Heti, kun alkoi voimat palautua ruokamyrkytyksestä, alkoi uudet haasteet. Hihnavetoisen pyörän suurlähettiläs oli sitä mieltä, että nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun vaihtaa hihna ketjuksi. Kuulostaa yksinkertaiselta, todellisuudessa Afrikassa tällä aikataululla puhdas mahdottumuus. Miksi me ei sitten voida polkea enää hihnalla? Nehän säilyivät Mauritanian loppuvastuksesta: sementtimudasta.
Ongelma tällä hetkellä liittyy jo kärsineisiin hihnoihin ja tulevaan reittiin, joka puolestaan yhdistetään sadekauteen. Toisin sanoen tämä pieni 30 kilometrin mutahelvetti oli pelkät näytteet tulevasta. Jouduttiin pysähtymään jatkuvasti kasaantuvan saven takia ja kaivamaan sitä renkaiden ja rungon välistä. Silti se kasaantui renkaisiin, sekä rungon ja hihnan väliin. Mikään lokasuoja ei hihnaa suojele siltä savelta, vaikka mietittiin voisiko niitä hihnoja jotenkin suojella. Siinä kävi kuitenkin vain päinvastoin, kun pidettiin esimerkiksi lokasuojia, sillä se savi ei lennä samalla tavalla kuin esimerkiksi loska lentää. Savi tarttuu joka ikiseen mahdolliseen pintaan, johon sillä on mahdollisuus tarttua. Toinen ongelma tässä spesiaali-savessa on sen saven seassa olevat hiekanjyvät ja simpukat. Ne ovat todella pieniä partikkeleita, jotka tunkeutuvat hihnan keskellä oleviin hahloihin ja savi työntää niitä vielä enemmän hahloon. Samalla, kun pyöräilijä polkee, hihna liikkuu ja viimeistään ratas painaa koko kivisen savimöykyn tiiviimmäksi hihnaa vasten. Simpukat murenevat ja jäävät vielä tiiviimmäksi massaksi hihnan hahloihin. Tässä on se ero ketjuun, että ketjun edetessä ratakseen, rataksen “piikit” työntävät suurimman moskan toiselta puolelta ulos, mutta kun hihnassa ei ole reikää, se moska jää hahloon. Tästä syystä hihnavetoisissa rataksissa on pienet “siivekkeet”, jotka työntävät moskan pois hahlojen reunoilta, mutta tällaisessa savimaja-mudassa ne eivät suoriudu tehtävästään, vaan ponkaisevat hihnan mielummin pois paikoiltaan. Tämä poikittainen jännite vaurioittaa hihnan hiilikuitusäikeitä, mitkä kyllä kestävät jännitettä ja raskasta polkemista, kun voima tulee oikeasta suunnasta, mutta ei väärästä suunnasta tulevaa voimaa tai painetta. Hihna saattaa tämän jälkeen napsahtaa ihan yhtäkkiä kokonaan poikki, vaikka ajaisi myöhemmin sileää asfalttia, kun tarpeeksi monta hiilikuitusäiettä on jo vaurioitunut. Meillä on kyllä kaksi varahihnaa mukana, mutta jatkuvaa hihnanvaihtoa mekään ei voida jokaisen savimudan jälkeen tehdä. Ketjukin ottaa kyllä hittiä kyseisessä savessa, mutta ei pysäytä matkaa kokonaan tai lähtee myös pois paikoiltaan pienemmällä todennäköisyydellä. Tästä päästään taas tulevaan ajanjaksoon, sillä meillä on sadekausi edessä ja meidän pitää päästä mutaosuuksista eteenpäin myös tulevissa maissa. Mutaisimmat päätiet ovat muiden pyöräilijöiden kokemusten mukaan Guineassa, Sierra Leonessa ja Liberiassa. Kappas vaan, juuri sopivasti seuraavat maat polkea! Muuhun aikaan vuodesta meillä ei olisi mitään ongelmaa polkea täällä.
