienosti huoneeseen. Ja sitten: suihku, oi suihku. Partneri saapui hotellille klo 01:00.
Matka: 37km
9.7.2025
Lepopäivä tuli todella tarpeen Peymanille, joka oli puolikuntoisena vetänyt juuri edellisenä päivänä kevyet 37 kilometriä peräkärryn kanssa. Hengailtiin Jyväskylässä, syötiin aivan upea aamupala hotellilla (joka kuuluu huoneen hintaan) ja muutenkin tehtiin päivästä rento. Käytiin myös ostamassa uusi panssarilasi puhelimeen ja kaikkea muutakin huoltohommaa.
Seuraavaksi jälleen ei-maksettua mainontaa ja oikeastaan myös palautetta hotelli Alballe: olen ollut monessa hotellissa elämäni aikana, myös Suomessa. Mutta tämä on siistein ja aidosti ystävällisin hotelli, missä olen koskaan ollut. Hotellin ulkoasu on melko vaatimaton kadun puolella eikä vedä kovinkaan paljon huomiota puoleensa. Kaikki sisällä oli todella siistiä ja yksinkertaista. Ilmeisesti myös huoneet olivat vasta remontoitu (myös tyylikkäästi) ja huone tuoksui taivaalliselle sinne astuttuani. Tuli oikein paha mieli, kun tiesin, että meidän tavaroiden metsän haju valtaa koko huoneen yhden päivän aikana enkä pääse haistelemaan huoneen tuoksua enempää. Lakanoita pääsin kuitenkin haistelemaan, sillä metsänhajuisena ja hikisenä ei lakanoiden väliin ole asiaa. Hotelli on aivan uskomattoman hienolla paikalla ja ainakin meidän ikkuna oli järvelle päin. Hotellin aamiainen oli parhaista, mitä olen koskaan syönyt, sillä se oli terveellistä ja todella monipuolista. Aamiaisen pääsi nauttimaan suurten ikkunoiden eteen järvelle katsellen. Ehkä olen ollut liikaa metsässä, että olin täysin haltioissani kaikesta, mutta haluan sen vuoksi hehkuttaa sitä myös tässä päiväkirjassa, etten koskaan unohda tätä hotellikokemusta. Heillä oli myös pyöriä lainattavana, joka mahdollisti keskustassa vierailun fillarilla. Ja henkilökunta oli todella aidosti ystävällistä ja näytti siltä, että myös he viihtyivät siellä. Olisin halunnut jäädä asumaan sinne. Mutta se siitä, takaisin todellisuuteen!
Aamupalalla saatiin myös yllätys, kun rouva, joka yllätti meidät juhannuksena, lähetti ruokalähetyksen Turkuun matkalla olleen äitinsä mukana meille. Hän oli pakannut lihapataa, pannukakkua, omenahilloa ja kaikkea muuta ihanaa muovipussiin ja mehän taas herkuteltiin kotitekoisilla leipomuksilla. Näin ollen NomadsTrailsin virallisesta ruokahuollosta vastaa: Taru. Kiitos jälleen ihanalle Tarulle ja vähintään yhtä ihanalle Tarun äidille!
10.7.2025
Oltiin sovittu hotelli Alban kanssa, että me ollaan siellä pari yötä. Niinhän meidän matka tulikin sitten jatkua jo yhden kokonaisen lepopäivän jälkeen. Peyman tosin ei ollut vielä juoksukunnossa. Flunssa piti pintansa ja kuume nousi aina ajoittain. Nyt aamulla oli ihan hyvä meno, sitten vointi notkahti joskus iltapäivällä. Me oltiin juuri lähdetty jatkamaan matkaa, kun matkakumppani ilmoitti, että nyt pitää päästä lepäämään. Me oltiin siinä vaiheessa edetty noin kaksi kilometriä.
Yritin etsiä google mapsista hyviä ja rauhallisia paikkoja teltalle, mutta se on melko haastavaa aina kaupungin keskustassa. Pakko oli mennä vähän eteenpäin, mutta se tiesi enemmän haasteita partnerille. Hän kun olisi halunnut jäädä ensimmäiseen liikenneympyrään nukkumaan ja sanoi, että siinä on ihan hyvä viettää yö teltassa. Saatiin siitäkin sitten tappelu aikaiseksi, kun itse halusin mennä edes vähän sivumpaan, että saadaan nukkua rauhassa ja päästään veden äärelle. Toinen suuttui siitä, kun yritin raahata häntä liikenneympyrää pidemmälle. Mutta kuten aina, voitin tahtojen taiston. Pakonomaisesti raahasin seuralaisen edes vähän ulos keskustasta, paikka oli noin viiden kilometrin päässä Päijänteen rannalla. Siihen rauhalliseen pusikkoon me sitten iskettiin teltta ja leiriydyttiin illaksi ja seuraavaksi yöksi. Huomenna kokeillaan uudestaan.
