Kenian ja Tansanian hengähdystauko

Kaiken maailmanluokan sekoilun jälkeen on taivaallista keskittyä siihen olennaiseen: polkemiseen. Ei tarvi tapella hinnoista, ihmiset hymyilevät muutenkin kuin pelkästään ilkikurisesti, kysytään muutakin kuin rahaa ja kaiken kaikkiaan on tervetullut olo tähän maahan, vaikka onkin valkoinen naama. Kävin jopa juoksulenkillä, kun ilmastokin on mukava ja juoksujalkaa vipatti. Kukaan ei huudellut ja sain päähäni käydä vielä paikallisella kuntosalillakin heiluttelemassa puoleen kutistuneita narukäsiäni. Ihmiset ovat kohteliaita, he katsovat silmiin, kun kysyn neuvoa tai tietä, kukaan ei yritä koskea eikä kysele onko minulla aviomiestä. Tuli pitkästä aikaa olo, että hermosto saa rauhoittua ja saan taas rutiineista kiinni.

Nairobissa saatiin kunnia taas tavata Suomen suurlähetystön henkilöstöä lounaan merkeissä. Ollaan tultu tällä reissulla siihen tulokseen, että aina jos voidaan, tavataan suomalaisia. Ehkä se on koti-ikävää tai muuta kaipuuta johonkin omalta tuntuvaan ryhmään kuulumiseen, mutta on aina sydäntä lämmittävää tavata suomalaisia matkan varrella. Meidän majapaikasta oli noin 20 km poljettavaa tapaamispaikalle ja lähdettiin sotkemaan pyörillä hyvissä ajoin. Jo ennestään tuttu Nairobin liikenne oli tututusti täysi kaaos. Se on siitä ihmeellinen paikka, että kuten monessa muussakin maassa, liikenne on täysin kaoottista, mutta muualla sentään tilannenopeus on jokseenkin järkevä. Nairobissa ei. Moottoripyörät (ja me) pujotellaan autojen välistä milloin mistäkin ja autot kiihdyttävät aina mahdollisuuden tullessa minkä ehtivät seuraavaan liikennetulppaan. Sen lisäksi vastaantulijoita riittää myös kiellettyyn ajosuuntaan, joten koskaan ei voi tietää mikä ajoneuvo tulee mistäkin. Liikennevalot toimii ihan omaan tahtiin ja ovat lähinnä koristeena tiellä.

Oltiin jo melkein perillä lounaspaikalla, kun poljettiin ohi paikassa, jossa joku makasi tiellä. Nyt kuvailen onnettomuuspaikkaa ja -tapahtumia, joten jos et halua tietää tästä asiasta enempää, suosittelen skippaamaan koko seuraavan luvun.

Huomattiin nopeasti, että kyseessä oli kahden moottoripyörän liikenneonnettomuus. Prätkät olivat levällään tiellä, toinen kuskeista ryömi sekaisen oloisena pois ojasta, toinen makasi elottomana maassa naama asfaltissa. Täytyy myöntää, että aivokapasiteettini oli Suomessa ja huomasin, että ympärille oli kerääntynyt paljon porukkaa eikä kukaan tehnyt muuta kuin katsoi ja olivat kääntäneet selät elottomalle. Oletin, että tämä oli todettu niin sanotusti toivottomaksi tapaukseksi, toisin sanoen kuolleeksi välittömästi törmäyksestä, ennen kuin ambulanssi oli edes ehtinyt paikalle. Peyman huusi, että ei kukaan tee mitään, mennään katsomaan tilanne. Olin jo siinä uskossa, että saavuttiin paikalle liian myöhään. Menin elottoman luokse ja totesin, että ei voi olla, hän oli elossa eikä kukaan tosiaan tehnyt mitään. Työmoodi päälle ja homma etenemään. Käänsin hänet kylkiasentoon ja kokeilin, että hän kyllä hengittää, nyt vaan pitää tukea päätä ja välttää turhaa liikuttelua, sillä en tiennyt yhtään mitä oli tapahtunut ja olisiko voinut olla kyseessä myös rankavamma. Tutkin pintapuolisesti tilanteen ja kurkkasin tilannetta pään alueella. Kasvot olivat…miten sen kuvailisi hienovaraisesti…aivan tohjona ja verijälki asfaltissa sen mukainen. Meidän onneksi Keniassa oli juuri pari viikkoa ennen otettu käyttöön kaikkia kansalaisia koskeva terveydenhoitopalvelu, jossa ambulanssin hälyttäminen paikalle ja kyyti sairaalaan on paikallisille maksuton. Lähin tyyppi soittamaan ambulanssia, ei tässä oikein muutakaan voi tehdä. Pienen hetken päästä mies tulikin jokseenkin tajuihin, muttei kyllä tunnistanut missä on tai mitä on tapahtumassa eikä kasvojen tilanteesta johtuen saanut silmiään auki. Poliisi saapui ensimmäisenä paikalle, jolloin he ottivat tilanteen haltuun ja mies jäi keräilemään itseään sivullisten avustuksella ennen kuin ambulanssi saapuisi. Poliisien saapumisen jälkeen me jatkettiin matkaa.

