22.-23.7.2025
Se olisi viimeistä puristusta vailla. Tämän viikon jälkeen jos kaikki menee suunnitellusti, 5Athlon juoksuosuus on virallisesti ohi. Peyman olikin onnistunut saapumaan Tampereelle töissäoloni aikana ja hengaillut pari päivää Tampereen yliopistollisessa keskussairaalassa. Kävipä nimittäin niin, että metsämansikka -lumoissaan hän oli himoinnut mansikoita tien poskesta niin paljon, ettei ollut jaksanut kokeilla kepillä mansikkapaikan ympäristöä ja muutama sekunti myöhemmin sormesta roikkui keskenkasvuinen kyykäärme. Hän oli ravistellut käärmeen pois sormesta ja soittanut ambulanssin itselleen. Siinä ajassa käsi alkoi turvota ja kipu levitä kehoon. Hänet ja juoksukärry kuljetettiin TAYS:aan ja hän vietti siellä muutaman päivän juoksukärry sängyn vieressä niin kuin kunnon spurgun kuuluukin.
Peymanilla oli urheilukielto viikon ajan kyynpuremasta, joka tarkoitti sitä, että saavuttuani Tampereella töistä, meidän piti odottaa vielä muutama päivä, ennen kuin voitiin jatkaa matkaa. Tämä aika me vietettiin Pyynikin uimarannalla telttailemassa ja nautittiin Tampereen helteistä, sekä uimisesta lämpimässä vedessä. Tuli ihan olo, että siellä ollaan lomailemassa eikä juoksumatkalla Rovaniemeltä Helsinkiin. Saatiin kuitenkin editoitua hyvin somemateriaalia ja vietyä eteenpäin meidän turvaveneoperaatiota uintiosuuteen. Nyt me voidaan jo melko varmasti sanoa, missä aikaikkunassa me saavutaan Helsinkiin ja koska me lähdetään seuraavaan osioon eli uintiin Helsingistä Tallinnaan.
24.7.2025
Nyt on muutama päivä maattu paikoillaan ja näpytelty kännyköitä ja läppäreitä. Jo alkaa riittää. Olin myös edellisinä päivinä pohtinut, kuinka siistissä kunnossa kyseinen rantakompleksi oikein onkaan ja ruoho on ajetu hyvin huolellisesti. Olin pyöritelly päässäni erilaisia vaihtoehtoja, kuinka noin suurelta alueelta leikataan ruoho niin, että se pysyy lyhyenä ja hyvin hoidettuna. Sekin selvisi aamulla kello 0630, jolloin nurmikon leikkuu alkoi. Sitä kesti tunnin verran ja leikkaaja oli ystävällinen eikä jyrännyt telttaamme, joka oli nurmialueen reunassa. Vanhemmiten tuntuu, että itsestänikin on tullut hyvin herkkäuninen, enkä kuitenkaan pystynyt nukkumaan syvää untani, kun traktorinomainen ruohonleikkuukone jyrisee korvani juuressa kello seitsemän aikaan aamulla.
Matkaan päästiin aika hyvällä aikataululla, vaikka aamulla vähän väsyttikin. Haluttiin kiertää Tampereen keskustan kautta, koska lounas. Käytiin syömässä aivan infernaalisen hyvässä vegaaniraflassa, jossa aloin jälleen haikailemaan ihanan terveellisen ja monipuolisen vegaaniruoan perään. Tässä haasteessa on se huono puoli, että omat kokkailut ovat jääneet minimiin, koska laiskuus. Ruokavalioni koostuu lähinnä ABC:n buffetpöydän antimista, ruisleivästä ja hummuksesta. Buffetpöydissä on kyllä monipuoliset tarjottavat, mutta ruisleipä ja hummus päivästä toiseen voivat olla keholle pidemmän päälle hieman yksitoikkoista ravintoa. Tämä vegaaniravintola Gopal oli taivaallinen kokemus kaikessa monipuolisuudessaan ja terveellisyydessään. Ähkyhän siinäkin tuli.