Tämän ongelman jälkeen alettiin pohtia vaihtoehtoja: minne voidaan vastaanottaa postia, miten päästään etenemään ilman, että menetetään liikaa aikaa, sillä Etelä-Afrikassa pitää olla vähän yli neljän kuukauden päästä ja mistä saadaan kaikki tarvittavat osat? Sinänsä hyvä tilanne, että meidän pyörät on sponsoroitu, joten sponsori voi lähettää tarvittavat osat. Siihen nimittäin kuuluu ketjun lisäksi toisenlaiset rataspyörät. Niitä ei Afrikasta saakaan. Saksasta sponsori ilmoitti, että paketti lähtee, kun ovat saaneet osat kasaan eri valmistajilta. Huh helpotusta, me voidaan tilata ne Gambiaan, koska voidaan samalla edetä eikä tarvi jumittaa kuukautta Senegalissa etenemättä. Parin päivän päästä tuli uusi viesti, että eivät haluakaan lähettää, sillä se maksaa heille melkein 300 euroa ja 80% heidän lähettämistään tavaroista Afrikkaan viime vuonna ei päätynyt koskaan perille. Aika juoksee, mitä tehdään? Viikko mennyt tässä sähköpostisekoilussa. Heidän pitää saada vielä osatkin kasaan ennen kuin olisivat voineet lähettääkään mitään pakettia. Taas muutaman päivän keskustelun jälkeen sieltä ilmoitettiin, että selvä homma, voivat lähettää paketin (kun ilmoitettiin, että voidaan maksaa kaikki postikulut). Pakko vaihtaa ketjuihin tai ollaan todella pulassa seuraavalla sateella, ja niitä sateitahan riittää. Mietittiin vaihtoehtoja, jossa yhteistyökumppani lähettää paketin joko Saksaan ystäville tai Suomeen perheelle, joka sitten lähettää puolestaan paketin Gambiaan. Mutta Gambiassa ei ole osoitteita. DHL:n toimisto on kyllä, mutta yritettiin soittaa sinne (viiteen eri numeroon) eikä saatu yhteyttä tai varmistusta oliko heidän toimisto edes tosiasiallisesti siellä ja ottavatko he paketteja vastaan. Toisaalta paketin saapuminen Gambiaan on jo itsessään suuri kysymysmerkki ja saapumisajankohdan arvio melko laaja. Peyman on kyllä 8 vuotta sitten asuessaan Gambiassa vastaanottanut muutaman paketin DHL:n ja FedExin kautta, mutta FedExin paketista joku oli pakettia kuljettaessaan tarvinut Peymanin uudet bokserit käyttöön ja ne olivat hävinneet kuljetuksesta. Mites sitten, olisikohan kukaan tulossa Gambiaan? Kyseltiin Suomi-Gambia Facebook-ryhmässä asiasta. Laitettiin kaikille somealustoille kyselyä, olisiko joku mahdollisesti lentämässä Gambiaan lähiaikoina ja voisi tuoda pienen, 2 kilon ja ÄÄRETTÖMÄN tärkeän paketin matkatavaroissaan. Parin päivän päästä saatiin viesti suomalaiselta rouvalta, joka sanoi olevansa tulossa 10.9 Gambiaan. Siis kolmen viikon päästä siitä, kun tätä tekstiä kirjoitan. Se on meidän paras kortti tässä pelissä, joten jollain some-ihmeellä tämäkin soppa saadaan taas ratkaistua. Olen sitä mieltä, että Saksasta Gambiaan lähetetty paketti olisi voinut saapua ehkä hyvällä tuurilla Gambiaan joskus marraskuussa. Nyt siis paketti ensin Saksasta Suomeen ja sieltä matkatavaroissa Gambiaan! Ei tarvita tullausta ja tiedetään, koska paketti saapuu. Huhheijaa taas mikä sekoilu. Ja niin vaan tästäkin selvittiin. Samoina päivinä saatiin yhteydenotto Suomen Senegalin-suurlähetystöstä, että he haluaisivat tarjota meille lounaan Dakarissa ja kuulla meidän matkasta. Me sovittiin treffit ja oli ihana tunne siitä, että taas tavataan suomalaisia matkan varrella. Tulipahan syy poiketa myös Dakarissa. Nyt näytti asiat loksahtelevan paikoilleen. Draama ei kuitenkaan loppunut tähän.
