22.2.2025
Sitä riemun määrää, kun päästiin suhimaan ajetulla kelkkareitillä. Ensimmäisen kerran päästiin nauttimaan aurinkoisesta säästä ilman järkyttävää tuulta ja ajateltiin, että ollaan nokkelia ja otetaan lyhyin kelkkareitti seuraavalle isommalle kelkkabaanalle. Eipä taaskaan tiedetty, että tuskaksihan sekin taas muuttuu. Oikoreitti totta tosiaan oli lyhyin, mutta kartasta katsottuna ylämäen nousukulma oli huomattavasti loivempi, mitä se todellisuudessa olikin. Olisi ehkä pitänyt kääntyä jo siinä vaiheessa, kun kaksi moottorikelkkaa menivät ohitsemme ja näyttivät kääntyvän takaisin puolessa välissä nousua. Mehän mennään tuosta yli niin, että heilahtaa!
4,5 tuntia myöhemmin hapotti ja kovaa. Sukset luisti alaspäin, ahkio tuli tutusti umpihangessa, sillä kukaan (edes) kelkkailija ei ollut käyttänyt kyseistä oikoreittiä, vaan me ahkioilla taas avattiin uraa norjalaisille kelkkailijoille. Lopuksi oli jälleen helpompaa ottaa sukset pois ja tarpoa umpihangessa lumi haaroihin asti mäkeä ylös. Hyvä oikoreitti, olihan se kuitenkin lyhyin. Ylös päästyämme todettiin, että ei enää koskaan oikeoreittejä Norjassa. Samalla alettiin etsiä itsellemme sopivaa telttapaikkaa, että päästään taas seuraavana päivänä jatkamaan tarpomista umpihangessa.
Matka: 3,4km
23.2.2025
Voe mahoton mikä sää meille osui kaiken tämän kärsimysnäytelmäviikon jälkeen! Aurinko möllötti pilvettömältä taivaalta ja Peyman jo edellisenä päivänä kirosi, että taas tulee plussakelit ja kaikki kuolee. Ei kuitenkaan tapahtunut mitään muuta, kuin että me nautittiin täydellisestä säästä ja auringonpaisteesta, sekä tuulettomasta päivästä.
Aurinko alkoi jo jopa lämmittää kasvoja ja tiedossa oli infernaalinen alamäki, semmoinen samanlainen, mikä eilen oli ylämäkenä. Ensimmäisen laskun jälkeen itsevarmuus taas kasvoi ja vauhti kiihtyi. Omalla kohdallani halusin kokeilla jo erilaisia variaatioita, miten päin sitä kannattaa laskea ahkion kanssa jyrkkää alamäkeä. Ahkio ensin, akka ensin vai siksakkia alas? Kaikkia piti kokeilla ja todettakoon, että viimeinen vaihtoehto on turvallisin ja nopein, jos haluaa saapua perille tavarat ja keho ehjänä.
Itse sain myös keskipäiväviihdettä katsellessani matkakumppanini laskutyylejä ja ehdin syödä kahdet eväätkin sillä aikaa, kun hän lasketteli rauhakseen alamäkiä ja vieraili rinteen pusikoissa aina silloin tällöin. Koko ajan kuitenkin meni paremmin.
Laskettelupäivän jälkeen saavuttiin lähemmäs rannikkoa ja oltiin jo melko lähellä tietä. Pohdittiin, mennäänkö seuraavana päivänä tielle ja kävellään sitä pitkin ahkioiden kanssa Lakselviin, vai jatketaanko hetki ylängöillä ja otetaan riski poroaitojen kanssa, joita oli luvassa sikin sokin jokien kanssa seuraavan viiden kilometrin matkan. Eihän täällä voi enää niin lumetonta olla, vaikka nyt onkin plussakeliä, kyllä siellä ihan varmasti jonkin verran tien vieressä lunta löytyy. Päädyttiin vaihtoehto numero ykköseen ja leiriydyttiin hiihtoladun ja kelkkareitin risteyskohtaan.