Vyöryessämme lounaan jälkeen eteenpäin, saimme taas hetken päästä etenemisestä kiinni. Helsinki on enää 170km päässä, eli siis ihan lähellä! Iltaa vasten helteet helpottivat ja matkakumppanikin heräsi henkiin. Hieman Tampereen ulkopuolella ohi ajava auto soitti torvea ja pysähtyi pysäkille. Ihmeissäni katsoin, kun vanha työkaverini Personal Trainer -ajoilta lähestyi meitä. Aivan uskomattomalla tuurilla hän ajoi poikansa kanssa ohitsemme illalla ja he tunnistivat meidät. Siinä rupateltiin viimeisen kymmenen vuoden kuulumiset ja ai että se piristikin iltaa! He jatkoivat siitä kotiin, me Helsinkiä kohti. Yöksi löydettiin itsemme pienen joen varteen liikenneympyrän lähelle Tampereen eteläpuolelle. Siinä oli hyvä varjopaikka aamuksi.
Matka: 26km
25.7.2025
Lämpimät säät jatkuivat ja meidän päivän agenda oli saada Peyman ilmastoituun tilaan. Se hoitui sillä, että vähän yli neljän kilometrin päässä häämötti Ideapark, jossa voidaan hengailla koko päivä ja matkakumppani saa olla viileässä hellettä paossa.
Päätettiin, että Ideaparkin jälkeen on edessä iltalähtö. Yatäväni myös soitti, että hän on perheensä kanssa menossa takaisin kotiin Tampereelta ja saatiin ihanaa seuraa muutamaksi tunniksi. Näin sitä taas saatiin tavattua ystäviä matkan varrella!
Iltalähtö tapahtui kello 21:00 ja olin jo todella väsynyt lähdön lähestyessä. Oltiin herätty aamulla melko aikaisin, sillä teltassa on helleöinä ja -aamuina melko tuskaista nukkua. Ei kuitenkaan ilman verkkoakaan viitsi nukkua, kun aamulla heräisi aivan täynnä hyttysenpuremia. Edessä oli kuitenkin nyt yli 20km tavoite seuraavaan yöpaikkaan yötä myöden, joten katsotaan miten yöjuoksu sujuu. Matkalle lähdettyä ja jonkin aikaa juostua bussipysäkille pysähtyi auto, josta nousi mies ämpäri toisessa kädessä ja pakastepussi toisessa. Pysähdyin kohdalle ja hän sanoi, että seuraa meitä instassa ja veikkasi päivitystemme perusteella, että ollaan tällä välillä nyt illalla. Hän halusi tulla kannustamaan meitä ja antamaan meille itsepoimittuja mustikoita matkaevääksi. Samalla katsoin ämpäriä, joka oli täynnä tuoreita mustikoita. Mies alkoi kauhoa mustikoita ämpäristä pakastepussiin ja me saatiin molemmat omat jättipussit mustikoita. Nyt jaksaa taas juosta!
Eteneminen oli raskasta. Ei enää ikinä aloita juoksua ilta yhdeksältä. Motivoin itseäni pysähtymällä aika-ajoin syömään mustikoita, joita sain aikaisemmin seuraajalta. Ilma tosin oli erityisen mukavan tuntuinen ja sen puoleen juoksu olisi edennyt hyvin. Aivot olivat tosin jossain aivan muualla kuin juoksussa ja tuntui, että piti jotenkin huijata omaa mieltä jatkamaan, vaikka teki mieli pysähtyä tien viereen ja ryömiä makuupussiin. Hyttyset voisivat ihan rauhassa syödä naaman paukamille, en jaksaisi pystyttää edes telttaa. Mutta näiden ajatusten kautta päätin, että ei, näissä tilanteissa me ei anneta periksi. Me vaihdetaan äänikirjasta musiikkiin ja pistetään raivoreivit soimaan. Sitten me katsotaan kartasta selkeä paikka, jossa me yövytään ja otetaan se tavoitteeksi. Niin me tehdään. Se me tehtiin ja parkkeerasin juoksukärryn pienen hiekkatien varteen, jota pitkin pääsi paikalliselle matonpesupaikalle. En halunnut mennä ihan matonpesupaikalle asti, sillä sinne meni jonkin verran jyrkkä alamäki enkä halunnut löytää sitä alamäkeä seuraavana päivänä edestäni ylämäkenä kärryn kanssa. Peyman saapui paikalle noin tuntia myöhemmin.
Matka: 25,7km
26.7.2025
Aamu oli hidas niin kuin aina, mutta aamuaurinko savusti meidät ulos teltasta jo kahdeksalta aamulla. 5 tunnin yöunet eivät todellakaan ole se tuntimäärä, jolla päivästä toiseen jaksaa edetä juosten kärryä vetäen eteenpäin. Aamun ollessa suorastaan kuuma, päätettiin mennä pulahtamaan sinne matonpesupaikalle ilman kärryjä. Se olikin ihana paikka käydä aamu-uinnilla!
