3.3.2025
Edellisenä iltana yritin tsempata matkakumppaniani, että nythän me ollaan päästy hyvin etenemään ja tänään päästään yhtä hyvä matka eteenpäin. Sain kuitenkin vastaan niin murhaavan katseen, että tulkitsin sen kieltäväksi vastaukseksi. Tänään siis hieman lievemmin eteenpäin ruoskimista.
Oltiin saavuttu siihen pisteeseen, että pyöräviritelmän voi heittää ainakin hetkeksi ahkion päälle. Tämäkin hetki piti miettiä renkaita rakentaessa, että me raahataan niitä lisäpainona ahkion päällä. Joka kerta, kun joku sosiaalisessa mediassa ihmetteli meidän typeryyttä siitä, että me ostettiin liian pienet renkaat ahkioille, nauroin sisäisesti (ja ehkä vähän ääneen), että luojan kiitos renkaat eivät olleet sen isommat ja me päästiin aivan loistavasti kulkemaan niillä ilman ongelmia sen verran, mitä suunniteltiinkin, eli vajaa 30km. Saatiin itse asiassa niin paljon kommentteja kärryjen epäkäytännöllisyydestä, että herkemmällä olisi mennyt tunteisiin. Olisi pitänyt tajuta ostaa isommat renkaat, ostaa itse asiassa neljä isoa rengasta, hiihtää ojassa, koska olihan siinä lunta (hiekassa), ostaa uudet kengät kävelyä varten ja vetovaljaat kärryjä varten ja sitten piti vetää, koska onhan se helpompaa. Ei vaan sattunut yksikään kommentoija harrastaa yllätys-spurgukärryilyä. Kaiken lisäksi käveltiin väärällä puolella tietä. Nyt me voidaan kuitenkin sanoa, että ollaan eksperttejä spurgukärryjen rakentamisessa lumiahkiolle minimibudjetilla ja roskalavan tavaroilla ja meidän oma ratkaisu oli 5/5.
Sää oli tyyni ja pilvinen. Lunta oli kivasti tiellä niin, että päästiin kävelemään tietä pitkin ja ahkio tuntui melko kevyeltä perässä. Päästiin kolme kilometriä kävellen, kunnes aura-auto tuli vastaan. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä ja norjalaisten aurakuskit ovat todella ystävällisiä hiljentäessä aina nopeutta meitä lähestyessään ja nostavat auran pois tiestä siksi aikaa, kun menevät ohi. Suomessa kokemukseni lumiaurakuskeista on seuraava: kaivan autoani lumikasan alta 45min ja juuri viimeisiä lapiollisia putsatessani aura-auto lähestyy uhkaavasti. Yritän näyttää vuorotellen lapiotani ja autoani ja kuski huomaa mistä on kyse. Aura-auto ohittaa hidastamatta minut ja autoni auraamalla tiellä olevat lumet suoraan päälleni ja autoni on taas lumen peitossa ikkunan alaosaan asti. Aloitan homman alusta.
Nyt mentiin hieman pientareen puolelle, että aura-auto pääsi mutkassa hyvin meidän ohi. Samalla Peyman meni lumen reunalle niin, että ahkio kaatui tielle. Kuski meni ohi, pysäytti ja tuli auttamaan Peymania ahkion kanssa. Itse olin jo sen verran edellä, etten edes vaivautunut ottamaan omia valjaita irti ja mennä auttamaan. Kuski kertoi, että on seurannut meidän matkaa, kun me ollaan tultu tien vieressä viimeiset 30km ja hän auraa aina samaa tietä. Oli myös lukenut uutisen meistä paikallislehdestä. Juteltiin hetki ja hän ilmoitti ihailevansa meidän seikkailuhalua ja tuli henkilökohtaisesti toivottamaan meille voimia matkaan ja taputtamaan olkapäälle. Nämä epäviralliset fanitapaamiset ovat todella mukavia ja vaikkei toisten negatiiviset mielipiteet itseä ainakaan hetkauta, niin onhan se aina todella ihanaa saada positiivisuutta hehkuvaa ilmapiiriä ympärilleen. Jossain määrin sitä turtuu ja väsyy siihen, että pitäisi perustella usein jollekin ulkopuoliselle, miksi me halutaan tehdä tätä ja miksi me ollaan niin typeriä lähtiessämme tähän matkaan, kun lentokonekin on keksitty. Nämä positiiviset kohtaamiset ovat aina piristys päivään.
