Pakkoloma Espanjassa jatkui kolmatta viikkoa, jolloin yritettiin samaan aikaan etsiä venettä, selvitellä pakettisekoilua, valmistella pyöriä Afrikkaa varten, opiskella ja tuottaa kontenttia Youtubeen ja muuhun sosiaaliseen mediaan. Pakettisekoiluun saatiin aivan uskomattoman ihanaa apua paikalliselta naiselta, joka sattui olemaan Peymanin kanssa samaan aikaan pakettipisteessä keskellä kaaosta. Hän kuuli epätoivomme ja sanoi, että jos yhtään on apua, niin hänen kauppansa osoitetta voi käyttää pakettien vastaanottamiseen. Hänellä on vegaanijuustoliike La Líneassa ja hänelle tulee toimituksia hyvinkin tiuhaan. Oltiin todella kiitollisia ja tartuttiin tarjoukseen. Se parantaisi huomattavasti seuraavien pakettien saapumismahdollisuuksia, jos saisimme paikallisen osoitteen La Líneasta. Niinpä me tartuttiin pelastavaan tarjoukseen ja saatiin säilyttää Suomeen lähteviä tavaroita kaupan tiloissa sen aikaa, kun loput tavarat ovat saapuneet ja me lähetetään talvikamat Suomeen. Kaupalla auttaa hänen äitinsä ja nämä naiset osoittautuivat aivan huikeaksi kaksikoksi ja kävin heitä tapaamassa kaupalla näiden viikkojen aikana myös ihan muuten vaan. He antoivat laukut täyteen tuotteitaan ja kysyivät miten muuten voisivat olla meille avuksi. Laukut täynnä vegesafkaa palasin iloisena leiriimme ja ihmettelin jälleen, kuinka upeita ihmisiä tästä maailmasta löytyykään. Voin sydämestäni todeta, että tämän melkein 10-vuotisen vegeurani aikana parasta vegejuustoa, jota olen ikinä syönyt. Nutty Artisan Food on yrityksen nimi. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Puistospurguilussa on se hauska puoli, että alkaa huomaamaan paikallisten rutiineja. Samat koiranulkoiluttajat ja lenkkeilijät käyttävät samoja reittejä ja paikalliset tulevat viettämään syntymäpäiviä ja muita perhejuhlia puistoon viikonloppuisin. Viikon puistossa hengailtuamme näimme pitkäperjantain bileet, jotka osoittautuivat noin 100 henkilön perhepiknikiksi, jossa taistelu vapaista piknik-pöydistä oli aivan omaa luokkaansa. Moni tuli kysymään kohteliaasti, koska olen lähdössä pois, kun olin tekemässä aamulla opintoja tietokoneella yhden pöydän ääressä. Kerroin, että tunti vielä pitäisi opintoja tehdä ja sitten kuuden hengen pöytä vapautuu kokonaan. Sanoin viimeiselle perheelle myös, että voimme jakaa pöydän ja voin olla häiritsemättä kuulokkeet päässä, jos tämä kolmen hengen perhe haluaa tulla saman pöydän ääreen istumaan. He kieltäytyivät kohteliaasti ja menivät maahan istumaan noin 30 metrin päähän tunniksi odottamaan. Tunnin sisällä noin 12-vuotias poika oli lähetetty perheen toimesta ennakkovaraamaan pöytä piknikkiä varten ja hän tuli istumaan samaan pöytään kanssani. Siitä sitten lähitessäni painotin, että nyt näyttää olevan sitten tuplabookkaus meneillään, enkä ole pöytää kenellekään luvannut ja saavat itse selvittää kuka pöydän ääreen seuraavaksi tulee, kun poika yritti saada minut lupaamaan pöydän hänen perheelleen käyttöön. Siinä olisi tietysti ollut nähtävissä bisnesidea ja lähteä pois eniten tarjoavan tieltä, mutta moraali ei tässä tilanteessa taipunut moiseen. Lisäksi tunsin oman seurani jo valmiiksi haluttavaksi, kun kaikki muut pöydät olivat jo täynnä perheitä ja ihmiset mielummin istuvat kymmenien metrien päässä maassa kuin tulevat istumaan samaan kuuden hengen pöytään kanssani edes hetkeksi. Tapelkoot sitten keskenään.