Matka: 8km
11.7.2025
Ei auta itku markkinoilla. Taas lähdettiin toiveikkaina liikkeelle ja Peymanin olo oli ihan ok. Kuitenkin jälleen parin kilometrin jälkeen seinä iski vastaan. Mitäs nyt tehdään? Edetäänkö me muutama kilometri päivässä ja todetaan, että ei tule mitään. Jäätiin bussipysäkin katoksen alle pitelemään hieman sadetta ja pohtimaan erilaisia vaihtoehtoja.
Kuin suoraan lottovoittona, vanhempani olivat vapaalla kaikista velvoitteista ja he olivat valmiina tulemaan noutamaan kuumeisen Peymanin matkailuautoonsa ja kuljettamaan häntä eteenpäin sen verran, kun itse juoksen. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että se on nyt paras ratkaisu tässä tilanteessa, kun Peymanin tila muuttuu niin nopeasti ja heittelee laidasta toiseen. Tällöin hän saa muutaman päivän täyslepoa ja minä edistän NomadsTrailsin matkaa. Eteneehän hänkin aina, kun olen töissä. Ilman etenemistä, me ollaan uintiosuudessa joskus ensi vuoden tammikuussa.
Peyman palasi edelliselle ABC:lle odottamaan vanhempiani ja jatkoin juosten eteenpäin. Sovittiin etapiksi Korpilahti, jossa tavataan illalla.
Korpilahdelle ei ollut pitkä matka. Juoksu meni nopeasti ja sää oli hyvä. Pääsin juoksemaan koko matkan ja saavuin määränpäähän joskus klo 20:00 aikaan. Pystytettiin teltta vanhempieni matkailuauton eteen ja nautittiin Korpilahden Palvipäivien musiikkitarjonnasta klo 00:00 asti.
Matka: 24km
12.7.2025
Kyllä oli VIP-olo, kun aamulla nautittiin valmista aamupalaa matkailuautossa. Tuli vähän syyllinen olo kaiksesta helppoudesta. Mutta nyt oli lämmin päivä. Todella lämmin. Jo aamulla oli yli 20 astetta. Kuvattiin video vielä aamulla ja pääsin lähtemään noin puolenpäivän aikaan. Silloin oli vielä lämpimämpi. Tätä varten olen ilmeisesti harjoitellut kaikki ne kerrat, kun olen lenkkeillyt etelä-Euroopassa kesällä ja keskellä päivää. Nyt oli erona, että raahaan peräkärryä perässä. Ei se nyt niin paha ole.
Oli paha. Sovittiin pit stop puoleen väliin eli noin 16 kilometrin kohdalle, jossa oli hyvä levennys autolle ja huoltoautoni eli vanhempieni matkailuauto pääsi odottamaan minua huoltopisteeksi. Äitini motivoi minua lähtiessä, että heillä on pakkasessa lakritsijäätelöä.
Juoksin kirjaimellisesti jäätelön perässä sen 16 kilometriä. Askel painoi, vettä kului ja oli pakko pitää minitaukoja varjossa viiden kilometrin välein. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta niin, etten ole koskaan kokenut vastaavaa Suomessa. Lämpötila oli +28 astetta (varjossa) ja kevyt myötätuuli puhalsi niin, että juostessa tunsi juoksevansa happivajeisessa tyhjiössä. Etelään, kun ollaan matkalla, aurinko paistaa aina vastaan. Kaikki lämpö heijasti kuumalta asfaltilta. Nyt oli tällekin ikuiselle auringonpalvojalle aika rajakokemus.
Päästessäni pit stopille, huusin että kaikki sokerit ja elektrolyytit pöytään. Olin siihen mennessä hikoillut varmaan kolme ämpärillistä hikeä ja aurinkorasvat silmissä juossut paarmoja karkuun ensimmäisen puolikkaan. Vatsaa väänsi eikä vesi imeytynyt läheskään niin nopeasti, mitä oli tarve. Äitini kattoi jäätelön taukopaikan katokseen ja muistan varmasti koko loppuelämäni, miltä ensimmäinen lusikallinen kylmää jäätelöä tuntui nestehukkaisessa ja ylikuumenneessa kehossa, kun jäätelölusikallinen suli kurkustani alas. Päiväni on pelastettu.