Selailin yhtenä päivänä taas pyöräilijöiden WhatsApp-ryhmää, kun siellä aina välillä porukka laittaa vinkkejä myös tältä alueelta ja halusin ennakoida seuraavan maan, Guinean viisumihommat, vaikka siinä kuulemma kestää noin pari päivää, että sen saa. Katsoin, että Guinean viisumiohjeisiin on laitettu tärkeä info ja uutissivu liitteeksi: Guinea asettanut rajoitteita EU:n kansalaisille vastatoimena EU:n asettamille rajoitteille guinealaisille. Tämän kuun alusta lähtien (elokuu 2026) EU:n kansalaisille viisumi tulee maksamaan 100USD ja viisumiprosessi tulee kestämään vähintään 45 päivää! Noniin.. taas on kapuloita rattaissa, mutta otetaanpa nekin yksitellen pois. Eihän tämä tarkoita vielä etteikö Afrikassa voisi vähän sääntöjä kiertää, kun osaa ottaa yhteyttä oikeisiin ihmisiin. Asiaa tutkiskellessani kuitenkin kävi ilmi, että jokunen pyöräilijä on jo koittanut onneaan viisumien kanssa Guinea-Bissausta käsin ja rajalla onnistumatta siinä. Joku oli soittanut asiasta lähetystöön, joka on tähän mennessä ollut hyvin avulias viisumihommissa. Hänelle oli huudettu, että tämä on eurooppalaisten syy ja lyönyt luurin korvaan. Tavattiin myöhemmin myös yksi ranskalainen herra, joka oli odotellut viisumiaan Guinea-Bissaussa, mutta oli kärsivällisyys loppunut siihen kaikkeen odotteluun saamatta koko viisumia ja palannut takaisin Senegaliin. Rahalla varmaan tästäkin selviäisi, mutta tässä on vielä 10 muutakin viisumimaata edessä, joten jos jokaisella rajalla joudutaan lahjomaan rajaviranomaisia vielä sen lisäksi, että viisumeista maksetaan tällä välillä 100-250USD/viisumi riippuen maasta, me joudutaan alkaa myymään pyörästä osia, että saadaan matka päätökseen. Ehkä meillä olisi sitten enää runko ja renkaat jäljellä Etelä-Afrikassa.
Ja vaihtoehtoja mietittiin ja veivattiin ja pohdittiin ja arvottiin. Miten me saataisiin kierrettyä Guinea nopeasti? Ainut reitti maata pitkin on mennä Maliin. Sanotaan näin, että tämänhetkinen turvallisuustilanne Malissa on sellainen, että pyörän kanssa sinne mennessä, takaisin tultaisiin hyvin suurella todennäköisyydellä ilman pyöriä tai sitten meistä kuuluisi seuraavan kerran lunnasvaatimusten muodossa. Ei kiitos. Sitten mietittiin, miten jos mentäisiin laivalla Senegalista Sierra Leoneen ja jatkettaisiin siitä eteenpäin? Siellä odottaa koko läntisen Afrikan sadekauden mutaisimmat tiet, joten etenemisestä ei tässä tilanteessa puhuttaisi, mutta olisi sekin jotain. Ei vaan satu kulkemaan yhtäkään matkustajalaivaa tällä rannikolla ja siihen lienee myös pätevä syy. Nämä vedet eivät ole kovin turvallisia eikä merirosvous ole täällä mikään vitsi.