Matka: 4,9km
24.2.2025
Aamuhommien jälkeen laskeutuminen tielle palautti taas todellisuuteen: ei lunta. Tie on aivan sula lumesta paljaalla asfaltilla, tie on täysin märkä ja vettä vaan roiskuu naamalle, kun ohi ajaa autoja. Lunta on vielä vähemmän tien sivussa, mitä aikaisemmin ja aura-autojen auraamat kinokset ovat täynnä hiekkaa. Käveltiin ojan puolella ahkioita vetäen seuraavat kolme kilometriä, kunnes tultiin ensimmäiselle pienelle sillalle. Ei lunta, eikä pääse kiertämään, kun alhaalla virtaava joki on auki. Valjaat irti ja ahkioiden kanto sillan yli yksi kerrallaan. Kyllä taas harmitti.
Sillan jälkeen huomattiin, että kelkkareitti ei ole kaukana tiestä, mutta hyvällä tuurilla voidaan päästä kartassa näkyvää vaelluspolkua pitkin reitille. Polku alkoi sillan jälkeen ja todettiin, että jos ei hiekka-loskaseoksessa tarvitse raahata ahkioita, niin kaikki on kotiin päin. Kysyttiin viereisestä talosta, miten mahtaisi polulle päästä, kun näytti, että polku alkaa heidän takapihaltaan, Rouva neuvoi, mistä kohtaa aitaa pääsee läpi ja toivotti ystävällisesti hyvää matkaa.
Hiihdettiin noin 150m ja löydettiin itsemme kivikoiden ja kitukasvuisten koivujen seasta. Polkuahan ei tietysti talvella näekään, koska lunta on päällä, mutta lumi loppui taas kivikkoon ja kävelleen varmasti olisi kelkkareitille päässytkin, mutta meidän yhdistelmä-ajoneuvoilla ei mitään toivoa. Siinä taas riuhdoin valjaita irti itsestäni, että pääsen kääntämään ahkioni takaisin tulosuuntaan, koska kitu-koivujen välissä ei mahtunut kääntymään muuta kuin irrottamalla ulokkeet ahkiosta. Palattiin tielle ja kiroiltiin. Tämä oli nyt kolmas kerta, kun lumeton maasto pysäyttää meidän etenemisen. Kun Lakselviin päästään, niin rakennetaan pyörät alle. Sinne pitäisi vain ensin päästä.
Nyt ei hermo kestänyt kummallakaan tätä lumipelleilyä ja todettiin, että nyt mennään bussilla Lakselviin. Muistettiin, mitä kärttyinen mummo sanoi meille busseista silloin Strandan lähellä ja aloin katsomaan bussiaikatauluja. Seuraava bussi ohittaa kyseisen paikan viiden tunnin päästä.
Kasattiin masentuneina tavaroita ja syötiin pikku eväspatukat kaikkeen harmitukseen ja sovittiin, että kokeillaan liftata samalla, kun kuitenkin hengaillaan siinä tien vieressä seuraavat viisi tuntia. Voidaan myäs koittaa vähän edetä ja kantaa ahkioita edes oikeaan suuntaan siinä samalla, koska muuten tulee kylmä. Samalla Peyman huomasi, että jokin bussi tulisi kauempaa ja kulkee juuri siihen suuntaan, mihin mekin ollaan menossa. Ei ne tilausajot ole aikaisemminkaan ottaneet meitä kyytiin, vaikka olisi kuinka tilaa. Ainahan voi kuitenkin kokeilla.
Kun bussi lähestyi, huomattiin että voi sentään, sehän on reittibussi ja juuri sen linjan, mikä menee Lakselvin kautta (ei mikään tuuri, koska kyseessä on yksi tie, josta kaikki bussit kulkevat Lakselvin kautta). Huidottiin pysähtymismerkki ja bussikuski pysähtyi ja avasi sivuluukut ahkioita varten. Siinä alkoi sitten supertoiminta, sillä minuuteissa piti saada ahkioiden aisat irti, sukset kyytiin, ahkiot kyytiin, aisat kyytiin, sauvat kyytiin ja kaivaa vielä lompakkokin jostain repun syövereistä sillä aikaa, kun bussi odotteli tien vieressä ja muut matkustajat kyydissä. Onneksi pohjois-Norjan kylien välillä asuu melko kiireettömiä ihmisiä eikä meno ole yhtä hektistä, kuin Helsingin seutuliikenteen trafiikki, jossa kaikilla on kiire ja jossa bussikin jättää pysäkille, jos et osu seisomaan juuri oven edessä sen pysähtyessä pysäkille. Yksi matkustaja tuli myös auttamaan meitä nostamaan tavarat kyytiin, kovin ystävällistä. Muutenkin näytti siltä, että kyseessä on ihan normi päivä kaikille, kun kaksi hiihtäjää pakkaa kaikki kamat ahkioita myöden bussin tavaratilaan ja matka jatkuu. Lopuksi vielä viimeinen vilkaisu ettei mitään vaan jäänyt tien poskeen ja keho ylikierroksilla rojahdettiin bussin lämpimille penkeille. 30min kuluttua ollaan Lakselvissa.