Iltapäivän puolella saapui sadekuuroja. Se tuntui ihanalta ajatukselta, sillä sade viilentää ilmaa ja tekee ilmasta happirikkaan. Siihen me luotettiin nytkin. Ensimmäinen sadekuuro saapui siinä vaiheessa, kun oltiin saatu teltta kasaan ja keitettiin varmaan vielä jotain aamukahvia iltapäivällä. Taivas repesi ja kaatoi veden kuin saavista päällemme. Laitettiin makuualusta päiden päälle ja istuttiin sateessa. Semmosta se on.
Liikkeelle lähdettiin myöhään iltapäivällä eri aikoihin, sillä itse en halunnut jäädä kaatosateeseen istumaan. Ajattelin, että ei se sade enää pahemmaksi voi mennä. Olin väärässä. Sade oli kyllä lämmintä ja siitä tuli mieleen ihan etelänmaiden monsuunisateet. Tien vieressä koivun alla kykkiessäni mietin, että voisihan sitä jossain muuallakin tässä vaiheessa olla, esimerkiksi autossa. Laitoin sadetakin päälle ja jatkoin juoksua.
Ei sade kuitenkaan kauaa kestänyt ja aurinko alkoikin kivasti paistaa hetken päästä. Sade oli tehnyt ilmasta kostean, mutta ei se kyllä viileämmältä tuntunut. Juoksin seuraavalle etapille, kahvilalle, joka sijaitsi sillan kupeessa heti tien vieressä. Aivan tajuton hiki kahvilaan saapuessani ja myyjä katsoikin hieman pitkään, kun rysäytin kärryn valjaineen terassin eteen ja ostin kylmän smoothien. Hikeä valuvana suunnistin ulkoterassille ja kulautin smoothiet kurkusta alas. Täällä odotan Peymania ja nautin maisemista. Kahvinkin voisi juoda, että saa kofeiinitasot kohdilleen.
Matkakumppani saapui mestoille noin tunnin myöhemmin. Hän oli lähtenyt vasta sateen jälkeen liikkeelle. Taas oli nälkä. Siinä noin pari tuntia lisää istuessamme söimme ja päätimme vielä edetä. Lähdettiin taas matkaan juosten, joten juoksijoiden välimatka kasvoi jo alussa.
Kilometrit taittuivat ja suomalainen maalaismaisema syleili juoksijaa. Sadekuuroja ei enää tullut ja illalla juoksu oli mielekästä. Ohitin muutaman hevoslaitumen ja naureskelin sille, kuinka hevoset lähtivät aina juoksemaan hetken mukanani, kun ne huomasivat minut kärryni kanssa juoksevan ohi. Muutaman kilometrin jälkeen auto pysähtyi kohdalle. Siellä odotteli seuraaja tuoreiden mansikoiden ja karkkipussin kanssa. Ihastuttava pariskunta! Juteltiin siinä hetki ja pari kertoi, että siinä parin kilometrin päässä, missä on hevosaitaus, on liikkunut susia aika tiuhaan viimeaikoina. Muutama poni oli päässyt hengestään, kun susilauma oli mennyt aidoista läpi ja hakenut itselleen iltapalaa. Loppumatkan lauleskelin kovaäänisesti itsekseni ja avasin puhelinyhteyden noin neljä kilometriä takana etenevään Peymaniin. Puhuin huutaen.
Iittalassa odotti 24h huoltoasema, johon sovimme kyseisen vuorokauden final destinationin. Odottelin Peymania huoltoasemalla ja hänen saavuttuaan päätettiin, että jäädään huoltoaseman viereen yöksi. Siinä oli sopivasti, joku pressukatsoten ulkonäyttely, johon pystytettiin teltta ja ajettiin kärryt sääsuojaan. Oli kiva pressukatosnäyttely, katos toimi erinomaisesti.
Matka: 19km
27.7.2025
Tänään oli heti aamusta selkeä tavoite: huoltoasemalle, aamutoimet, aamupala ja kohti ystävien taloa Hämeenlinnassa. Oltiin sovittu, että yövytään heillä ja päästään suihkuun. Sinne siis, vaikka olisi mikä helle. Ja sitähän riitti. Ihan uskomaton kesä ollut näin juoksijan näkökulmasta, tai oikeastaan ihan kaikista muistakin näkökulmista.