Mietin vielä jälkikäteen, miksi kukaan ei mennyt auttamaan ja juttelin asiasta paikallisten kanssa. Sain loogisen ja samaan aikaan surullisen vastauksen: Keniassa (ja ilmeisesti monessa Afrikan muussakin maassa) onnettomuuksissa etsitään ensimmäisenä syyllinen niin, että ensiapu on toisarvoista. Jos onnettomuudessa toinen esimerkiksi loukkaantuu tai kuolee, onnettomuuden toinen osapuoli nostetaan syyllisen penkille ja se vasta siinä penkissä maksaakin. Oliko kyseessä onnettomuus vai tahallinen teko; sillä ei ole väliä. Joten näissä tilanteissa apua antava henkilö saatetaan luokitella syylliseksi ja sen vuoksi kukaan ei halua auttaa, ettei heitä vain sekoiteta kyseiseen tapahtumaan ja väitetä viranomaisen puolesta syylliseksi. Samoin usein se, kuka pystyy, juoksee pois paikalta, jos on ollut osallisena onnettomuudessa.

Päästiin kuitenkin perille tapaamaan suurlähetystön porukkaa ja oli todella mukavaa tavata heidät. Ollaan myös otettuja siitä, että meidän reissu kiinnostaa niin paljon ulkomailla asuvia suomalaisia, että he haluavat myös tavata meidät. Samalla reissulla käytiin myös kaupassa ja palattiin takaisin kotipesään.