Itse nohevana etsin jo majapaikkoja suihkun kuvat silmissä. Paikaksi valikoitui kylän ainut avoinna oleva camping-alue, joka sijaitsi ainoastaan 1,3km päästä keskustasta ja siitä, mihin bussi meidät jätti. Siitä me lähdettiin raahaamaan ahkioita loskaista lunta pitkin ja kannettiin ahkiot jokaisen risteyksen yli yksi kerrallaan, sillä risteykset olivat lumettomia ja hiekoitettuja, kävelytie hiekoitettu ja tie sula. Samalla kun kannettiin ahkioita ties kuinka monennen risteyksen yli, kohdallemme pysähtyi paikallinen toimittaja, joka sanoi ettei vielä sinä päivänä ollut keksinyt jutun aihetta tulevan päivän lehteen, mutta nyt hän näki meidät. Annettiin ahkioiden kannon lomassa haastattelu paikallislehteen ja homma jatkui sen jälkeen kohti kylän liikenneympyrää. Tässä varmaan saavutettiin ahkionkannon Suomen ennätys (vai Norjan tässä tapauksessa?) alle kahden kilometrin matkalla. Illemmalla suoritettiin kauppareissu kävellen, tuli ihan syyllinen olo, kun ei ollut ahkiota perässä/kannossa. Olisikohan pitänyt ottaa ne matkaan ainoastaan kärsimyksen vuoksi.
3,5km “hiihtoa”
20km bussilla
6km kävelyä ilman ahkioita
25.2-28.2
Jo vain oli suihku tarpeellinen. Samaan rykäisyyn päästiin huoltopäivillä taas kuivattamaan tavarat ja pesemään pyykit. Camping-paikka oli todella rento ja rouva tiskin takana todella ystävällinen. Pohdittiin huoltopäivillä myös sitä, että miten ihmeessä me päästään kyseisestä kylästä eteenpäin, sillä lunta ei tosiaan ollut ja kadut lainehti vedestä. Pakkaspäiviä ei ollut näkyvissä ja vaikka olikin, niin lunta ei ollut tulossa. Päätin, että minä en enää poistu yhdestäkään norjalaisesta kylästä ilman pyöriä.
Yritettiin etsiä kylästä kajakkivuokraamoa, josta me saataisiin ostettua kanoottien kuljetukseen tarkoitetut pyörät alle, mutta kumma juttu ettei vuokraamot olleet helmikuussa auki. Kukaan ei myöskään osannut sanoa, mistä moisia renkaita olisi saanut ostettua, kun kylillä kyseltiin. Suunnattiin paikalliseen työkalu/rakennusliikkeeseen ja kysyttiin onko pyöriä/renkaita myynnissä. Vaihtoehtoja oli kaksi: 360 astetta kääntyvät toimistopöydän pyörät tai todella painavat isommat pyörät, jotka eivät kääntyneet. Yritettiin koluta kylää läpi ja käydä vielä urheiluliikkeessäkin tutkimassa vaihtoehtoja, mutta näytti siltä, että rakennusliikkeen vaihtoehdot olivat ainoat. Saatiin ihan luvan kanssa kuitenkin tutkia urheiluliikkeen roskalavalta vaihtoehtoja ahkiopyörien rakennustarvikkeita varten. Sieltä saatiin kaksi kevyempää kuormalavan palasta, joista saataisiin teline ahkioille ja voitaisiin kiinnittää mahdolliset pyörät. Koko kylästä ei löytynyt muita pyöriä, joten päätettiin käydä ostamassa rakennusliikkeen painavat pyörät. Auton renkaat tosin varmaan sopisivat hyvin ahkion alle, mutta koko hökötys pitäisi olla sen mallinen, että me saadaan ne myös helposti kuljetettua ahkion päälläkin. Auton renkaat ahkion päälle lisäpainoksi ei houkutellut kovinkaan paljon.