Makasin guest housen lattialla ja mietin näiden vaihtoehtojen välillä ja laskeskelin matkoja ja jäljellä olevaa aikaa. Kun me nyt odotetaan niitä ketjuja kilkkeineen 10.9 saapuvalla lennolla Gambiaan, me päästään jatkamaan matkaa luultavasti 13.9. Mutta minne? Jos me joudutaan lentämään, meidän pitää lentää Dakarista, eli polkea takaisin Senegaliin, jos halutaan lentää huomattavasti halvemmalla kuin Banjulin kentältä Gambiasta. Miksi me poljetaan täällä mutavellissä sadekaudella ja vaihdettiin reitti silloin kesken matkan tänne länteen? MIKSI? Sitten tutkailin koko Afrikan karttaa ja mietin, miten me päästään polkemaan nämä kilometrit. Zoomasin itäiseen Afrikkaan, meidän alkuperäiselle reitille. Kysyin Peymanilta, haluaisiko hän kuulla vielä yhden vaihtoehdon, joka on jonkin verran outside of the box. Hän kuunteli.
Ehdotin, että mites jos me vaan sivuttaissiirryttäisiin meidän alkuperäiselle reitille itäiseen Afrikkaan ja lennettäisiin Nairobiin, Keniaan jatkaen loput kilometrit sieltä Etelä-Afrikan eteläkärkeen? Meillä on vielä ne rahat tallessa, jotka silloin ihan alun perin saatiin kerättyä siihen ryöstöhintaiseen purjevenevuokraan Espanjassa, kun piti löytää purjevene Gibraltarinsalmen ylitykseen. Silloin ei kuitenkaan käytetty niitä, sillä käänteiden jälkeen pelastajamme Dream Sailing Adventures eivät suostuneet vastaanottamaan rahaa purjehdusosuudesta. Säästettiin se summa siis tuleviin viisumimaksuihin. Nyt me voitaisiin käyttää se summa lentoihin ja pystyttäisiin luovimaan viisumien kanssa niin, että Tansanian rajaviisumi on ainut, joka jouduttaisiin matkalla hankkimaan. Meidän ei tarvisi maksaa tuhansia euroja pelkästään viisumeista, ei jouduttaisi polkemaan sadekaudella malaria-alueella eikä myöskään ebola-Kongossa. Saatettaisiin keskittyä enemmän polkemiseen, luontoon ja meillä olisi mahdollisuus jopa ehtiä maaliin meidän asettamissa aikarajoissa. Ja tällä hetkellä olisi mahdollista lentää Dakarista yhdellä välilaskulla Nairobiin. Tämä ihan alkuperäinen suunnitelmahan vaihdettiin silloin itärannikolta länteen, kun Sudanin sota ei ottanut loppuakseen ja Etiopiassa oli jo kivitetty tarpeeksi monta pyöräilijää siellä polkiessaan. Ei haluttu katkaistua polkemista lentämällä maiden yli, joten päädyttiin länteen ja polkemaan 5000 kilometriä enemmän samalla aikamääreellä länsirannikolle. Alkuvuonna 2026 Etiopiassa on ryöstetty ainakin yksi pyöräilijä (koko pyörä tavaroineen) ja ammuttu yhtä automatkustajaa. Sinänsä siis näiden kahden maan skipppaaminen ei ole kovasti harmittanut.
Näistä muodostui meidän kolme vaihtoehtoa jatkoa ajatellen, joista kaksi pysyisi jotakuinkin tällä meidän nykyisellä reitillä ja kolmas olisi reitin vaihtuminen alkuperäiseen itäreittiin. Jos lennetään, lennetään Dakarista. Eli nyt paketti on menossa Gambiaan ja sieltä sitten poljetaan takaisin Senegaliin. Noin 400km lisää matkaan. Kuka näitä enää laskee. Mutta ajan kanssa tulee tiukkaa. Jos me poljetaan Gambiaan varaosia varten, palataan Senegaliin lentoa varten polkien ja menetetään ainakin viikko ajasta. Se tarkoittaa, että matkaa jatketaan aikaisimmin syyskuun lopussa ja meillä on kolme kuukautta aikaa polkea 9000 kilometriä ja hoitaa viisumit seuraavaan 10 maahan länsirannikkoa pitkin. Jos lennetään Keniaan, kyllä jää harmittamaan, ettei tätä puolta Afrikasta tule nähtyä, mutta jos kerran joudutaan joka tapauksessa lentämään Guinean yli, miksei sitten suoraan tekisi loppumatkasta mahdollisen itärannikkoa pitkin?