Tässä erilaisten alueiden läpi polkiessa yksi asia on noussut omaan tietoisuuteen entistä vahvempana: turistialueet ovat lähellä tai jopa samoja, mitä rikkaiden ihmisten asuinalueet. Siellä kaikki on mahdollista, mukavaa ja kaunista. Ero rikkaiden ja paikallisten enemmistön välillä on huomattava. Rikkaiden ja turistialueiden lähellä, palvelut ovat lähinnä länsimaisen kysynnän mukaan saatavilla, mutta ero enemmistön edustamiin vähävaraisten alueisiin on huomattava. Itse kuitenkin edustan länsimaita matkoillani, halusin tai en, ja minua kohdellaan paikallisten enemmistön toimesta samalla tavalla kuin muitakin länsimaalaisia, halusin tai en. Sillä ei ole mitään väliä, vaikka matkustaisin kuukaudessa samalla summalla, mitä paikalliset saavat kuukaudessa palkkaa, eikä sillä ole mitään väliä, vaikka nukun teltassa hotellien sijaan tai silläkään ei ole mitään väliä matkustanko pyörällä vai autolla, minun naamani kuvastaa länsimaalaista hyvinvointia. Ja niin raivostuttavaa, kun se onkin, niin en voi syyttää siitä paikallisia, vaikka päivästä toiseen väitelläänkin siitä, miksi minulla ei ole samaa määrää rahaa, kuin viime viikolla kylän ohittaneella Range Rover -kyytiläisellä. He ovat parin viikon lomalla olevia turisteja, ketkä ovat matkalla safarille heidän henkilökohtaisen kuskin toimesta ja illalla palaavat all inclusive-hotelliin rikkaiden alueelle. Onhan minulla kuitenkin saman värinen naama ja aikaa matkustaa (joka ympäri maailmaa koetaan synonyyminä lomailulle). Se on aivan sama, vaikka olen nukkunut viimeisen vuoden teltassa nollatuloilla ja käynyt suihkussa viimeksi pari viikkoa sitten ja repinyt pyörää ylämäkeen viimeiset kaksi päivää. Se kolminkertainen hinta leivästä yritetään silti nyhtää, sillä naamani on edelleen valkoinen kaiken lian alla. Totta kuitenkin on, että tähän reissuun on lähdetty vapaaehtoisesti ja passissa riittää voimaa matkustaa laajasti. Voin kyllä ihan käsi sydämellä sanoa, että tässäkin reissussa söisin kyllä kalliimmissa ravintoloissa ja nukkuisin sisämajoituksessa enemmän kuin teltassa, jos siihen ihan oikeasti olisi varaa. Mutta ei se silti matkaan lähtemistä ole estänyt, vaikka tiesin ennen lähtöä, että suuri osa reissusta majoitutaankin teltassa. Se, että maksaisin saman verran tyhjästä patongista kuin maksaisin kalliimmassa ravintolassa kokonaisesta ateriasta sen perusteella, että myyjä katsoo varallisuuteni jotenkin olevan korkealla, ei vaan itselleni mene jakeluun. Sitten voin ihan yhtä hyvin mennä sellaiseen paikkaan, missä on hinnat näkyvillä eikä tarvi tapella eriarvoisesta rahan nyhtämisestä. Se, että joku muu päättää puolestani, kuinka paljon minulla on varaa maksaa jostain, perustuen ainoastaan pärstäkertoimeen, saa sappeni kiehumaan edelleen lähes yhtä paljon kuin naisten asema ympäri maailmaa. Enkä yritä väittää, että historia olisi ollut ruusuilla tanssimista varsinkaan Afrikassa valkoisten ihmisten toimesta, mutta 80-luvulla syntyneenä suomalaisena vaikutusmahdollisuuteni Afrikassa kolonialismin aikaan ovat olleet jokseenkin rajalliset. Mutta nyt on taas suoritettu perinteinen itkuvirsi tästä kaikesta etuoikeutetun länsimaisen ihmisen ahdingosta, joka on raivostuttavaa, jokseenkin naurettavaa, syyllistävää ja samalla todella väsyttävää. Silti se kulkee matkassa aina. Ihan aina.

Juttelen mielelläni myös paikallisten tyttöjen ja naisten kanssa heidän tavoitteistaan ja mahdollisuuksistaan omassa elämässään. Olen oikeastaan näistä asioista erityisen kiinnostunut, sillä naisten asema ympäri maailmaa kiinnostaa itseäni hyvin paljon ja koen, että naisena pääsen tutustumaan paremmin tähän asiaan juttelemalla paikallisille naisille ja tytöille. Näistä en oikein pystynyt keskustelemaan Afrikan länsirannikolla, sillä ranskan kielen taitoni tosiaan rajoittuvat edelleen kroissantin tilaamiseen. Täällä kuitenkin pääsee jo mielenkiintoisiin keskusteluihin tyttöjen ja naisten kanssa. Nuoremmat osaavat puhua englantia todella hyvin, mutta ikäihmiset vähemmän. On erityisen mielenkiintoista kuunnella, kuinka tytöt kokevat asemansa heidän yhteiskunnassa ja mitkä ovat heidän tavoitteensa elämässä. Samalla ystävyyden käsite on hieman erilainen, mihin itse olen tottunut. Jokaisella suomalaisella on varmasti oma käsityksensä omasta ystäväpiiristä ja kuinka heihin pitää yhteyttä, mutta esimerkiksi Keniassa telttaillessamme yhden yön maasai-perheen pihalla, maasai-tyttö kysyi haluaisinko olla hänen ystävänsä ja sanoin, että totta kai. Sain häneltä korun lähtiessämme ja näin meistä tuli ystävät. Mitään yhteystietoja ei vaihdettu, mutta koru kulkee edelleen mukanani komeillen pyöräni ohjaustangossa kovia kokeneen porojoulukuusenkoristeen vieressä.