Saatiin rakennusliikkeestä työkalut lainaan muutamaksi päiväksi ja nikkaroitiin itsellemme suomalaiset spurgukärryt, jotka saatiin kasattua kuormalavan puolikkaasta, ostetuista pyöristä (2kpl/ahkio, sillä ne maksoivat noin 40€/kpl) ja samassa camping-mestassa teltassa asuvan mukavan matkaajan telttapatjasta. Telttapatja toimi pehmusteena ahkion ja lavan välillä eikä huolta, me annettiin meidän toinen uusi telttapatja hänelle vaihdossa. Pyörät me kiinnitettiin pulteilla ja muttereilla kuormalavaan.
Sitten tuli vaihe, jossa alettiin miettiä tavaroiden painopistettä ja pyörien sijaintia ahkiossa. Pyöriä ei voi laittaa liian taakse, koska muuten paino menee käsille ja jos pyörät on liian edessä, peräosa osuu suurella todennäköisyydellä maahan ja vaurioittaa ahkiota. Lisäksi pyörät jommassa kummassa päässä aiheuttaa ahkioon rasitusta ja vääntöä liikaa, kun painopiste on toisessa päässä. Renkaat siis keskelle. Renkaiden ollessa keskellä, paino saadaan keskelle ja ahkion voi pakata niin, että painavat tavarat ovat suoraan renkaiden päällä ja aiheuttaa vääntöä ääripäihin mahdollisimman vähän. Lumi-ahkion kun ei lähtökohtaisesti ole tarkoitus matkustaa pyörien päällä ilmassa.
Pyörien sijoittelun ja pakkaamisen jälkeen testattiin erilaisia kulkumuotoja. Suunniteltiin kärry niin, että sitä vedetään. Testattiin vetoa aisoilla ja valjailla: ei toimi, aisat liian taipuisat ja vääntö on niin suuri, että ei haluttu ottaa riskiä aisojen kanssa. Samoin kärry on niin ylhäällä ettei valjaita saa kiinnitettyä mitenkään etuosaan , sillä kärryä pitää tasapainoitella samalla, kun sillä edetään. Peyman keksi, että kahdella pitkällä puulla saataisiin vetoaisat ja luvan kanssa käytiin metsän puolella hakemassa pro-vetoaisat spurgukärryille. Prototyyppi oli nyt valmis! Ensimmäisillä askeleilla tehtiin pieniä parannuksia, kuten narut eteen, jotka estävät kaiken voiman ohjautuvan päällä oleviin solkiin ja saadaan veto sinne minne se kuuluukin: ahkion etuosaan vetoaisan kiinnityspisteeseen. Samalla naru esti puuaisojen eteen ja taakse liikkumisen ahkion päällä, vaikka se olisi kuinka tiukasti solkien avulla kiinnitetty. Työrupeamaa kävi ihmettelemässä/ihailemassa lähes kaikki camping-alueen työntekijät ja majoittujat, kun me nikkaroitiin kärryjä mökkimme edustalla. Viimeisten silausten vaiheessa yksi saksalaispariskunta saapui majoittumaan omalla omakotitalon kokoisella matkailuautollaan. Vaihdettiin heidän kanssaan muutama sana terassilla ja he olivat kovin innoissaan meidän ideasta matkustaa Etelä-Afrikkaan asti. Kun saimme hommat valmiiksi ja lähdimme vetämään kärryjä, he tulivat saattamaan meidät hurraahuutojen kera matkaan.