Edessämme on merimies-metaforalla ilmaistuna jäätävä solmu. Ei muuta kuin solmun aukaiseminen yksi vaihe kerrallaan. Mutta koska tämä jättisolmu on nyt edessämme, miksi tekisimme siitä yksinkertaisen: me halutaan kuulla myös muiden mielipiteet asiaan. Laitettiin someen äänestys pystyyn ja sovittiin, että jos virallisella äänestysalustalla eli YouTube-jäseniltä saadaan vähintään 3000 ääntä ennen 3.9.2026, me tehdään sen vaihtoehdon mukaan, mikä on saanut eniten ääniä. Tässä vaiheessa, kun tekstiä kirjoitan, on äänestys lähes päättynyt joten voin jo todeta, että hiljaisesti toivoin ihmisten äänestävän Kenia-vaihtoehtoa. Muut vaihtoehdot tässä aikapaineessa eivät olisi olleet mahdollistaneet reissun suorittamista maaliin. SItä kautta me tarvitaan myös 9 viisumia vähemmän.
Me jatkettiin Saint-Louisista matkaa kohti Dakaria, sillä se oli kuitenkin jo oikeaan suuntaan. Samalla yritettiin saada kontaktia ihmisiin, jotka olisivat lentäneet Dakariin, ettei meidän tarvisi mennä Gambiaan hakemaan sitä ketjupakettia ja säästettäisiin siinä aikaa. Nyt oli kaikki pallot ilmassa samaan aikaan, kun yritettiin selvittää solmua. Mutta matka jatkuu. Ja jo Mauritanian puolella tavattu sveitsiläinen Manuel jatkoi meidän kanssa matkaa kohti Dakaria. Hän oli Saint-Louisissa samassa guest housessa ja kävin treenaamassa uintia paikallisella ulkouima-altaalla näinä viikkoina, kun pidettiin taukoa polkemisesta.
Senegal on ihanan vehreä ja kaiken hiekkapolkemisen jälkeen on taivaallista ajaa hyvällä asfaltilla puiden keskellä. Sadekaudessa on se hyvä puoli, että luonto kukoistaa ja toinen toistaan värikkäämmät linnut lentelevät taivaalla. Me valittiin ihana tie kohti Dakaria, mikä oli täysin päällystetty ja sateetkin kestivät maksimissaan 15 minuuttia.
Oltiin ensimmäinen yö teltassa paikallisten pihalla kun saatiin siihen lupa, mutta matkakumppani teki koko yön kuumuus-kuolemaa. Ähinä loppui ehkä neljän aikaan aamulla, kun lämpötila laski alle 28°c. Oli lämmin ja Peyman kietoo yöksi itsensä aina märkään huiviin, että pystyy nukkumaan. Oli itsellekin kieltämättä haastavaa, sillä pelkällä telttaverkolla nukkuessa ei viitsi paikallisten pihalla ihan ilkosen alasti heittäytyä nukkumaan ja vaatteet tietysti aina vähän lämmittävät. Yöllä pohdin, että alkaako sataa, kun tuntui, että silloin tällöin pisaroita roiskahteli teltan verkon läpi kasvoille, mutta ei todellakaan haluttu laittaa sadesuojaa, sillä se on vähän sama asia, kun käärittäisiin itsemme elmukelmuun saunassa. Jos ei ihan kaatamalla ala sataa, nukutaan mielummin sateessa kuin sadesuojassa. Aamulla sitten klo 07 pirteänä ylös, että ehditään polkemaan ennen keskipäivän kuumuutta. Teltan kattoa tutkaillessani huomasin, että puoliksi kuivuneita lepakonkakkoja oli teltan päällä. Olimme olleet suoraan lentoradan alapuolella ja joutuneet yöllä kakkapommituksen uhreiksi, joten laskeskelin yhteen, että roiskeet eivät olleetkaan vettä, vaan ihan jotain muuta. Lepakon kakkaroiskeet naamassa uuteen päivään, mikäs sen parempaa.