Käveltiin ahkioiden kanssa vielä muutama kilometri, että päästiin kelkkareitin päähän kiinni. Siitä eteenpäin päästäisiin jälleen laittamaan sukset pitkästä aikaa jalkaan ja tekemään sitä, mitä tänne tultiin tekemään: hiihtämään. Pidettiin hiihtomatka lyhyenä ja ytimekkäänä, sillä matkakumppanin askel lyheni lyhenemistään ja lopussa näytti jo niin tuskaiselta, että leiriydyttiin ensimmäiselle varteenotettavalle paikalle kelkkareitin viereen.
Matka: 4km
4.3.2025
Upeat hiihtopäivät näyttivät hellivän meitä nyt päivästä toiseen. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja päästiin etenemään ajettua kelkkareittiä pitkin.
Kelkkareitti on helppo ja nopea tapa edetä ja Norjassa näyttää olevan tapana, että kohtaavat kelkkailijat pysähtyvät kohdalle, sammuttavat kelkan ja jäävät juttelemaan toviksi. Kelkkailijoita ei kovin montaa yleensä tule päivässä vastaan, joten se on oikein mukava piristys päivään, koska ihmiset ovat positiivisia ja avoimia meidän reissua kohtaan. Jokainen on toivottanut hyvää matkaa ja tsemppiä reissuun.
Me nautittiin aurinkoisista metsämaisemista ja luonnon rauhasta koko päivä ja pistettiin leiri pystyyn suoalueelle, joka oli mukavan tasainen leiriä varten.
Matka: 5km
5.3.2025
Työ sosiaalisessa mediassa vaikuttaa siihen, että meidän pitää erikseen varata päiviä kuvaukseen ja editointiin. Tämä päivä, joka oli hieman muita päiviä pilvisempi, osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi.
Samalla, kun me kuvataan ja editoidaan videoita someen, keho saa levätä ja me ollaan valmiita seuraavan päivän hiihtosettiin. Moni onkin kiinnostunut juuri some-näkökulmasta tämän meidän reissun osalta. Mielestäni me ollaan saatu todella mahtava seuraaja-yhteisö, joka huokuu positiivisuutta, avoimuutta ja seikkailunhalua. Saadaan todella paljon positiivisia kommentteja haasteestamme ja on ilahduttavaa huomata, kuinka meidän matkamme mahdollistaa joillekin nähdä uusia paikkoja, vaikka heillä ei itsellään olisi fyysisesti mahdollista tehdä samaa. Tai ehkä joku jopa inspiroituu meidän suorituksesta. Usein kuitenkin kyseessä on seuraaja, joka ei todellakaan halua altistaa itseään samoille haasteille, vaan seuraa mielummin miten meille käy. Sekin on todella ymmärrettävää.
Moni somevaikuttaja kohtaa kuitenkin oman seuraajayhteisön ulkopuolelta samoja negatiivisia kommentteja kateellisilta, trolleilta tai muuten vaan yhteiskunnasta eristäytyneiltä ihmisiltä, joiden elämäntehtävä on provosoida, arvostella ja vähätellä toisia ihmisiä kommenttipalstoilla, koska eivät niitä kasvotusten uskaltaisi tehdä eivätkä kommentoinneiltaan ehdi muuta kuin istua omalla sohvallaan. Jokaisen elämänalueen ekspertit aktivoituvat aina, kun laitetaan materiaalia jakoon. Jokainen tietää parhaiten asiat, myös yllättävästi meidän henkilökohtaiset tarpeet paremmin kuin me itse. Riski näissä on myös se, että jotkut ihan vilpittömästi uskovat levittävänsä faktoja. Mutta täytyy sanoa, että yhden neuvon haluaisin todellakin toteuttaa. Saimme somessa (ei edes vitsillä) kommentin, ettei meidän pitäisi ostaa ruokakaupasta mitään, vaan meidän pitäisi ostaa lauma vuohia. Näin me voidaan lypsää joka päivä vuohia ravinnoksi, eikä supermarketteja enää tarvita. Kuinka kätevää! Alankin heti etsiä pelastusliivejä vuohia varten, että voivat uida meidän kanssa Suomenlahden yli.