Kenian ja Tansanian raja tulikin hyvin nopeasti vastaan, sillä Nairobista ei ollut matka eikä mikään polkaista Tansanian puolelle. Rajamuodollisuudet olivat erittäin sujuvat ja henkilökunta molemmilla puolilla ystävällistä. Raja-asema on niin sanotusti one-stop-border, joka tarkoittaa, että molempien maiden tiskit ovat saman katon alla. Ensin lähtöleima Keniasta ja siitä suoraan Tansanian tiskille, josta sai samalla ostettua viisumin maahan. Taisipa olla 50 USD/naama ja pystyi maksamaan joko käteisellä tai kortilla. Siitä sitten leimat passeihin ja Tansaniaan.

Tansania on uskomattoman kaunis ja ihmiset vaikuttavat olevan rentoja ystävällisiä ja rauhallisia. Englantia puhutaan vähemmän kuin Keniassa, mutta kommunikointi on ollut silti melko sujuvaa ja kommunikoiden käsien heiluttelulla pääsee maailmassa yllättävän pitkälle. Nimenomaan tila ympärillä, ihmisten tapa kohdata toisensa ja luonnon kunnioitus on asioita, joihin kiinnitin Tansaniassa huomiota. Kenia ja Tansania vaikuttavat olevan hyvin samanlaisia näissä asioissa ja ovat niitä seikkoja, jotka ovat saaneet minut ihastumaan näihin maihin. Hieman harmittaa, että koko maata ei pysty tällä aikamääreellä polkemaan siksakkia läpi, mutta pieni kutkuttava tunne jäi, että ehkäpä jonain päivänä vielä palaan Tansaniaan ja tutkin enemmän mitä kaikkea tästä maasta oikein löytyykään. Lisäksi ensimmäiset villieläimet ovat näyttäytyneet meille täällä! Kirahvit ja seeprat ovat hengailleet melko lähelläkin tietä ja gasellilaumoja ollaan bongattu polkiessamme etelään.

Jotkut päivät ovat helpompia, jotkut vaikeampia. Joka ikinen kerta kylän läpi polkiessa mzungu-huudot (valkoinen turisti) raikaavat pitkin kylänraittia ja moottoripyörien torvet soivat merkiksi, että nyt on valkoisten rahakuorma saapunut kylään. Olen hyvin tietoinen ihonväristäni, koska sitä korostetaan itselleni päivästä toiseen, enkä pysty enää laskemaan kuinka monta kertaa olen kuullut ”mzungu” tai “How are you?” polkiessani. Tätä tapahtuu usein myös ohittavista prätkistä, takseista, rikshoista sekä bussien ikkunasta, jossa ikkuna on jo auki tai se avataan ja huudetaan jotain tervehdyksiä ohi ajettaessa. Nämä ovat positiivisia huudahduksia eikä niissä ole mitään pahaa, mutta se vuoden jatkuvan huutelun jälkeen väsyttää. Ehkä samaa intensiteettiä voisi verrata siihen, että kuljet Helsingin keskustassa ja joka ikinen vastaantulija kysyy kuulumisia ja jokainen bussimatkustaja ja autoilija soittaa torvea tai huutaa ohi ajaessa ikkunasta vain sen vuoksi, että käännät päätäsi ja huomaat hänen vilkutuksen tai vastaat hänen “Mitä kuuluu?” -kysymykseen. Ja tätä jatkuu vuosi putkeen joka päivä. Alussa itselle tuli huono omatunto siitä, etten vilkuttanut kaikille takaisin tai en vastannut mitä kuuluu, mutta täytyy myöntää, että nykyään laitan musiikin täysille korvissa, katson vain eteenpäin ja poljen kylien läpi jos ei ole tarkoitus pysähtyä ostamaan mitään. Näin säästän itseäni siltä syylliseltä tunteelta, että olisin jotenkin velvollinen vastaamaan kaikille. Sillä ei paikallisille huudella samalla tavalla ja normaalisti länsimaalaiset istuvat niissä autoissa kuulematta yhtään mitään ja ajavat vain tyytyväisinä kylien ohi hotellille mukavassa turistikuplassa. Tätä ei kuitenkaan saa ajatella katkeransuloisena vuodatuksena. Jokainen saa matkustaa omalla tyylillään. Me ollaan valittu tälle osuudelle pyöräily.