Meillä oli hauskaa polkiessa, kunnes poljettiin pienen kylän läpi noin 100 kilometriä ennen Dakaria. Tarkoitus ei ollut edes pysähtyä kyseisessä kylässä, mutta toisin kävi. Tie meni tuttuun tapaan kylän keskellä. Manuel polki edessä, minä suoraan hänen takanaan ja Peyman noin 200m päässä minusta. Poljettiin ylämäkeä ja suunnittelin pysähtyväni mäen päälle odottamaan Peymania, ettei välimatka veny liian pitkäksi. Ollessani lähes mäen päällä, muutama noin 15-18v. nuorta jätkää moikkasivat Manuelia ja oletin, että moikkaavat myös minua. Sen sijaan kuulin takaa juoksuaskelia ja juuri, kun olin kääntymässä katsomaan, toinen yritti ja toinen läimäsi kädellä takapuoleeni. Vedin liinat kiinni ja huusin kaikki suomenkieliset kirosanat ja solvaukset näille nuorille miehille ja käännyin ajojahtiin. Huusin perkelettä niin kovaa, että koko kylä raikasi, kaikki muu ympärillä pysähtyi ja huusin, että nyt oli virhe koskea tähän naiseen. He lähtivät juoksemaan karkuun taakse ja suoraan talojen väliin. En päässyt pyörän kanssa sivukujalle hiekan vuoksi ja jätin pyörän rakennuksen viereen. Huusin perään vaikka ja mitä ja he vilkaisivat vielä yhden rakennuksen takaa ennen kuin katosivat kylään. Vieressä oleva nainen näki selvästi, keitä nämä urpot ovat, sillä he juoksivat hänen talonsa vierestä. Kysyin naiselta, missä näiden nuorien vanhemmat ovat, olisi vähän asiaa. Ensin halusin kohdata nämä maailman ihmeet itse ja antaa heille länsimaalaisen naisen kosketuksen, kun he sitä näyttivät oikein kaipaavan. Jos he saavat koskea omasta mielestään miten lystäävät, niin saan minäkin. Ja se ei tulisi olemaan mikään kaunis näky.
Kaikki ihmiset sadan metrin säteellä alkoivat kerääntyä ympärillä ja paikalle tuli kaksi parikymppistä miestä, ketkä puhuivat vähän englantia. Kerroin mitä oli tapahtunut, ja sen, että tällainen toiminta on kuvottavaa, epäkunnioittavaa ja pidän huolen siitä, että koko kylä tietää keitä nämä kaksi ahdistelijaa ovat. Nämä kaksi herraa olivat todella ystävällisiä ja pahoittelivat eikä se naurattanut heitä ollenkaan. Sen sijaan nuoret naiset kuultuaan tirskivät käsiinsä ja kerroin, että seuraavan kerran, kun joku kähmii häntä ilman hänen suostumustaan, tulen paikalle ja nauran hänelle päin naamaa. Olin niin raivona, että kaikki suustani päästämät sanat lensivät ilmaan vailla mitään suodatusta, mitä en kehtaa tänne edes kirjoittaa. Itselle on aivan sama, onko kyseessä 15v. Vai 30v. miesoletettu, sillä molemmat tietävät omassa iässään, voiko naisen henkilökohtaisiin alueisiin koskea ilman naisen lupaa. Kerroin matkakumppaneilleni, että vaikka en saanut näitä jannuja nyt kiinni, en tule poistumaan kylästä, ennen kuin kylän vaikutusvaltaisimmat ihmiset tietävät asiasta. Se on nimittäin taivaan tosi, että joka ikinen ihminen tietää toisensa kyseisessä kylässä. Tiedän, että juttu leviää ja pojat jäävät kiinni muuta kautta tällaisesta perseilystä. Kyseltiin samalla kadulla, missä kylän vanhin mahtaa asua, eihän sitä kukaan kertonut ja tultiin siihen tulokseen, että poljetaan eteenpäin ja aletaan kysellä sieltä, sillä siellä ihmiset eivät vielä tienneet, mitä tässä kohtaa kylää on tapahtunut. Ehkä he ajattelivat, että lähdetään vaan jatkamaan matkaa ja annetaan asian olla. Mutta eipä annettukaan.