Juuri, kun saatiin juoksuvaljaat päälle ja oltiin lähdössä liikkeelle, kuultiin, että jossain ropisee ja kovaa. Sade lähestyi seinämänä huoltoasemaa ja peruutettiin takaisin katoksen alle. Odotettiin 10 minuuttia, kun sade vyöryi ohi ja sen jälkeen taivas olikin taas kirkas. Seuraava kuuro tulee sadetutkan mukaan vasta tunnin päästä, joten nyt on vain mentävä.
Juoksijoiden rytmit olivat tututusti aivan ristissä, joten matkakin taitettiin suurimmaksi osaksi erikseen. Nyt ei ollut aikaa odotella, 5/5 huoltopiste oli ihan lähellä. Juoksin mahdollisimman reippaasti, mitä nyt yleensä peräkärryn kanssa pääsee, kun päivätavoite on yli 21 kilometriä. Kun viimeiset 3 kilometriä alkoi, seinä tuli jälleen vastaan. Ja nyt se seinä iski lujaa vasten kasvoja. Huomasin, että oli ollut koko päivän niin innoissani ystävieni tapaamisesta, olin unohtanut juoda ja syödä kunnolla. Lisäksi elektrolyytit olivat Peymanilla. Normaalisti katson kellosta, koska syön ja juon, ja juon myös noin 20min välein juomarakosta vettä. Nyt olin tyystin unohtanut juomatauot ja olin napostellut vain hieman pähkinöitä matkalla. Ei muuten pelkät suolapähkinät riitä.
Tunsin, että kohta lähtee taju jos en pääse jonnekin makaamaan. Näin varjossa olevan bussipysäkin, otin valjaat pois ja kaivoin rusinapussin peräkärrystä, nostin jalat kärryn päälle ja aloin tiputella rusinoita suuhuni yksi kerrallaan ja hieroin niitä ikeniini. Samalla katselin taivaalle, joka oli kaunis. Se oli pilvetön ja auringonsäteet paistoivat koivunlehtien välistä. Jatkoin rusinoiden imeskelyä ja tsemppasin itseäni seuraavan puolen tunnin ajan jatkamaan. Enää kolme vaivaista kilometriä.
Perille päästyäni ystäväni jo odottivatkin minua ja sain käteeni vesilasin jäillä. Selvisin päivästä ja nyt olin turvassa kaikelta. Oli niin mukava ilta viettää ystävien luona ja kaikista paras huoltopisteen ominaisuus sijaitsi heidän takapihallaan: poreamme! Muistan vieläkin Peymanin ilmeen hänen saapuessaan takapihalle, kun olin jo siinä vaiheessa marinoitunut tunnin verran ystäväni kanssa jacuzzissa jäävettä siemailleen ja eri vesihierontapisteitä vaihdellen.
Matka: 21km
28.7.2025
Sisällä, tasaisessa lämpötilassa ja pimeässä nukkuessa oli aivan täydellisen eri olo, kuin kuumassa teltassa, jossa aamu koittaa viiden aikaan aamulla, oli sitten mihin aikaan tahansa mennytkään nukkumaan. Täydellinen rentoutuminen oli saavutettu ja kaksi tuntia poreammeessa oli tehnyt tehtävänsä niin, että heräsin aamulla kello 10:00.
Ei ollut kiire jatkaa matkaa, mutta tiedettiin, että sekin tulee tehdä. Päivällä vielä satoi, mutta kahden aikaan oli jo tavarat pakattava ja lähdettävä kohti Helsinkiä. Ehkä päästään tänään vielä noin 20 kilometriä eteenpäin.
Kuvattiin videoita matkalla ja kuljettiin kyltin ohi, jossa luki HELSINKI 100. Siis tämän jälkeen matkamme on kaksinumeroinen luku! Uskomatonta. Kohdallemme pysähtyi muutama seuraaja, joiden kanssa jäätiin juttelemaan hetkeksi. Matka kuitenkin jatkui.
Muutaman kilometrin päästä alkoi migreenin näköhäiriö. Taas mennään…Olin oikeastaan jo hieman odottanut tätä, sillä nukkuminen on ollut mitä on ja keho on ollut stressin alla aikataulupaineista ja uintiosuuden veneen sekä miehistön hankinnasta. Migreeni alkaa, kun stressi laukeaa ja keho saa rentoutua. Tämän huoltopisteen täydellinen rentoutuminen oli todellakin keholle ja mielelle tarpeen, mutta migreeni tuli taas ja ei auta muuta kuin kurvata tien sivuun, pystyttää teltta ja laittaa silmät kiinni. Huomenna on taas päivä uusi.