Seuraava viikonloppu oli rauhallisempi, kun puistossa vietettiin 9v. synttäreitä. Tyttölauma oli utelias ja he uskaltautuivat google kääntäjän avulla tulla kysymään voivatko ottaa kanssamme yhteiskuvan. Todellakin, jos kaksi puistossa telttailijaa kerran kiinnostaa. Samassa puistossa toisella puolella oli muitakin perheitä viettämässä viikonloppua. Paikalliset ovatkin olleet todella mukavia, vaikkakin hyvinkin etäisiä meitä kohtaan ja uskon sen osittain johtuvan myös kielimuurista. 9v. synttäreiden kanssa samaan aikaan puisto täyttyi taas perheistä, jotka ovat tulleet viettämään kaunista päivää puistoon. Olemme pitäneet leiriä alueen ainoan tyhjän puisen rakennuksen nurkassa, jolloin tavarat ovat auringolta suojassa eikä telttakangaskaan rapistu käsiin kaikesta UV-säteilystä. Peyman saa tehtyä töitä varjossa, minä puolestani saan opiskella rakennuksen ulkopuolella auringossa pöydän ääressä ja kokemusten perusteella hyvinkin rauhassa. Jossain vaiheessa olin lähdössä kauppaan ja olin hakemassa pyörää rakennuksesta. Rakennus on oikeastaan katos, josta on näkymät suoraan ulos ja toisin päin. Muutehan alue, jossa ollaan vietetty pakettisekoilu-aika, on puistoa. Samalla kun olin lähtemässä pyörällä ulos, vastaan tuli noin 60-vuotias rouva, jonka uskoisin olevan kotoisin Gibraltarinsalmen toiselta puolelta, sillä hän ei puhunut espanjaa eikä englantia, ja pukeutumistyylikin poikkesi jonkin verran espanjalaisesta tyylistä. Hän oli tulossa rakennukseen ja säikähti, kun näki minut. Koitin viittoa kohteliaasti, että kyllä tänne rakennukseen voi tulla, sillä uskoin hänen haluavan tulla istumaan hetkeksi varjoon. Hän kuitenkin kieltäytyi ja minulle tuli vähän huono omatunto siitä, ettei rouva halunnut tulla katokseen istumaan vain meidän takia. Vaihdoin muutaman sanan Peymanin kanssa ja olin lähdössä pyörällä samasta paikasta pois, mistä rouva oli tulossa ja samalla huomasin, että rouva veteli jo kaapunsa helmoja alaspäin. Eli toisin sanoen, rouva oli tullut alueen ainoaan rakennukseen urinoimaan. Pissat seinälle ja paperit lattialle. Sanoin matkakumppanille, ettei ikinä arvaa mitä on juuri tapahtunut noin kahden metrin etäisyydellä hänen päästään seinän toisella puolella, rakennuksen sisällä. Nyt olin todella onnellinen, ettei rouva tarttunut tarjoukseeni tulla seinän toiselle puolelle.
Viikon aikana olemme saaneet jakaa katon myös muiden reissaajien kanssa. Usein porukka viettää yhden yön ja jatkaa matkaa, niin kuin oli meilläkin ensisijainen tavoite. Nyt kuitenkin olemme saaneet viettää jo kirjaimellisesti luvattoman pitkän aikaa samassa paikassa. Yhtenä yönä ranskalainen reissaaja hivuttautui todella hiljaa vastakkaiseen nurkkaan nukkumaan. Hän taisi kyllä kuulua tähän kodittomien kategoriaan, sillä hänellä ei ollut mitään muuta, kuin pieni reppu mukana. Ei makuupussia, ei hyttysverkkoa, ei makuualustaa. Häneltä oli kuulemma ryöstetty kaikki käteinen raha ja kortti ja nyt hänen piti kävellä 30km päähän hakemaan uusi kortti. Häneltä puuttui 2€, että voisi mennä julkisilla. En tiedä kuinka paljon ymmärrettiin oikein tai oliko jutussa mitään perää, mutta tässä meidän varustekaaoksessa on se hyvä puoli, että meiltä löytyi siinä tilanteessa ylimääräinen makuupussi, mikä odottaa lähetystä takaisin Suomeen, joten annettiin se lainaan. Samoin teltan ylimääräinen alusta pääsi vierasmajoituksen käyttöön. Sattuipa vielä löytymään 5€ taskun pohjalta, jonka annoin miehelle matkaan. Hän oli kovin kiitollinen kaikesta avusta ja taitteli lainatut tavarat huolellisesti penkille aamulla ennen kuin jatkoi matkaa. Sanoi palauttavansa sen 5€, kun menee takaisin La Líneaan. Sanoin, että ei nyt kuitenkaan tarvitse. Me ollaan saatu niin paljon apua tämän meidän reissun aikana, joten olisi jopa hävettävää jos ei missään vaiheessa pystyttäisi ketään muuta auttamaan millään tavalla. Yhden saksalaisen pyörämatkaajan kanssa juotiin aamukahvit yhdessä ennen kuin hän jatkoi matkaansa Marokkoon lautalla.