6.3.2025
Sää helli meitä edelleen ja lepopäivän jälkeen oli erityisen kiva lähteä hiihtämään. Kelkkareitti suorastaan huusi meitä luokseen ja mehän vastattiin huutoon. Sivakointi tuntui niin ihanalta etten edes tajunnut olevani keskellä urheiluhaastetta. Ihailin maisemia ja hiihdin eteenpäin. Välillä pysähdyttiin juoma- ja snäckitauolle ja taas homma jatkui. Ylä- ja alamäkiä tietysti oli matkan varrella jonkin verran, mutta ei mitään hervottomia versioita.
Auringon laskiessa ennen klo neljää iltapäivällä, oltiin ylittämässä järveä, jossa oli muutama perhe kelkkoineen pilkillä. Kaksi noin 6-8 vuotiasta tyttöä lähti kävelemään meitä kohti ja tervehtivät meitä englanniksi. He kysyivät, haluaisimmeko kalan, jonka he olivat juuri saaneet pilkillä ja ojensivat sitä Peymanille. Kiitettiin ja sanottiin, että kyllä me aina yksi kala saadaan matkaan, kun niin ystävällisesti sen meille tarjosivat. Heidän äitinsä tuli muovipussin kanssa luoksemme, että saadaan laitettua kala johonkin säilöön. Hän totesi, että ollaan kyllä uskomattomalla matkalla ja toivotti myös tsemppiä reissuun. Olivat näköjään lukeneet matkastamme myös paikallislehdestä, koska hän ei edes kysynyt mistä minne ollaan matkalla. Laitettiin ahven matkustamaan ahkion päälle ja sain taas moneksi päiväksi ilon aihetta siitä, ettei uskoni ihmiskuntaan ole todellakaan menetetty.
Jatkettiin postikorttimaisemissa hiihtämistä vielä tunnin verran, kun valoa riitti ja jäätiin totutusti kelkkareitin varteen yöksi. Ennuste näytti myös seuraavalle päivälle aurinkoa, joten asemoitiin teltta niin, että auringonnousu näkyy suoraan meidän keittiöön, kun herätään.
Matka: 8,5km
7.3.2025
Niinhän siinä kävikin, kun oletettiin, eli auringonnousun ensimmäiset säteet osuivat telttaan klo 0605 aamulla. Ja kuinka tyyni, rauhallinen, kirkas ja lumikimalteinen aamu meillä olikaan! Heittämällä menee omalle top 5 upeimpien aamujen listaan.
Hieman harmitti, että kelkkareitti lähestyy autotietä ja jatkaa sen vieressä Karasjoelle asti. Täällä kaukana autotiestä on ollut niin upeaa ja rauhallista hiihdellä. Vähän meinattiin kokeilla onneamme taas oikotien suhteen, kun näytti, että tielle menee kaksi kelkkareittiä ja toinen suoraan sinne, mistä jatketaan tien vierustaa pitkin. Valittiin jo eteläinen kelkkahaara ja jäätiin ensimmäistä kertaa koko reissun aikana nauttimaan lämmin lounas aurinkoon. Ohi meni kolme kelkkailijaa sinne samaan suuntaan, jonne mekin suunniteltiin menevämme. Huh, kelkkareitti avattu. Ehkä noin viisi minuuttia myöhemmin samat kelkkailijat tulivat takaisin, pysähtyivät kohdallemme ja kysyivät ollaanko mekin menossa Karasjoelle. Sanottiin, että kyllä. He kertoivat, että kyseinen kelkkareitti ei näytä olevan auki tai se on virheellisesti kartassa, sillä he eivät löytäneet sieltä suunnasta reittiä ja kelkat jäivät jumiin ylämäkeen, koska siellä on niin paljon puuteria. He sanoivat kokeilevansa toista reittiä, joka kiertää hieman, mutta menee samalle tielle. Vaihdettiin numeroita, että he voivat ilmoittaa meille pääseekö sitä toista kautta vai ei. Hetken päästä he soittivat ja sanoivat, että kelkkareitti Karasjoelle löytyi ja ohjeistivat, miten sinne pääsee. He säästivät meiltä luultavasti seuraavan kymmenen tunnin umpihankitaistelun. Olen ikuisesti kiitollinen näille kolmelle kelkkailijalle.