Matka: 7,7km
29.7.2025
Oltiin fiksusti sovittu Hämeen Sanomien kuvaajan kanssa, että hän tulee ottamaan meistä valokuvat seuraavan sanomalehden juttuun. Olinkin siis oikein pirteä viimeöisen migreenin jälkeen ja täysin sen näköinen, että olisin asunut kyseisessä pusikossa viimeiset kaksi vuotta ja juonut nesteet pirtun muodossa. Peikko-lookissa on tietysti aina mahtavaa tehdä juttuja paikallislehtiin, koska siinä tapauksessa yleisolemus on täydellisen autenttinen.
Etappina seuraava Neste, jossa sisävessa. Päivä oli lämmin, mutta ei kuitenkaan niin helteinen mitä aikaisemmin. Olisikohan nämä helteet nyt tämän kesän osalta tässä? Sitä ei jääty sen pidempään miettimään, sillä edessä on vielä kilometrejä ja eilinen meni migreenissä. Nyt on kirittävä vielä viimeiset päivät, että päästään Helsinkiin kirjaimellisesti hyvän sään aikana. Katsottiin, että sade lähestyy ja me ehditään Nesteelle pitelemään sadetta. Sitä sadetta ei ennusteesta huolimatta kuitenkaan koskaan tullutkaan.
Kilometrit kuluivat ja musiikki raikasi kuulokkeista. Nyt oli ihan hyvä meininki juosta, sillä migreenikin oli pakottanut kehon vielä lepäämään lisää. Tosin olin vahingossa pakannut näköjään tälle etapille vanhoja migreenilääkkeitä eikä teho ollut samanlainen, missä olisi päivämäärää vielä jäljellä ja palautuminen kestikin hieman pidempään. Yöksi kuitenkin päästiin tien viereen, jossa oli kiva ja tasainen maasto. Huomenna yksi ystäväni tulisi juoksemaan kanssani seuraavan päivän etapin. Ihanaa!
Matka: 29km
30.7.2025
Aamulla kahvien ja aamupalan jälkeen ystäväni Mari saapui leiriimme. Hänen miehensä ystävällisesti heitti hänet mestoille ja pääsimme aloittamaan päivän juoksuosuuden. Peyman tuli heti siihen tulokseen, että ehkä parempi juosta erikseen tänään koko päivä, sillä Marin ja minun energiat kohtasivat erittäin hyvin, eikä Peyman kahvikuppi kädessä, tukka pystyssä ja kalsarit jalassa sopinut meidän juoksutrikoo-kerhoon.
Juoksu kulki vallan mainiosti, vaikka päivä oli taas helteinen. Pidettiin snäcksitauko aina viiden kilometrin välein, että saadaan energiat kohdilleen ja elektrolyytit kehoon imeytymään. Mari oli tehnyt maailman parhaat eväät ja nytkin rusinoiden ja suolapähkinöiden sijasta naposteltiin tauoilla eväsleipiä, valmiiksi paloiteltuja omenoita, viinirypäleitä ja oli varmaan jotain muutakin, mutten enää muista, kun valikoima oli niin laaja.
Vähän yli puolessa välissä pidettiin pidempi ruokatauko tutusti ABC:n buffetpöydässä, jossa vedettiin överit ja odoteltiin pari tuntia ruoan laskemista. Jatkettiin rennosti matkaa ja Mari sai myös kokeilla juoksukärryn ihanuutta ja otti sen välillä vedettäväksi. Olipas taivaallisen helppoa juosta ilman kärryä! Jossain kohtaa auto kurvasi eteemme ja pysähtyi. Seuraaja nousi autosta ja antoi mansikoita, pilkottuja ananaksia ja limsaa. Juteltiin siinä hetki ja saatiin roppakaupalla positiivista energiaa mukaamme. Saatiin rytmistä taas kiinni ja 30 kilometriä myöhemmin päätettiin, että nyt on hyvä. Soitin Peymanille ja kerroin mihin jäätiin ja hän ilmoitti, että on päässyt eteenpäin noin 10 kilometriä aloituspaikasta. Kello oli kahdeksan illalla. Päätepysäkkimme oli myös kahvilan vieressä, joka sattui olemaan vielä auki. Ostimme kylmää juotavaa ja saimme kahvilasta jäitäkin ja nautimme aurinkoisesta illasta jäävichystä nauttien. Istuskellessamme kahvilan takapihalla nainen pysähtyi autolla kohdallemme. Hänkin oli meidän seuraaja ja toi kylmälaukullisen kaikkea ihanaa luomutavaraa pähkinäpatukoista lähtien. Juteltiin piiiitkä tovi ja oli todella inspiroivaa kuunnella hänen tarinoitaan elämästä ja seikkailuista.