Myös paikalliset ovat tietysti huomanneet meidät ja ehkä myös olettaneet, että olemme tulleet jäädäksemme ihan huvikseen puistoon asumaan. Siispä eräänä päivänä poliisi, policia local, päätyi paikalle. Espanjassa ollessamme kohtaaminen poliisien kanssa on ollut asiallista ja positiivista. He kuuntelevat, koittavat löytää ratkaisun ja nähdä kokonaiskuvan. Ainakin poliisit, keiden kanssa me olemme olleet tekemisissä. Tässä tapauksessa, kun selitettiin, että oikeastaan espanjalaisen postin takia vielä tällä paikkakunnalla jumitetaan, eikä voida jatkaa matkaa ennen kuin kaikki paketit on kasassa, he ymmärsivät tuskamme ja neuvoivat ottamaan teltan aina päiväksi pois ja laittamaan sen illalla uudestaan pystyyn. Näin kaikki ovat tyytyväisiä, kun me ei mitään haittaakaan aiheuteta. Ja oikeastaanhan me pidetään näköjään täällä olemassaolollamme nurkat puhtaina.
Kolmas viikonloppu osoittautui melko kaaokseksi. Lämmin ilma houkutteli paljon piknik-porukkaa ja taas varmaan vietettiin jonkun synttäreitäkin kaiken kaaoksen keskellä. Sunnuntaina alue täyttyi ja me nähtii parhaaksi pysyä katoksessa, joka muuten ei houkuttele ketään, paitsi läpikulkuun. Taas oli kaikki pöydät käytössä, joten koettiin syöminenkin paremmaksi siellä, missä ei häiritä muita piknikkiläisiä, eli katoksessa. Herätettiin haluamattamme huomiota, vaikka oltiinkin vain pyörien kanssa katoksen nurkassa teltta kasattuna ja tehtiin töitä ja opiskeltiin tietokoneilla. Osa lapsista olivat saaneet idean tulla pelaamaan jalkapalloa katokseen sen sijasta, että olisivat pelanneet sitä puiston toisessa päädyssä sijaitsevalla pallokentällä tai ulkona. Pallo poukkoili sisätiloissa välillä katosta seinien kautta tavaroiden päälle, ruokaan, läppärin päälle ja pyydettiin, jos lapset leikkisivät jotain muuta ilman palloa sisällä tai jos haluavat pelata jalkapalloa, tekisivät sen jossain muualla kuin sisätiloissa. Vanhemmista ei ollut mitään hajua, he olivat jossain muualla puistossa. Vähän itseä harmitti, että jouduttiin asiasta sanomaan, sillä lapset eivät tietenkään mitään pahaa halunneet, mutta me ei oikein muuallakaan voitu olla, kun koko puisto oli täynnä muita. Eikä katos kyllä muutenkaan ole tarkoitettu jalkapallon pelaamiseen. Kunnon suomalaisia party poopereita.