Me päästiin hyvin merkittyä reittiä pitkin eteenpäin ja lounaan voimin hiihdettiin taas siihen asti, kun valoa riitti. Hyvin luistavalla pohjalla on suksien kanssa tosin se haaste, että sukset luistaa myös taaksepäin. Ylämäet olivat harvinaisen kettumaisia ja itsellä meni jossain vaiheessa (vaihteeksi) hermo ja heitin sukset ahkion päälle ja jatkoin kävellen. En malta odottaa, että pääsen heivaamaan pyörät jonnekin ojan pohjalle tarpeettomina eikö niitä tarvitse kuljettaa lisäpainona ahkion päällä. Päivän matkan päätteeksi muutama veto pois kelkkareitiltä ja leiri pystyyn.
Matka: 7km
8.3.2025
Naistenpäivänä sain ihanasti aamulla toivotukset ja aamupalan sänkyyn. Se on tosin huomattavan helppoa näissä olosuhteissa, kun keittiö on noin 50cm päässä omasta tyynystä. Aamupalan tekeminen on kuitenkin itselleni suorastaan vastenmielistä, joten jos joku muu sen tekee, olen siitä aina sanoinkuvaamattoman onnellinen.
Tämä oli myös ensimmäinen päivä koko reissulla, kun itseäni laiskotti. En jaksanut tehdä oikeastaan yhtään mitään ja muutenkin laiskotti. Ilmoitin heti aamusta, että olen niin laiskalla päällä etten jaksa edes saada matkakumppaniani liikkeelle tai motivoida meitä etenemään. Matkakumppaniani on laiskottanut jonkin verran enemmän tämän parin kuukauden aikana, mutta olen saanut aina revittyä hänet liikkeelle aamuisin. Nyt oli toisin päin, mutta tartutin oman laiskuuteni myös häneen. Eli kumpikaan ei ollut potkimassa toista liikkeelle ja meille muodostui ylimääräinen leiripäivä. Ei siis lähdetty liikkeelle ollenkaan koko päivänä.
Matka: 0km
9.3.2025
Viimeinen päivä ennen kuin oma työni kutsuu. Me sovittiin jo aikaisemmin, että tämä on kuvaus- ja pakkauspäivä. Saadaan pakattua tavaroita, joita ei koeta enää tarvitsevamme tulevalla osuudella ja itse laitan tavarat säilöön autoon siksi aikaa, kun olen töissä ja palaan haasteeseen. Päivä menikin nopeasti ja saatiin hyvin kuvattua materiaalia, jotta Peyman pääsee taas editoimaan matskua someen.
Matka: 0km
10.3.2025
Aamu alkoi rauhallisesti siihen asti, kun rennosti odotin, että Peyman aloittaa aamupalan tekemisen. Kävi kuitenkin niin, että keittiön puolelta alkoi kuulua kauhea kolina ja liekit lähestyivät teltan kattoa. Huusin: ”Laatikon kansi kiinni!” ja Peyman heitti sammutuspeiton laatikon sisään, kannen kiinni ja koko keitinlaatikon kaaressa pihalle. Mitä täällä tapahtuu?? Kävi ilmi, että bensaa täyttäessä matkakumppanin kädet olivat niin kylmät, ettei hän tuntenut bensan tiputelleen käden kautta laatikkoon keittimen sekä pullon puolelle. Laatikossa kyseiset artikkelit ovat syystäkin erilleen, mutta nyt sytyttäessä liekki levisi myös pullon puolelle ja paloi iloisesti molemmilla puolilla. Peyman laskeskeli, että pienoinen räjähdysvaara saattanee olla mahdollinen, joten siitä syystä laatikko sai kyytiä. Tuli testattua, että keitinlaatikko kestää myös heittelyä, hyvin rakennettu! Räjähdykseltäkin vältyttiin.