Mahtavimmat asiat menevät usein ohi sekunneissa eikä parhaita paloja ehdi edes kuvaamaan. Näitä ovat esimerkiksi liikenteessä tapahtuvat kohtaamiset, joissa yhdistyy Afrikan meininki. Liikenne on kaoottista, mutta sujuvaa ja kaikkeen on ratkaisu. Vastaan on tullut kuorma-auto, josta puuttui kokonaan tuulilasi ja sivuikkunat. Asia oli kuitenkin ratkaistu niin, että kuskilla ja apukuskilla oli laskettelulasit päässä ja he ajelivat tyytyväisenä vastaan päätiellä. Yksi kohtaamisista tapahtui tien vieressä olevassa rekkaparkissa, josta pyyhällettiin alamäkeä pitkin ohi. Katsoin jostain syystä taaksepäin ja huomasin vastaantulevan rekan hytin päällä tuulisuojan takana elävän vuohen köytettynä katolle. Siellä se makoili hytin päällä ja katseli maisemia.

Tansania ei kyllä todellakaan ole tasainen maa. Ylämäkeä ja alamäkeä on kilometritolkulla ja päivien päätteeksi huomaa, että on mennyt tuhansia metrejä ylös ja alas. Se alkaa näinkin pitkän polkemisen jälkeen tuntua jo kropassa. Mutta Sambian raja jo häämötti ja vaikka Tansania oli kaunis, ystävällinen ja halpa maa, sekin piti jättää jälkeen ja siirtyä seuraavaan maahan. Neljänneksi viimeinen maa tällä reissulla, Sambia, on itselleni uusi tuttavuus.