Jalkapallo-ottelun jälkeen meitä tuli moikkaamaan muutama teinityttö, joita kovasti kiinnosti, mitä me ollaan tekemässä. Google translatorin ja oman säälittävän espanjankielen taidoilla juteltiin hetki ja he lähtivät sen jälkeen syömään. Päätettiin, että nyt ei kyllä pysty tekemään mitään, missä joutuu kovasti keskittymään ja päätettiin, että katsotaan tavaramme läpi Afrikan osuutta varten. Kävin siirtämässä aurinkopaneeleita ulkona uudelleen aurinkoa kohti ja kuulin kolinaa ja Peymanin huudon sisältä. Käännyin katsomaan katokseen ja Peyman sanoi, että sisälle heitettiin kiviä, jotka melkein osuivat häneen. Näin kauempana kahden pojan kävelevän pois, mutta ihmisiä oli niin paljon, etten ollut 100% varma oliko nämä kaksi poikaa juuri heittäneet kiviä katokseen aikomuksenaan osua meihin. Kivet olivat noin kämmenen kokoisia. Lähdin perään, en todellakaan ystävällisen näköisenä. Vähän matkan päässä istui aikuisia polttelemassa pilveä ja kysyin, näkivätkö he ketkä heittivät kiviä sisään katokseen. He sanoivat etteivät ymmärrä englantia tai eivät muutenkaan nähneet mitään. Valetta, sanon minä. Itse en myöskään jaksanut nähdä vaivaa etsiä noin sadan ihmisen joukosta kahta lasta ja heidän vanhempiaan, kun en ollut satavarma, miltä näyttivät. Sen verran pojat ilmeisesti näkivät naamani, että eivät enää myöhemmin uskaltaneet tulla heittämään kiviä.
Kivien heittely oli poikien taktiikka hakea huomiota. Seuraavaksi tytöt tulivat ruoan jälkeen tapaamaan uudestaan ja nyt he olivat kasvaneet kahden hengen jengistä kymmenen hengen jengiksi. Me juteltiin pitkän aikaa kääntäjän avulla ja lopuksi tytöt kysyivät, haluttaisiinko me tanssia heidän kanssaan. Voi kun olisinkin halunnut nähdä Peymanin tanssimassa, mutta itse suostuin ja niin me tyttöjen kanssa tanssittiin suosittua “six-seven” tanssia, mikä ilmeisesti nykyään on hyvinkin suosittu nuorison kesken. Niin se meikäläisen naama ikuistettiin espanjalaisten teinityttöjen kanssa tanssimassa tiktokissa. Kukaan muu kuin tämän blogin lukija ei ikinä saa tietää asiasta, sillä siitä ei ole (ihan syystä) materiaalia kuin tyttöjen tiktokissa. Moni kysyi tarvitaanko me ruokaa tai jotain muuta apua. Kerrottiin, että ihan omasta tahdosta täällä matkataan ja ruokaakin on riittämiin. Siinä me sitten hetki vielä juteltiin ja syötiin yhdessä poppareita, joita he tarjosivat, kunnes madre tuli sanomaan, että vamos! Tyttöjen oli aika hajaantua ja lähteä kotiin.
Purjeveneen etsintä oli myrskyistä. La Líneassa on ainoastaan kaksi paikkaa, jossa edes on purjeveneitä tai jollia, mutta kumpikin paikka ovat ilmaisseet halukkuutensa olla auttamatta. Sana on kuitenkin kiirinyt muutaman viikon aikana ja saatiinkin tarjous paikalliselta purjehtijalta. Tarjous: Dehler 38 vuokraus ja hän kipparina Gibraltarinsalmen yli (n.15nm), hinta: 1500€/päivä. Oltiin tarjouksen aikaan mennessä kerätty rahaa noin 175€, joten tässä kohtaa ei ihan summat täsmänneet. Ottaen huomioon, että lautalla päästään tavaroineen ja pyörineen päivineen hintaan 40€/kankkupari. Ihan pelkästään purjehduksen ilosta en ole itsekään valmis repimään selkänahasta 1500€, kun tiedän itsekin purjehtijana, mikä siinä purjehtimisessa maksaa. Ehkä jos oltaisiin turisteja, jotka haluaa vaan huviajelulle kokemaan purjehduksen ulkopuolisen toimesta eikä itse osattaisi tehdä mitään, voisi summa ollakin ihan järkevä siitä vaivasta (about tuolla