Illalla saimme Marin kanssa laitettua teltan metsätien varteen ja söimme päivän teemaan kuuluen lettuja, mansikoita ja mansikkahilloa. Jos pitäisi kuvailla täydellinen päivä, kuvailisin tämän päivän. Vietettiin mukava ilta ja Marin mies tuli hakemaan hänet pusikosta kotiin nukkumaan. Itse jäin makoilemaan telttaan ja nauttimaan upeasta tähtitaivaasta ja miellyttävästä lämpötilasta. Verkkoteltassa on se ihana puoli, että siellä ollessaan saa nauttia luonnosta täysillä, mutta hyttyset ovat verkon ulkopuolella. Ei tänään hyttys-ystävät, ei tänään. Peyman ei päässyt päivän etapille, vaan jäi oman telttansa kanssa 12 kilometriä jälkeen nukkumaan.
Matka: 30km
31.7.2025
Yö oli rauhallinen ja kahvilan aamiaispöytä houkutteli sen verran, että teltta kasaantui kuin itsestään ja tavarat löysivät traileriin ennätysajassa. Tiesin nimittäin, että kahvila on auki jo kahdeksalta aamulla ja sieltä saa aamiaiskomboja ja vähintään ämpärillisen kahvia. Sieltä se matkakumppanikin saapui jo keskipäivän puolella kahvilaan ja muistaakseni saatiin jokin tappelukin aikaiseksi, olikohan taas jostain kuvausjutuista, ei voi muistaa.
Tässä matkan varrella alkaa kyllä hermo kiristyä molemmilla, kun toisen kanssa vietetään kaikki “vapaa-aika” yhdessä. Siitä syystä meillä oli juoksuosuuden loppumatkastakin kaksi telttaa mukana, ettei joka päivä tarvi ahtautua samaan telttaan toisen jalat suussa. Itselle on myös ihana viettää aikaa luonnossa ilman kännykkää, kameroita tai muutakaan elektroniikkaa, vaan iltaisin tuijotan ainoastaan tähtiä ja muistelen niiden tarinoita. Se on kiireetöntä, aitoa ja yksinkertaista. Kaikkea muuta, mitä sosiaalinen media meille nykyään tyrkyttää.
Päästiin iltapäivällä liikkeelle, muistaakseni omasta mielestäni aivan liian myöhään, mutta nyt oli taas pakko kuvata jotain yhdessä ennen kuin juoksutahti erkanee toisistaan. Hoidettiin kuvaukset ja jatkettiin erillämme: minä musiikkia kuunnellen ja Peyman videoita suunnitellen. Yöksi päästiin jo todella lähelle pääkaupunkiseutua ja jäin junan liityntäpysäköintipaikan vieressä olevalle hiekkatielle yöksi. Siinä samalla, kun puolenyön aikaan laittelin pimeässä metsässä leiriä pystyyn, huomasin kaksi nuorta miestä kävelevän tietä pitkin ohitseni. He olivat ilmeisesti kävelemässä kotiin illanvietosta, sillä puheensorina oli jo sillä tasolla, että koko naapurusto kyllä kuulee. Ajattelin olla säikäyttämättä miehiä, sillä pusikosta kuuluva oksien katkeilun ääni ja kahina puolenyön aikaan ei varmaankaan ole kotimatkalla se ääni, mitä haluaa kuulla. Sammutin otsalamppuni ja jäin odottamaan heidän ohitustaan. Näin heidät, mutta he eivät nähneet minua,sillä olin jo metsässä ja he kulkivat valaistua tietä pitkin. Olin kuitenkin laittanut lamppuni myöhään pois päältä ja toinen heistä ilmoitti, että nyt näkee ihan varmaan metsässä jotain ja lähtivät tulemaan minua päin. Heidän ollessa lähempänä laitoin lamppuni uudestaan päälle ja toivotin hyvää iltaa ja sanoin, että ei kannata pelästyä. He olivat todella hämmentyneitä kuullessaan ääneni ja kysyivät onko kaikki kunnossa. Vastasin, että juu, tässä Helsinkiä kohti juoksemassa ja leirin pystytyspuuhissa. Muutama sana siinä juteltiin ja he olivat huolissaan kuinka pärjään. Vastasin, että ehkäpä pärjään ihan hyvin. Matkakumppani saapui leiriin tunti myöhemmin.