Rajamuodollisuudet menivät samalla one stop -periaatteella kuin Kenian ja Tansanian välillä, mutta erona meille se, että Sambiaan matkustaessa suomalaisella passilla ei tarvita viisumia. Menin ensin rakennukseen ja matkakumppani jäi vahtimaan pyöriä. Paikalla hengaili vain miehiä eikä oikein missään lukenut mitään. Menin vahingossa ensin Sambian tiskille ja vasta siellä ollessani sanoin ystävälliselle virkailijalle, että olisikohan minun ensin pitänyt mennä Tansanian tiskille hakemaan exit-leima passiin. Hän sanoi, että kyllä itse asiassa pitää, mutta hän voi ottaa kuvan järjestelmään jo nyt ja sitten ei tarvitse tehdä sitä enää myöhemmin. Hän otti kuvan ja menin Tansanian puolelle jonottamaan. Huomasin jonottaessani vielä viereisen tiskin, josta olisi tosiasiallisesti pitänyt aloittaa. Siellä tarkastettiin keltakuumerokotekortti ja tiskillä työskentelevä rouva oli kyllä niin työhönsä kyllästynyt kuin olla ja voi. Hän ei edes vilkaissut minua, otti rokotekortin, pyöräytti sitä kerran kädessä ja lätkäisi tiskille takaisin. Menin takaisin jonottamaan Tansanian exit-tiskille. Yksi virkailija töissä ja jonoa jonkin verran. Kaikki jonottivat ja tiskille päästyäni virkailija lätkäisi vaan täytettävät lomakkeet käteen. Sanoi, että täytä nämä ja tule takaisin. Pyysin kynää ja hän osoitti vieressä hengailevalle kauluspaitamiehelle. Lainasin kynän ja annoin toisen paperin allekirjoitettavaksi Peymanille. Hän palautti kynän omistajalle, joka halusi maksua siitä, että hänen kynäänsä lainattiin. Matkakumppani purskahti nauruun, viittasi kintaalla ja lähti takaisin ulos vahtimaan pyöriä. Ei mitään valtakunnan järkeä. Menin jonottamaan takaisin. Hetken päästä olin vuorossa ja viitoin Peymanin sisälle hetkeksi. Tiskillä todella töykeä miestyöntekijä sanoi, että hän ei ota minusta lähtökuvaa eikä anna exit-leimaa ennen kuin peitän olkapääni. Hän ottaa aviomiehestäni kuvat. Tunsin kuinka raivo valtasi kehoni ja läksytin ensin siitä, että kyseinen mies ei ole aviomieheni ja millä perusteella olkapääni pitää peittää kasvokuvaa varten. Päälläni oli hihaton paita, ei siis mikään toppi. Siitäpä sitten alkoi kahden kokonaisen tunnin tappelu siitä, mitä minä olen velvollinen maastalähdön kasvokuvaa varten pukemaan päälleni. Hän oli sitä mieltä, että olkapäät pitää peittää kuvaa varten, minä olin sitä mieltä, että hän ei rajaviranomaisena ole se henkilö, kuka määrittää mitä minä puen päälleni eikä se varsinkaan vaikuta siihen, pääsenkö poistumaan maasta vai en. Olkapäilläni ei ole mitään valtakunnan merkitystä kasvokuvaa varten. Siinä otetaan tunnistamista varten kuva KASVOISTA, ei olkapäistä ja vaikka olisin alasti, sillä ei olisi mitään merkitystä. Sanoin, että jos olkapäillä on merkitystä kuvaa varten, niin sitten voin varmaan laskea housut alas kuvaa varten jos peitän olkapäät kuvaan. Ei kuulemma onnistu. Sanoin, että näyttää sen säännön tai lainkohdan, jossa määritetään, että olkapäät pitää peittää kasvokuvaa varten eikä kyseessä ole hänen henkilökohtainen mielipiteensä. Ja jos kyseessä on hänen henkilökohtainen mielipiteensä eikä hän pidä olkapäistäni, hän voi katsoa sitten muualle, mutta palvelun saatavuuteen se ei tule vaikuttaa. Hän yritti ottaa muita ohitseni ja raivofeminismi otti vallan itsestäni. Kerroin, että olen tiskillä vaikka koko päivän ja vaadin sen säännön näkemisen missä sanotaan, että olkapäät pitää peittää, mutta muuten hän ottaa sen kuvan. Mies vain intti vastaan ja sanoi, että hän niin määrittää ja sanoin, että haluan puhua hänen esimiehelleen. Vieressä olevat mieshengailijat maanittelivat, että peitä vaan ne olkapäät, miksi se on niin iso juttu ja kerroin heille, että minä en määritä miten he pukeutuvat ja he eivät määritä miten minä pukeudun ja sen perusteella ei kukaan viranomainen voi kieltäytyä tekemästä hommaa, joka ei millään tavalla liity asiaan. Tämä on periaatejuttu eikä mikään muu. Missään tansanialaisessa laissa ei sanota, että olkapäät pitää peittää eikä se kuulu myöskään paikalliseen kulttuuriin. Katukuvassa naisilla näkyy olkapäät, he käyttävät toppeja, shortseja, hameita, kaapuja, ihan mitä vaan eikä minulle kukaan yksittäinen virkailija voi tulla kieltämään palvelua vain sillä verukkeella, mikä hänen henkilökohtainen mielipiteensä yksittäisestä vaatekappaleesta on. Jos se on säännöissä, se on eri asia. Joku mies jonossa vielä yritti sanoa, että Sambiassa on samanlainen sääntö, mutta kun sanoin että Sambian tiskillä onnistuttiin kuitenkin hienosti jo ottamaan valokuva ihan samalla vaatetuksella, kyse ei ole mistään säännöstä, vaan tämän tyypin mielivaltaisuudesta, tämä mies totesi vaan, että aijaa. En suostunut lähtemään tiskiltä pois, vaan vaadin yhteyttä esimieheen. Työnsin kaikki passiaan kainaloni alta työntävät kädet pois ettei virkailija voi vain sivuuttaa minua niin kuin hän yritti tehdä, välttää katsekontaktia kanssani ja ottaa seuraavien henkilöiden passeja ohitseni. Jono takanani siirrettiin toiselle henkilölle, sillä tämä miesvirkailija oli nyt pakko-hoitamassa sekopäisen suomalaisen olkapää-asiaa. Puhelimessa esihenkilönä toimiva rouvashenkilö puhui puhelimessa ja sanoi, että on ilmeisesti jotain ongelmaa rajanylityksessä. Sanoin, mikä on tilanne ja kerroin, että jos säännöissä sanotaan, että kaikkien tulee peittää olkapäät kasvokuvaan, niin sitten ilomielin sen teen, mutta jos joku yksittäinen virkailija sanoo, ettei ota kuvaa ja etten saa exit-leimaa passiini vain sen perusteella, että hän ei pidä olkapäistäni, kyseessä on todella iso ongelma enkä aio jättää tätä asiaa tähän. Rouva sanoi ymmärtävänsä ja kertoi, että hän lähettää jonkun näyttämään sen sääntökohdan. Kiitin ja jäin odottamaan, mutta samalla etsin puhelimeni käteen ja kysyin tekoälyltä, voiko tämä sääntö pitää Tansaniassa paikkansa, vai missä näin määritellään. Tiesin kuitenkin, ettei sieltä oikeasti ole ketään lähetetty ja ihan korkeintaan siellä työllistetään jotain työntekijää, joka kirjoittaa jollekin paperille uutta sääntöä ja se kiikutetaan tuntien päästä katsottavakseni. Sain tekoälyltä vastaukseksi, ettei Tansaniassa olkapäiden näkymistä rajoiteta missään säännöissä ja lopuksi sain yli 10 tansanialaista lähdettä tälle argumentille. Tämä kyseinen virkailija tuli puhelimensa kanssa näyttämään Facebookista lähteen, jossa Tansaniassa kehotetaan pukeutumaan säädyllisesti. Kerroin hänelle, että lähde on Facebookista ja siinä ei sanota mitään olkapäistä ja itse olen polkenut viimeisen 1,5 kk ajan koko maan läpi ja nähnyt miten paikalliset pukeutuvat. Samalla näytin itse omat lähteeni, jossa vastattiin kysymykseeni: täytyykö olkapäät peittää maastalähtökuvaa varten Tansaniassa: Ei tarvitse, kunhan kasvot näkyvät selvästi. Tämän jälkeen hämmästyksekseni virkailija alkoi nauraa, löi kättä päälle ja antoi luvan kollegalle ottaa kuvani PEITTÄMÄTTÄ OLKAPÄITÄNI. Hän totesi, että taidan todella tietää säännöt ja aloin nauraa hänen mukanaan ja totesin, että tasa-arvoasiat ovat lähellä sydäntäni, kyllä tiedän ja pidän niistä myös puoleni. Nämä ovat niitä asioita, joiden puolesta olen valmis taistelemaan. Kuva otettiin ja exit-leima lätkäistiin passiini. Siinä me hetki naurettiin hetki yhdessä ja kerroin, että jos tulen joskus uudestaan yli samalta rajalta, lupaan tulla vaihtamaan kuulumiset. Siitä sitten uudestaan Sambian tiskille, jossa kuva oli jo otettu ja sama virkailija hymyili ehkä kaikelle tälle esitykselle, jota oli saanut seurata eturivistä- Leima passiin ja uuteen maahan.