viikkohinnalla), mutta idea on, että purjehditaan itse ja se on osa urheiluhaasteen etenemistä. Jos me joka välissä heitellään seteleitä miten sattuu, meille ei jää rahaa tuleviin viisumimaksuihin Afrikassa. Jostain syystä kauttakulkumaissa oletetaan, että meillä tulee rahaa ovista ja ikkunoista tällä matkalla, vaikka asutaan paikallisessa puistossa ja omat tuloni tälle vuodelle ovat pyöreä nolla. Mutta ei se ole hullu, joka pyytää, vaan… ja me luotettiin siihen, että kun me kerran omat peppumme ollaan tähän reissuun raahattu osittain myös viihteenä muille, mennään kohti tuntematonta ja haasteita, päätettiin laittaa pökköä pesään sosiaalisessa mediassa. Mainostettiin postikorttejamme ja suoraan sanottuna luotettiin siihen, että me saadaan tukea meidän sosiaalisen median yhteisöltä tässä venevuokraonglemassa Tässä vaiheessa jouduttiin taipumaan siihen, ettei kukaan vuokraa meille jollaa, joten isompi vene on nyt vuokrattava ja vuokrasumma tulee olemaan yli tuplat jollaan, eikä meillä ole siihen rahaa. Alun perin lähdettiin siitä ajatusmallista, että budjettimme ei lähimainkaan tule riittämään oikeaan purjeveneeseen, joten mennään jolla-ajatus edellä. Nyt tilanne kääntyi taas toisinpäin. Ja mikä ihme meille tapahtui seuraavan 24 tunnin aikana! Ongelman julkaisusta deadlinen loppuun eli viiden päivän päähän, oltiin saatu summa kasaan! Meillä oli viisi päivää aikaa kerätä vuokrarahat, sillä silloin oli arvioitu viimeisen paketin saapumisaika määräpäähän ja me voitaisiin vihdoin pakettien puolesta jatkaa matkaa. Purjehdus voi sittenkin olla mahdollista! Laitettiin viestiä vielä samaiselle tyypille, että tiedetään hänen kynivän yli tuplahinta hyödyntäen meidän kiirettä ja tietäen, että Gibraltarin alueella purjevenevuokrausta ei ikinä tehdä ilman kipparia. En tietysti ihan noilla sanoilla viestiä lähettänyt, mutta rohkaisin miettimään vielä vuokrahintaa. Hän ei vastannut. Ja meidän oli nyt päätettävä, mitä me tehdään, aikaa ei ollut enää hukattavaksi. Rakastan lämmintä, mutta en minäkään halua polkea Saharassa kesällä.
Samaisena päivänä, kun summa oli kasassa ja epätoivo vyöryi sieluihimme, Facebookin kommentteihin pompsahti ilmoitus, että meille on laitettu viestiä. Avasin viestin ja jäin tuijottamaan suu auki ruutua. Suomalaiset Sari ja Make ovat purjeveneellään tällä hetkellä Gibraltarilla ja voi olla, että he voisivat tarjota meille purjehdusosuuden Gibraltarilta Ceutaan. Kaikki riippui siitä, mikä heidän aikataulunsa ja meidän tahtotila on. Seuraavan kahden päivän aikana selvisi, että he haluavat mahdollistaa meidän purjehduksen Ceutaan ja he eivät suostu ottamaan siitä mitään rahaa vastineeksi. He haluavat tukea meidän hullua urheiluhaastetta omalla intohimollaan nomadielämää kohtaan. He itse ovat vuonna 2018 myyneet asuntonsa ja muuttaneet kokoaikaisesti purjeveneeseen. Tällä hetkellä he purjehtivat 61 jalkaisella Swanilla nimeltä s/y Akasha. Ja me päästään purjehtimaan heidän kanssaan nyt Ceutaan ja istuttamaan sandaalimme Afrikan maaperälle viimeiseen, mutta myös pisimpään osioon 5Athlon haastetta! Taas on pullonkaulasta työnnetty itsemme läpi suomalaisella sisulla (enkä nyt tarkoita meitä) ja olo on niin onnellinen tämän kaiken epätoivon jälkeen, että sielumme palaavat epätoivosta epäuskon kautta purjehduksen riemuun. Purjehdusosuus alkaa 25.4.2026.
P.S. Kaikki muu paitsi purjehdus on turhaa.
Terveisin,
Sailor.