Kärryidea vaikutti oikein hyvältä. Pyörät kulkivat hyvin asfaltilla ja taakka tuntui siltä, että se on hyvässä tasapainossa. Kärryjen vetäminen osoittautui kuitenkin todella hapokkaaksi puristusvoiman suhteen ja omat forkut olivat kivikovat ja täysin pumpissa sadan metrin kävelymatkan jälkeen. Käänsin kärryn perä menosuuntaan ja lähdin työntämään yhdistelmää – heti keveni! Käytiin palauttamassa lainatut työkalut ja taas mentiin. Yöksi jäätiin tien viereen pienelle metsäpläntille, joka näytti olevan kelkkareitti vanhoista jäljistä päätellen.
Matka: 5,8km
1.3.2025
Ruokapiilo kutsuu! Leirin purkamisen jälkeen päästiin lähtemään kohti himoittua ruokapiiloa: enää 7km matkaa! Niin kovin jännitti, mitä sitä itselleen oli sinne oikein piilottanut yllätykseksi. Kävely tuntui yllättävän kevyeltä, vaikka jaloissa olikin vajaa kahden kilon saappaat. Ruokapiilo oli ystävällisen paikallisen pihalla, jonne olimme vähän yli kuukausi sitten jättäneet kaksi jätesäkillistä ruokaa ja 15 litraa pienkonebensiiniä. Muisteltiin, että sinne oli jonkin verran alamäkeä mennessä, joten paluumatkalla tielle se on ylämäkeä. Ei kuitenkaan muistettu sen tarkemmin mäkien jyrkkyyksiä, kun eihän niihin autolla niin paljon kiinnitä edes huomiota.
Saavuttiin risteykseen, josta käännyimme hiekkatielle kohti ruokapiiloa. Mäki ei sinänsä ollut kovin jyrkkä, mutta kuljettaessa 80kg spurgukärryjä hiekkatiellä, mäen kulma alkaa yllättäen kiinnostaa. Se oli jyrkkä. Pohdittiin jätetäänkö kärryt mäen päälle eli tien viereen, kävellään viimeinen kilometri talolle ja kannetaan 30kg ruokaa + bensat tien viereen ylämäkeen. Päädyttiin siihen, että kärryillä mennään ja jäädään sitten vaikka yöksi sinne alas, jolloin saadaan pakattua kamat ahkioon. Nythän se kärryjen kanssa tarkoittaa, että lisäpaino pitää sijoitella tarkasti ettei tasapaino järky.
Viimeisen alamäen kohdalla todettiin, että ei muuten mennä kärryjen kanssa ovelle. Mäki oli sen verran jyrkkä ja talo näkyi jo. Jätettiin kärryt näkömatkan päähän ja mentiin soittamaan ovikelloa. Ystävällinen rouva lapsi sylissä tuli avaamaan oven ja kerroin ketä me ollaan. Tavaroita jättäessä kotona oli talon isäntä eikä rouva ollut meitä ennen nähnyt. Eikä hänen sylissään istunut lapsi varmana ollut nähnyt aikaisemmin myrskymaskiin sonnustautunutta azeriakaan, sen verran silmät pyöreinä tuijotti Peymania. Me aloitettiin pienen small talkin jälkeen ottaa tavaroita kantoon ja sanottiin, että saatetaan tulla muutamassa erässä hakemaan kamoja, koska meillä on sen verran kannettavaa. Rouva tarjosi, että voi viedä meidät ruokakasseineen takaisin mäen päälle, mutta matkakumppanini ehti kieltäytyä kohteliaasti. Kahden tunnin ylämäki-helvetin ja tavaroiden + ahkioiden roudaamisen jälkeen jäistä mäkeä ylöspäin, teki mieli antaa kunnon fyysinen palaute matkakumppanille tästä kyydistä kieltäytymisestä.