Manuel osaa puhua ranskaa ja pystyi tiedustelemaan kylän vanhinta kauempana tapahtumapaikalta. Siellä meille kerrottiin ilomielin, missä hän asuu. Me suunnattiin sinne, mutta valitettavasti vanhin oli muualla, tosin vaimo ja lapset paikalla. Puhuin vanhimman kanssa puhelimessa ja hän sanoi lähettävänsä sinne jonkun, kenen kanssa voidaan selvittää asiaa. Vanhempi herra saapui paikalle muutaman minuutin päästä ja selitin taas asian. Vanhimman vaimo näytti olevan jopa järkyttynyt asiasta ja tätäkään herraa ei paljon naurattanut. He sanoivat, että mennään yhdessä kysymään siitä kojun rouvalta, kuka näki näiden tyyppien naamat, keitä he ovat. Ja niin me käveltiin kylän läpi takaisin tapahtumapaikalle. Nyt ei naisia enää naurattanutkaan tapahtuma, mutta nyt tarina kääntyikin niin, että he eivät tunnistaneet poikia, mikä on täysin valetta. Vanhempi herrakaan ei saanut heistä mitään tietoa ulos, joten itse en päässyt näitä kahta urpoa enää tapaamaan. Mutta tasan varma on se, että koko kylä tietää, mitä on tapahtunut ja puututaanko siihen vai ei. Saattavat miettiä kaksi kertaa seuraavan kerran, kun naispyöräilijä polkee kylän läpi.
Matka jatkui illansuussa, koska tähän soppaan oli mennyt monta tuntia. Päästiin kuitenkin majapaikkaan, jossa oli Peymanin toiveiden mukainen ilmastointi huoneessa. Samalla vietettiin Manuelin 29v. synttäreitä, sillä päivä oli mennyt vähän muuhun. Käytiin ostamassa litra paikallista jogurttia, joka toimi kakkuna, sipsejä ja keksejä ja laulettiin hiuksianostattavalla epävireisellä äänellä suomeksi onnittelulaulu. Kynttilänä toimi sytkäri. Illalla sanottiin heipat Manuelille, sillä hän jatkaisi aamulla aikaisin matkaa ja me jatketaan siihen aikaan, kun saadaan revittyä itsemme sängystä ylös. Matkakumppani ei ole saanut nukuttua viimeiseen kolmeen yöhön. Saattaa olla, että lähdössä menee tovi, kun saan irrotettua hänet ilmastointilaitteesta.
Niin me päädyttiin Dakariin ja odotellaan, mitä tehdään. Suurlähetystön edustajien kanssa käytiin ihanalla lounaalla ja rantaravintolassa pääsi myös uimaan meressä! Ihanaa kirkasta, sopivan lämmintä vettä, missä polskia. Se oli myös ensimmäinen kerta tämän haasteen aikana, kun uintiosuuden jälkeen olen meressä käynyt uimassa. Dakarissa viimeisin video eetteriin, saatiin sotkettua pakettirumbaa niin, että paketti ei menekään Gambiaan, vaan kulkeutuu 5.9 meidän reitille ja tätä kirjoittaessani huomenna 3.9 päätetään, mihin lennetään. Mihin ikinä matka jatkuukaan, me tullaan vetämään tämä haaste kunnialla loppuun asti. Nyt on muutama solmu jo aukaistu, pallot ovat vielä ilmassa.
Want to receive a postcard from 5Athlon?
We send postcards with our signatures after every section of our 5Athlon challenge. The next postcards we will send from South Africa.
Remember to give your name and address in the text when you place the order!
The price for one postcard is 15€.
Order yours through PayPal or MobilePay with 15€ by clicking the button or scanning the QR code.