Pidin tunnin tauon nauttien varjosta, jäätelöstä, suklaasta, omenamehusta ja seurasta. Viimeisenä vedin puoli litraa elektrolyyttejä ja odotin, että keho jäähtyy. Vatsa tosin oli aivan sekaisin ja koko ajan tuntui, että herkut ilakoivat vatsalaukussa turhan riehakkaasti. Onneksi pit stop sisälsi myös sisävessan ja vesitäydennyksen. Voi kuinka taivallisen (ja syyllisen) helppoa olisikaan, jos itsellä kulkisi huoltoauto aina vierellä ja ruoat tulisivat valmiina eteen ja pakkasessa olisi aina jäätelöä.
Vielä olisi kuitenkin matkaa määränpäähän eli Jämsään. Se olisi tämän päivän final destination. Mutta ei enää yhtään niin pitkä matka jäljellä, mitä aloituksesta tähän taukopisteelle. Sitäpaitsi oli paljon mukavampaa juosta sokerihumalassa ja elektrolyytti-pumpissa kuin nestevajeisena pelkällä vedellä. Jouduin kuitenkin kävelemään noin neljä kilometriä tauon jälkeen, sillä bileet jatkoivat vatsassa. Pelkäsin, että pakki räjähtää jossain vaiheessa ja joudun mennä kykkimään jonkun vastaleikatulle nurmikolle, sillä metsässä on liikaa punkkeja ja käärmeitä.
Juoksin vielä loput matkasta ja pääsin myös juttelemaan erään herran kanssa, joka asui siinä tien vieressä ja oli ajanut aiemmin päivällä ohitseni. Me puhuttiin siinä hetki elämästä, liikunnasta ja seikkailuista. Jälleen aivan huikea ihmiskohtaaminen. Se antoi itselleni lisäpuhtia viimeisille kilometreille. Ja hänelle toivon kaikkea hyvää ja pitkää ikää, sillä hän oli elämässä jo kolmatta lisävuotta lääkäreiden ennusteista poiketen.
Olin tankannut lisää elektrolyyttejä puolimatkan tauon jälkeen vielä kerran ja se toden totta auttoi juoksua. Olo oli kuin uudesti syntyneellä ja lopussa ei ollut yhtään niin kuollut olo, mitä puolessa välissä matkaa. Saavuin Jämsän maauimalalle joskus 19:00 aikaan, jossa vanhempani, tätini ja Peyman odottelivat. Vaihdoin heti uimapuvun päälle ja painuin lillimään viileään veteen. Oli selviytyjäolo.
Ruoka odotti valmiina ja sain uintihengailun jälkeen lautasen käteeni. Tämä huoltoauton rinnalla kulkeminen on niin helppoa, että siitä luopuminen tulee olemaan erityisen raskasta. Nyt tiedän, mitä se on. Se tietää paluuta pähkinä-rusina -päivällisiin, puuron keittoon aamuisin sekä pestoon ja pastaan iltaisin. Kaikki kylmät juomat, pakastemarjat, kreikkalaiset jogurtit, tuoreet vihannekset ja suodatinkahvi jäävät unholaan.
Vanhempani menivät tätini pihaan puskaparkkiin, me pystytettiin teltta maauimalan nurmikolle. Ajateltiin, että se on rauhallinen paikka viettää yö. Ei kuitenkaan otettu huomioon, että vieressä on koulu ja nyt on kesäloma. Se tarkoittaa sitä, että ne nuoret, jotka on niin vaikea saada pysymään koulussa sen ollessa auki, käyttävät kaiken kesäloma-aikansa hengailemalla koulun pihalla ja ajaen rallia siinä ympärillä. Kiehtovaa, etten sanoisi. Nyt vuorossa oli traktori- ja mönkijäralli ainakin klo 03:00-04.00:ään asti yöllä. Tarkkaa aikaa en osaa sanoa, koska heräsin katsomatta kelloa aina siihen, kun koulun pihalla vertailtiin mitä ääniä mistäkin vehkeestä lähtee ja kuinka kovaa niitä voi huudattaa. Lisäksi teinejä kävi yöuinnilla kyseisellä uintipaikalla johonkin aikaan aamuyöstä, mikä sisälsi huutoa niin, että koko Jämsä raikasi. Olin niin väsynyt etten jaksanut mennä riehumaan teineille ja itsehän me oltiin telttapaikkamme valittu. Osan yöstä luulin, että näen unta, mutta aamulla herätessäni silmäpussit maassa roikkuen, tajusin, että kaikki oli ollut totisinta totta ja olin saanut nukuttua noin kolme tuntia koko yönä.