Kun oltiin saatu tavarat melkein kasaan tielle, ohi ajoi sama traktori, joka oli ohittanut meidät jo aikaisemmin päivällä, kun käveltiin tien vieressä. Traktori pysähtyi viereemme ja ulos hyppäsi vanha pappa kuskin paikalta. “Mitekkönä se kulukee?” Vastasin, että hyvinhän se kulkee, pientä ruokatäydennystä tässä tien poskessa vaan harrastellaan. Hän ojensi meille jotain syötävää ja sanoi, että ottakaa loput, ne on kotona tehty. Saatiin kolme aivan taivaallisen hyvää kalapullaa. Siinä hetken jutusteltuamme söin yhden pullista ja pappa toivotti iloisesti hyvää matkaa. Jäätiin taas kahdestaan kantamaan loppuja ruokakasseja mäen päälle ja sanoin, että nyt voidaan jakaa se viimeinen kalapulla. Hetken hiljainen hetki ja Peyman totesi, että hän söi sen VAHINGOSSA. Siis vahingossa ja tietämättään voi näköjään syödä asioita. Herra sai kostoksi tehdä aamupalan kaksi päivää peräkkäin. Tästä kuullaan vielä. Yöksi me jäätiin melkeinpä siihen samaan risteykseen, jossa kalapullaepisodi tapahtui.
Matka: 10km
2.3.2025
Aamulla huomenen sijasta toivotin hyvää kalapullapäivää, jos joku ei olisi yhtä niistä jaettavista syönyt vahingossa. Ruokakassien uudelleen pakkaus oli vielä edessä ennen kuin jatkettiin matkaa. Päästiin lähtemään vähän myöhemmin, mutta ei se nyt oikeastaan haitannut, kun 10km eteneminenkin meni melko vaivattomasti kävellen. Kärryn tasapainottelu pakkaamisen yhteydessä oli ärsyttävämpää kuin kävely. Mutta niin sitä vaan taas lähdettiin etelää kohti ja aurinko paistoi. Huomattiin viiden kilometrin jälkeen, että saavutaan sotilasalueelle, jossa valokuvaaminen, leiriytyminen ja pysähtyminen on kielletty. Kartan mukaan näytti, että alue on noin 10km pituinen, josta tie tosiaan menee läpi. Ajateltiin, että se on varmaan joku harjoitusalue, jossa kukaan ei valvo mitään. Meneehän siitä yleinen tiekin läpi.
7km myöhemmin pimeys laskeutui ja me oltiin edelleen sotilasalueella, jossa ei saanut pysähtyä. Peyman katseli sopivia pusikoita, joissa olisi voinut salatelttailla, mutta itse pakotin hänet ryhdistäytymään ja muistutin, että nyt mennään epämukavuusalueella ja se on vaan kestettävä. Meidän on pakko päästä sotilasalueelta pois, jotta me voidaan leiriytyä. Loppumatka oli kieltämättä melko horroria, sillä itselläni oli otsalamppu täysillä ja muuta valonlähdettä meillä ei ollut. Heijastimet olivat varsin pienet siihen nähden, että suurin osa autoista ajoi järkyttävää ylinopeutta peräkärryt perässä jäisellä tiellä. Monesti auto näki meidät mutkaisella tiellä liian myöhään ja jarruttaminen oli jo liian myöhäistä. Kahdessa tapauksessa vastaan tulikin auto ja meidän ohitus tapahtui hiuksen hienosti kärryjämme viistäen. Oli todella epämukava olo. Vähän ennen sotilasalueen päättymistä yksi auto pysähtyi kohdallemme ja antoi meille paremmat heijastimet. He kertoivat, että pimeällä kulkeminen tiellä on vaarallista. No shit, eipä ole paljoa vaihtoehtoja. Mitäs laittavat tiet menemään pitkiä matkoja sotilasalueen läpi ja toisinpäin.
17km myöhemmin sotilasalue vihdoin loppu ja kello oli kahdeksan illalla. Heijastimet lahjoittaneiden autoilijoiden mukaan taajamassa telttailu ei ole mahdollista. Siihen aikaan vuorokaudesta ei kyllä vähempää kiinnostanut oltiinko me taajamassa vai ei ja laitettiin teltta pystyyn ihan keskelle kylää. Eikä se edes ollut kylä, muutama hassu talo siellä täällä. Aamullakaan kukaan ei tullut sanomaan meille mitään, toivotettiin vain ystävällisesti huomenta, kun pakattiin tavaroita.
Matka: 17km
Teemme tätä reissua rakkaudesta lajiin ja jos haluat tukea meidän toimintaa, niin käy tsekkaamassa meidän support-sivua. Lisäksi shopista voit käydä tilaamassa itsellesi 5athlon logolla varustettuja titaanimukeja tai pulloja tai miksei jopa molempia.