Tähän loppuun totean vielä, etten koskaan halua aiheuttaa paheksuntaa paikallisessa kulttuurissa pukeutumisellani. Selvitän aina ennakkoon maakohtaisesti ja seuraan hyvin tarkkaan joka ikisessä maassa matkustaessani, miten paikalliset naiset pukeutuvat ja mikä on kulttuurillisesti hyväksyttävää. Tämän melkein kahden kuukauden Tansanian läpi polkemisen jälkeen ollaan nähty melko monta kylää ja kaupunkia ja miten paikalliset siellä pukeutuvat. Tansania on kehittynyt maa eikä mikään islamistivaltio, jossa rajoitetaan säännöillä nimenomaan naisten pukeutumista. Ja näin ollen tämä viranomaisen palvelun rajoittaminen oli mielestäni täysin asiatonta ja vaikka jollekin kyseinen asia on aivan mitätön, itselleni se on erittäin tärkeä kannanotto. Ja olen erittäin hyvin myös tietoinen ettei asiat toimi samalla tavalla kuin Euroopassa, viranomaiset ovat lähes aina korruptoituneita eikä kaikilla ole mahdollisuutta taistella oikeuksistaan samalla tavalla. Silti vielä näidenkin vuosien jälkeen, mitä olen matkustaessani nähnyt, voin aistia missä tilanteissa voi nostaa kissan pöydälle ja näkee valon pilkahduksia viranomaisten toiminnassa. Tansania on yksi niistä paikoista. Se kuitenkin harmittaa ajatuksen tasolla, että vaikka tässäkin tuli niin sanotusti erävoitto itsemääräämisoikeuksille, siitä piti tapella kaksi tuntia. Tältäkö aktivisteilta tuntuu?