Matka: 27km
13.7.2025
Väsytti. Väsytti niin, että ruokarekan (vanhempieni matkailuauton) saapuessa aamupalatarjoilulle, olin nukahtaa pystyyn. Päivästä tulisi lämpimämpi kuin eilen, joka tiesi sitä, että keskilämpötila huitelee +30 asteen tienoilla. Peyman oli valmiina juoksuun, mutta tiesin jo valmiiksi, ettei tästä tule helppo päivä hänelle. Eikä ehkä myöskään itselleni. Sovittiin, että lähdetään vasta iltapäivällä liikkeelle, jolloin pahin porotus on jo ohi. Tämä tiesi sitä, että voin kömpiä hetkeksi nukkumaan ruokarekan takaosaan pimeään ja viileiden peittojen väliin. Pikalataus käyntiin. Kiitos teinit.
Oltiin saatu kuulla, että Kreikkaan asti pyöräillyt ja sieltä jalan palannut suomalainen Topias tukijoukkoineen on nyt matkalla takaisin Rovaniemelle ja me tullaan samaa tietä vastaan. Hän oli jo lähellä Jämsää ja me puolestamme lähdettiin Jämsästä. Sovittiin, että tavataan tänään siinä jossain matkan varrella. Nyt itsellä oli kurkku kipeä herätessä, mutten sanonut siitä kenellekään.
Liikkeelle lähdettiin, mutta Peyman meinasi kuolla lämpöhalvaukseen jo ensimmäisen kilometrin aikana. Hyvä alku päivälle. Pysähdyttiin Tokmanniin, jossa herra heräsi kuolleista heti, kun pääsi vähän viileämpään ympäristöön. Hän olisi halunnut hengailla kaupassa koko päivän, mutta sain puhuttua hänet ympäri jatkamaan matkaa, kun lupasin, että ostetaan jotain kylmää juotavaa ja hän saa kaataa kylmää vettä päähän ennen kuin jatketaan matkaa. Kuuma on Peymanille paha. Vaikka kuvittelin jossain vaiheessa, että sade on pahempi, mutta se ei pidä paikkaansa. Tuntuu, että pitää raahata puolikuollutta amebaa perässä, kun lämpötila nousee yli +25 asteen. Ymmärrän, että mustat paksut hiukset toimivat karvahattuna eikä tee oloa yhtään paremmaksi. Kattellaan sitten miten Saharassa käy. Samalla tuntui ettei partneri ollut muutenkaan ihan 100% kunnossa parin lepopäivän jälkeen. Sitkeä tauti etten sanoisi.
Jatkettiin matkaa, joka jatkui aurinkoisilla suorilla ja seitsemän kilometrin kohdalla infernaalisessa ylämäellä. Ajattelin juosta mäen loppuun ja odottaa Peymania siellä jossain varjossa. Kun olin aloittamassa ylämäen, auto pysähtyi kohdalle ja kaksi naista tuli kanssani samalle puolelle tietä. He olivat meidän seuraajia, jotka halusivat tulla antamaan kylmää juomaa matkallemme ja toivottamaan kovasti tsemppiä tulevaan. Voi että tuntui hyvältä kulauttaa kylmää juotavaa kovalla helteellä kipeään kurkkuun. Kiitos teille! Se auttoi taas eteenpäin haasteessa. Sain revittyä itseni ylämäen loppuun ja löysin hyvän varjopaikan tien sivusta. Matkakumppani soitti jossain vaiheessa, että nyt ei jaksa enää yhtään ja pakko pitää tauko keskellä mäkeä. Lähetin sijaintini ja hän oli vaivaiset 500 metriä takana. Pienellä motivaatiopuheella hän jatkoi samalle paikalle, kun lupasin pidemmän tauon.
Siinä taukoa viettäessä samalle varjopaikalle kääntyi hetken päästä matkailuauto, jossa luki Topias Kontio. Hänen tukitiiminsä oli valinnut kaikista maailman paikoista juuri sen saman paikan hänen juoksunsa päätepisteeksi sille päivälle. Mikä iloinen sattuma! Me jäätiin siis odottamaan itse juoksijaa ja juteltiin pitkät tovit aikalailla kaikesta juoksemisesta sosiaaliseen mediaan. Koko tiimi oli vallan mukavia miehiä ja toivottavasti he pääsevät perille Rovaniemelle ehjin nahoin. Heidän kokkinsa teki meille ihanat viileät drinkit vielä juttelun lomassa. Kyllä nyt kelpasi. Tapaamisen jälkeen he jatkoivat autolla Himokselle, jossa heitä odotti mökki, sekä valmiit ruoat ja me jatkettiin peräkärryjen kanssa pusikkoon, jossa teltan pystyttämisen jälkeen alettiin valmistaa jo tutuksi tullutta pestoa ja pastaa. Jokainen tyylillään.