Pakattiin tavarat ja aloitettiin siirtyminen tien viereen, josta ystävämme tuli noutamaan minut tavaroineni ja heitti Ivalon lentokentälle, jotta pääsen töihin. Ajateltiin, että meidän siirtymiseen ei mene kauaa, kun kerran tie on jo siinä ihan vieressä pienen nyppylän takana. Eihän se pitkä matka ollutkaan, mutta näytti olevan poroaita välissä, kun päästiin näköetäisyydelle tiestä. Melkoinen operaatio taas kerran roudata kamat poroaidan yli, joka oli tehty masentavan hyväkuntoiseksi. Suomessa sentään on portteja poroaidassa melko tiuhaan ja ne on merkitty karttaan. Vaan ei näköjään Norjassa. Ihan kiva kuitenkin, että sillekin päivälle tuli vähän liikuntaa.
Mutta miksi menen töihin, kun haaste on kesken? Me aloitettiin tämän kyseisen haasteen suunnittelu karkeasti 1,5 vuotta sitten, kun mietittiin, mikä olisi molemmille meille sellainen haaste, joka on henkisesti ja fyysisesti raskas. Me haluttiin tehdä myös haaste yhdessä. Siten me päädyttiin tähän 5athlon -haasteeseen ja tiedettiin ettei tämä ihan parissa kuukaudessa ole taputeltu. Me ollaan tehty lyhyempiä reissuja nyt sen pari vuotta ja kaikki reissut ovat olleet mahdollisia yhtäjaksoisesti työni lomassa.
Peymanin työ ja elämäntyyli ovat tehty liikkuvaksi ja on ollut niin jo vuosia. Itse olen ollut töissä merellä merivartiostossa viimeiset kymmenen vuotta elämästäni ja rakastan työtäni. Työni ei ole minulle pakollinen paha, vaan haluan tehdä juuri sitä työtä. Rakastan yleisestikin merta, navigointia ja merelläoloa, joten se tulee aina olemaan osa elämääni enkä halua siitä luopua. Näiin ollen kahden kuukauden kesälomani on saapunut päätökseen ja jatkan haasteen suorittamista kahden viikon sykleissä. Sinä aikana, kun itse olen merellä, Peyman editoi ja etenee vuorotellen.
Sovittiin jo suunnitteluvaiheessa, että koetetaan istuttaa tämä ultimaatti-haaste minunkin elämäntyyliin niin hyvin kuin mahdollista ja pääsen osallistumaan haasteeseen mahdollisimman paljon, onhan siitä 50% minun suunnittelema. Peymanilla jo menojalka vipatti eikä hän halunnut lykätä haasteen aloitusajankohtaa. Sovittiin myös, että Peymanin pitkäaikainen haave päästä pyöräilemään Afrikan manner loppuun, sisällytetään tähän haasteeseen, vaikka kaikki viisi lajia ovatkin täyttyneet jo Afrikan mantereelle päästyämme. Pienoinen harmi oli, että muutaman kuukauden virkavapaa-hakemukseni hylättiin, mutta siihenkin me oltiin jo henkisesti varauduttu. Mitään radikaalia muutosta suunnitelmiin ei siis tullut. On myös turha odottaa täydellistä aikaa tehdä jotain, jos sen todella haluaa tehdä, joten me mennään näillä korteilla, mitkä me ollaan itselle valittu. Nyt laivalle ja parin viikon päästä suksille!
Tilaa postikortti matkan varrelta
Me lähetetään haasteen ensimmäiset postikortit Rovaniemeltä, joten vielä ehdit tilata omasi ensimmäisestä erästä! Jos haluat tilata postikortin meidän matkan varrelta, niin klikkaa kuvasta ja pääset tukemaan meidän toimintaa, sekä olemaan osana meidän ikimuistoista matkaa.
Kuppi kuumaa 5athlon logolla varustetusta titaamukista?
Klikkaa kuvaa ja pääset NomadsTrailsin kauppaan, jossa pääset tutustumaan meidän ensimmäisiin 5athlon-logolla varustettuihin tuotteisiin.