Tämä noin 7–10 miehen hengailijajoukko oli esityksen jälkeen siirtynyt ulos pyöriemme luokse, jossa odottelivat meidän lähtöä. Pohdin, miksi ovat kovin hiljaisia, mutta myöhemmin jutellessani matkakumppanini kanssa, sain kuulla, että he olivat ihmetelleet show’ni puoliajan jälkeen, miksi en pukeutunut niin kuin tämä miesvirkailija määritti. Matkakumppanini sitten oli kertonut nämä samat asiat, jotka olin virkailijallekin kertonut ja sen, ettei mies voi määrittää naiselle miten naisen pitää pukeutua miehen mielen mukaan ja vielä käyttää omaa viranomaisasemaansa hyödyksi omalle mielipiteelleen. Kiitän matkakumppania erityisesti siitä, että hän puolustaa naisten oikeuksia myös miesten keskellä, eikä missään kohtaa sanonut, että se ei ole hänen ongelmansa. Joku hengailijoista oli keksinyt perustelun, että kamerat voivat mennä jotenkin rikki siitä, että siinä näkyy olkapäät. Kumma juttu, että kamera toimi vielä senkin jälkeen, kun kuvani oli otettu. Tai ehkä koko järjestelmä on nyt mennyt sekaisin suomalaisen naisen olkapään pilkahduksesta, se jää nähtäväksi. Tämän jälkeen tajusin, että ehkä kukaan ei halunnut kaiken esityksen jälkeen nostattaa verenpainettani ja kaikki nämä “Oletko naimisissa, mistä maasta olet kotoisin, voisitko antaa rahaa” ja muut turhat tiedustelut jätettiin pois, kun hemaisevuuteni oli kadonnut tahdonvoimani alle. Eihän kukaan tällaista holtitonta hullua haluaisi edes vaimokseen. Joku vielä lähtiessämme kysyi palkkaa siitä, että ovat vahtineet meidän pyöriä sen aikaa, kun ollaan oltu sisällä hoitamassa asioita. Ei maksettu, otettiin pyörät matkaan, toivotettiin päivänjatkoja ja jatkettiin Sambiaan. Mielenkiinnolla odotan, mitä Sambialla on meille tarjottavaa.

Our 5Athlon merino wool shirts are available from Svala of Finland

A portion of every purchase also goes towards supporting our 5Athlon challenge. So if you’d like to wear the 5Athlon logo and support our journey along the way, you can find the shirts by clicking the button