Tämä seikkailujen eri tyyli on mielestäni rikkaus esimerkiksi juuri näissä liikuntamuodoissa. Jokainen saa ja pystyy tehdä asioita itselleen sopivalla tavalla. Joillekin sopii paremmin, että matkustaa mahdollisimman kevyesti eikä halua tinkiä yhtään mukavuudesta. Se on mahdollista ja sen voi toteuttaa niin. Näin seikkailijalle jää huolehdittavaksi ainoastaan fyysinen puoli matkasta. Saa keskittyä vain yhteen asiaan: siihen liikuntamuotoon ilman muuta taakkaa. Tukitiimi hoitaa kaiken muun. Sitten on niitä tyylejä, joissa pyritään etenemään ilman mitään apuja mahdollisimman itsenäisesti kaikilla osa-aluella. Se vaatii enemmän energiaa myös kaikessa muussa kuin pelkästään urheilussa ja se vie enemmän aikaa. Mutta sekin on omiaan viemään matkaa eteenpäin. Sitten on jotain siltä väliltä, jossa tukeudutaan mahdollisimman paljon esimerkiksi majoituksen osalta ulkopuolisiin, mutta omat tavarat kuljetetaan itse. Sekin on mahdollista.
Itsellä menee lievästi tunteisiin, jos joku sohvaperuna sanoo, että joku seikkailee tai urheilee väärällä tavalla. Väärällä tavalla verrattuna mihin? Tapoja on niin monta erilaista, mitä seikkailijoitakin. Samoin on varusteita. Jokainen tekee niin, kuin itse haluaa ja etenee juuri niin kuin itse haluaa. Jokaisella on omat syynsä siihen, miksi haluaa tehdä seikkailut juuri sillä tyylillä. Me halutaan tehdä meidän matka juuri tällä tyylillä: mahdollisimman itsenäisesti ja autenttisesti. Joskus me mennään hotelliin jos siihen on mahdollisuus ja meistä tuntuu siltä. Muuten me nukutaan teltassa ja syödään sitä pestoa ja pastaa, koska me halutaan. Ihmisten vertailu toisiin on lähtökohtaisesti aina hanurista, jos tavoitteet ovat erilaisia ja toteutustavat ovat erilaisia.
Matka: 14km
14.7.2025
Tänään olisi töihinlähtöpäivä. Meinattiin aikaisemmin, että juostaan aikaisin aamulla ja lähden iltapäivällä kohti rannikkoa. Kurkkukipu ei kuitenkaan ollut hellittänyt ja huomasin, että Peymanin tauti on selvästi tarttunut myös itseeni. Myönsin kurkkukivun aamulla ja sain oikeutetusti sättimiset niskaani, sillä oltiin sovittu ettei kipeänä edetä. Ja kurkku oli tosiaan ollut kipeä jo edellisenä aamuna, josta en sanonut aiemmin mitään. Tämä päivä on ehkä parempi kävellä. Edettiin pusikosta 5km järkyttävässä helteessä lähemmäs ysitietä ja saatiin nauttia ihanasta huoltoauton läsnäolosta, sillä vanhempani tulivat hakemaan minut ja juoksukärryn tien poskesta ja Peyman pääsi käymään suihkussa matkailuautossa. Lisäksi he olivat käyneet ostamassa meille lounaat, joten meilläkin oli tälle päivälle oma tukitiimi. Voi kuinka luksusta! Pääsin vanhempien kanssa takaisin paikkaan, josta otin autoni alle ja lähdin kohti töitä. Viikon päästä jatkuu.
Matka: 5km
Tilaa postikortti matkan varrelta
Me lähetetään haasteen juoksuosuuden postikortit Helsingistä, joten vielä ehdit tilata omasi 15€:lla! Jos haluat tilata postikortin meidän matkan varrelta, niin klikkaa kuvasta ja pääset tukemaan meidän toimintaa, sekä olemaan osana meidän ikimuistoista matkaa.
Auta meitä hankkimaan turvavene uintiosuudelle
Klikkaa kuvaa ja pääset NomadsTrailsin kauppaan, jossa pääset tutustumaan meidän ensimmäisiin 5athlon-logolla varustettuihin tuotteisiin ja muihin tapoihin, jolla voit olla mukana turvaveneen hankinnassa.