Matka: 16,1km
1.8.2025
Nyt oli kutkuttava tunne vatsassa: kohta ollaan Helsingissä! Nyt molemmilla oli hyvä fiilis ja oltiin jo heti aamulla sovittu, mitä kuvataan missäkin vaiheessa ettei se mene taas ihan sekoiluksi ja jumittamiseksi. Hyvällä mielellä ja flowlla saavuttiin Helsinkiin ja pohjois-Haagaan. Oltiin sovittu, että jätetään viimeiselle juoksupätkälle alle kymmenen kilometriä, niin osataan arvioida saapumisaika Kauppatorille paremmin. Tänäkin päivänä piti sataa, mutta eipäs satanutkaan. Lämmin oli, mutta ei liian lämmin. Eli siis kaikki hyvin ja loppu häämöttää.
Jäätiin pohjois-Haagaan sillan alle, sillä illaksi ja yöksi oli luvattu sadetta ja me ei millään jaksettaisi laittaa sadesuojaa telttaan ja päällystää juoksukärryjä taas jollain pressulla. Mielummin ollaan sillan alla yötä. Onhan se jollain tapaa vähän outoa nukkua alikulkusillassa, sillä ilta- ja aamulenkkeilijät pällistelevät nukkuvaa juoksijaa, mutta siitä syystä Suomi on taas mahtava maa, että ihmiset ovat niin häveliäitä ja ujoja, että jos joku kehtaa telttailla pääkaupungissa alikulkusillassa, ohikulkijat eivät edes uskalla katsoa telttaan päin.
Matka: 21,2km
2.8.2025
Aamulla, kun herättiin ja noustiin ulos teltasta, ohi kävelevä herra tuli kysymään nukuttiko hyvin. Hänen kanssaan juteltiin muutama sana ja kävi ilmi, että hän oli 95-vuotias herra aamulenkillä, jonka hän tekee joka aamu samaa reittiä pitkin. Matkaa aamulenkillä on yksi kilometri. Ihailen häntä.
Me nautittiin etelä-Haagassa erittäin ihana ja keskiluokka-fancy aamupala. Hykerreltiin ajatuksella, että tänään on se päivä, kun me saavutaan Kauppatorille juosten Rovaniemeltä. Aloitettiin viimeinen juoksumatka niin, että ohitettiin Helsingin Olympiastadion kello 14 ja muutama seuraaja liittyi meidän viimeisille kilometreille mukaan juoksemaan. Päivä oli ihanan lämmin, aurinkoinen ja täynnä elämää. Kesäinen Helsinki on aivan ihana.
2.8.2025 kello 15 me saavuttiin Helsingin Kauppatorille ja pudotettiin juoksutrailereiden valjaat maahan. Se oli ihan oikeasti nyt siinä. Me juostiin lähes koko Suomen halki pohjoisesta etelään. Seuraajia tuli moikkaamaan meitä ja me ihmeteltiin mihin tämä aika on oikein mennyt ja mitä kaikkea me ollaan saatu kokea tämä juoksun aikana. Itselle juoksu oli lähes koko ajan pelkkää nautintoa ja nautin aurinkoisesta säästä täysin siemauksin. Olin onnellinen, että kehoni kesti kaiken asfaltilla juoksun ja olin itse raahannut alusta loppuun tavaroita mukanani. Kehoni tuntui vahvalta ja hyvältä. Pääni tuntui vahvalta ja olin myös vähän surullinen siitä, että juoksu päättyi. Se oli niin ihanaa. Juoksun loppu tarkoitti myös sitä, että seuraava osio, uinti, tulisi vuoroon seuraavaksi. Se ehkä hieman jo kauhistuttikin. Meillä oli noin viikko aikaa läytää turvavene ja vähintään kaksi kuskia siihen. Stressi alkakoon. Mutta ensin syödään jäätelöä.
Matka: 11,2km
